Presidenttiehdokas Pekka Haavisto jäsentää Suomen historian neljäksi tasavallaksi

  • I tasavalta (1918-1944) Sotien synnyttämä Kansa,
  • II tasavalta (1944-1991) Varjojen vuodet, Paasikivi-Kekkosen linja
  • III tasavalta (1991-2022) Globalisaation vuodet, EU-jäsenyys, kulttuuri/talousliberalismi
  • IV tasavalta (2022- ) Nato-Suomi

Haavistolle neljännen tasavallan haasteena on 1) turvallisuus, 2) talous, 3) ympäristö, 4) liittolaiset, 5) sääntöpohjainen maailmanjärjestys. (1)

Minulle Suomen historia alkaa jo 1800 -luvulta, suurelta, edistyksen vuosisadalta, jolloin ajatus suomalaisesta erityisyydestä, kansakunnasta, kehittyi. Se oli ajatus Euroopan kahden kulttuurivirtauksen, itäisen ja läntisen kulttuurin jälleennäkemisestä pitkä maantieteellisen ja ajatuksellisen eron jälkeen täällä Suomessa, kodeissa, pelloilla, kylissä ja kaupungeissa. Miettikääpä vain esimerkiksi mistä aineksista Kalevala syntyi.

Haaviston

  • ensimmäinen tasavalta, ”Sodan Kansa,” on minulle kansallisen edistysajatuksen hylkäämistä;
  • toinen tasavalta, ”Varjojen vuodet” taas sen uudelleen rakentamista eurooppalaiseksi malliratkaisuksi, pohjoismaiseksi demokraattiseksi hyvinvointivaltioksi;
  • kolmas tasavalta, ”Globalisaation vuodet” puolestaan asettumista osaksi Pohjoista Länttä, jolloin ajatus kansakunnasta oheni ajatukseksi kansainvälisestä, kaupallisesta kansalaisyhteiskunnasta ja valtiolliseksi talouden sopeuttamiseksi globaaleihin suhdanteisiin ja voimasuhteisiin.

Kolmannessa tasavallassa oli kysymys taloudellisesti eriarvoisten kansantalouksien samanlaistamisesta, ”sääntöpohjaisesta”, taloudellisesta, abstraktista yhteismitallistamisesta – ei siis samanarvoisten, suvereeneiden kansakuntien erilaisuuden, historiallisen kokemuksen ja osaamisen rakentamisesta osaksi kansojen välistä yhteistyötä.

Presidenttiehdokas Alexsander Stubbin mukaan ”Ensimmäinen maailmansota tappoi imperialismin. Toinen maailmansota tappoi fasismin. Kylmä sota tappoi kommunismin. … ”Kun kylmä sota loppui ja Neuvostoliitto hajosi, moni meistä luuli, minä mukaan lukien, että historia loppuu. Eli oletimme, että kaikki maailman 200 kansallisvaltiota siirtyisivät kohti toimivinta yhteiskuntamallia, eli liberaalia demokratiaa, markkinataloutta ja globalisaatiota. Olimme, olin väärässä.”

Nyt ”olemme geopoliittisesti yksi tärkeimmistä etulinjavaltioista Euroopassa. Jalkamme ovat Itämeressä ja päämme arktisella alueella. Olemme vastuussa suuren Naton alueen suojelusta. Ja älkää olko huolissanne, me teemme työmme. Olemme turvallisuuden palveluntarjoaja, emme sen kuluttaja. Suomalaiseen voi aina luottaa.”  Nyt on oltava ”natohaukka” voidakseen olla joskus ”rauhan kyyhky” (2)

Stubb asettuu perinteellisten merivaltioiden – Englanti, USA – patoamispolitiikan lipunkantajaksi Suomessa. Tämän politiikan tavoitteena on pitkään ollut ja on vieläkin Euraasian ja siten myös Euroopan (Russia out, German down, USA in) patoaminen ja hajottamalla hallitseminen. Seuraava suuri patoamisen suunta on Itämeri ja Arktinen alue, jossa Suomi on nyt eturintamassa ydinasein varustettuna. Neljännen tasavallan vihollinen on Venäjä. Siinä sen koko USA/NATO ja kansallinen identiteetti.

Meillä on siis vaihtoehtoina ordoliberaali Haavisto, jonka ”sääntöpohjaisuus” tukeutuu USA taloudelliseen hegemoniaan, ja neoliberaali mutta samalla myös neokonservatiivinen Stubb. Stubbin ”arvopohjainen realismi” tarkoittaa kylmää talousliberalismia ja kuumaa poliittista konservatismia: Kansakunnalla on suvereniteetti vain ja vain jos se edustaa demokraattista liberalismia siten kuin se USAssa nähdään. Liberaalidemokratia on vientitavaraa halpatuonnin mahdollistamiseksi. Stubbin mukaan maailman kilpailuongelmat ratkaistaan viimekädessä laittamalla voima vastaan voima: ”Putin ymmärtää vain voimaa”.

Ekologinen realismi ei näy kummankaan puheenparressa politiikan teon lähtökohtana. Stubb jopa uskoo, että ”4. teollisen vallankumouksen mahdollisuudet ovat rajattomat”; Haavisto puolestaan ei usko, että talouden kehitystä ja ympäristökysymyksiä olisi syytä asettaa vastakkain: ”vetytalous” pelastaa Suomen, ehkä maailmankin.

Minulle neljännen tasavallan lähtökohdat ovat muualla, ekologisessa realismissa. Siis siinä, että nyt kaikkialla on törmätty maapallomme ekologisiin rajoihin. Edessä on luonnonvarantojen uudelleenjako niin kansakuntien kesken kuin niiden sisälläkin, hyvällä tai pahalla – siis sotien.

