Saatteeksi: Suuresti arvostamani Timo Miettinen on juuri julkaissut uuden kirjan Demokratian aika (Teos). Se on erinomainen katsaus demokratia-ajatuksen kehityksestä ja asemasta länsimaisessa aatehistoriassa. Suosittelen sitä kaikille. Laitan alle joitakin ensihavaintojani kirjan ajatuksenkulusta.
Tiivistän aluksi Timo Miettisen kirjan Demokratian aikaydinajatuksen seuraavasti:
Demokratia on mahdollista vain ja vain jos historiaa ei tarkastella jumalallisena, luonnon- tai kulttuurihistoriallisena välttämättömyytenä tai pakkona vaan enemmän tai vähemmän