Nyt käydään vääntöä siitä, jäsennämmekö haasteemme ekologisen vai perinteellisen ulkopoliittisen realismin määrittämänä. Ulkopoliittisen realismin määritykset tarkoittavat ”Me ensin” -politiikkaa, siis kansallisvaltioiden voimasuhteiden määrittämistä luonnonvarantojen hyödyntämisessä turvautuen aseellisin keinoihin, viimekädessä ydinaseisiin.

Tämä ulkopoliittiseen realismiin liittyvä puolustuksellinen pidäkepolitiikka on jo muuttunut hyökkääväksi pelotepolitiikaksi: jollakin suurvallalla ei katsota olevan oikeutta määrittää omia intressejään ja eksistentiaalisia uhkiaan samoilla kriteereillä kuin toinen suurvalta ne itse määrittelee.

Tätä etuoikeutta perustellaan mm. toisten suurvaltojen ”autoritäärisellä hallinnolla”, joista on päästävä eroon, ja nopeasti: vuosituhantiset kulttuuriset perinteet olisi muokattava vuosikymmenissä talouden ulkopuolisiksi, eristetyiksi elinpiireiksi. Kuten uskonnon vapaus ei meitä vielä vapauta uskonnosta, ei myöskään kulttuurin ”vapauttaminen” vapauta meitä vielä kulttuurisista ajatuskehyksistä. ”Our way of life is not negotiable!”(George H. W. Bush, Rio, 1992). Se on kuitenkin juuri se, mistä on neuvoteltava.

Presidenttiehdokkaidemme korostama ”uusi aikakausi” ei siis ala siitä, että Suomi liittyi NATOon; pikemminkin se on epätoivoinen yritys estää aikakauden muutos reagoimalla nykyaikakautemme muutoksiin voimapolitiikalla.

Uuden aikakauden perusta on paljon rajumpi: eurooppalaisen valistuksen tuottama tiedollinen ja tekninen ylivoima liitettynä ulkoisen luontosuhteen yksityistämiseen ja sisäisen luontosuhteen yksilökohtaistamiseen on nyt menettänyt etulyöntiasemansa kun kaikki muutkin ovat oppineet noilla teknologioilla hyödyntämään ehtyviä luonnonvarontoja.

Kapitalismin suuri historiallinen, sivilisoiva tehtävä – universaalisen ihmisen synnyttäminen abstraktina, luonnosta, itsestään ja toinen toisistaan vieraantuneena, kuitenkin taloudellisesti keskenäisriippuvaisina palkkatyöläisinä/kuluttajina – kääntyy nyt ”paluuksi maan pinnalle”: meidän on ”kyettävä liittämään yhteen kaksi toisiaan täydentävää liikettä, kiinnittyminen maaperään ja avautuminen maailmanlaajuisuuteen, jotka modernisaation koettelemus repi toistensa vastakohdiksi” (Latour 2022, 17).

Maailmantalouden painopiste siirtyy takaisin sinne missä on sen väestöllinen painopiste, itään ja etelään. Historiallisesti katsoen, maailmantilanne normalisoituu.

 

Kun nyt Suomi on siirretty Idän ja Lännen ETYK -sillasta, NATO-optioiden harmaavyöhykkeen kautta Pohjoisen Lännen eturintamamaaksi, Suomi on nyt osa ongelmaa, ei sen ratkaisua.

Minä pitkään ajattelin, uskoin ja toivon vieläkin, että Suomi yhdessä pohjoismaiden kanssa rakentaisi pohjoismaisen linnan – ei linnoituksen – edistämään ekologiseen realismin edellyttämää ekologista demokratiaa ja sen vaatimaa maailmanrauhaa. Olihan meillä jo hyvä alku ETYK:ssä. Olisimme siis jatkaneet Suomen jo 1800 -luvulla alkanutta edistyksellistä sivistyksellistä perinnettämme, nyt aikakautemme vaatimalla tavalla, ekologisena sivistyksenä.

Se edellyttää Euroopan koko turvallisuusarkkitehtuurin uudelleenrakentamista, mutta myös valistusajatuksen radikalisoimista: Maa- ja aivopeltojen viljelyt (cultures) on saatettava yhteismitallisiksi, koko elämän kattavaksi tekstuuriksi (texture of life). On siis edistettävä ekologista demokratiaa.

 

Tiivistäen: Ulkopoliittinen realismi merkitsee sotaan valmistautumista, pidäkkeiden ja pelotteinen rakentamista, vihollisten patoamista, hallintojen horjuttamista, toisten kansakuntien sisäisten jakojen vahvistamista jotta rauha säilyisi.

Ekologinen realismi kutsuu yhteistyöhön, kehittämään ja rakentamaan kestävää teknologiaa, moninaisia uusia kuljetusväyliä, uusia rahoitusinstituutioita sekä edistämään kaikkialla tietoisuutta ekosfäärin tilasta ja sen asettamista ehdoista yhteiselle elämällemme tällä yhteisellä maapallollamme jotta sotaan ei tarvitse edes valmistautua.

Ketä siis äänestän? Yksi ja nolla. Tällöin on toivoa ja siten  kritiikin ja edistymisen mahdollisuus, edes pienikin. On vasemmiston itsetutkistelun paikka.

Viitteet

(1) Haavisto, P.  2023. Neljännen tasavallan Suomi KANAVA 18.11.2023

(2) Stubb, A. 2023.  Puhe ylimääräisessä puoluekokouksessa, 28.10.2023 Kokoomus.fi.

Latour, B. 2022. Matkalla Maahan Politiikka ja uusi ilmastojärjestys (suom. Päivi Malinen) Vastapaino Tampere.

Lisäksi poimintojani Haaviston ja Stubbin puheenvuoroista eri haastatteluissa eri kanavilla.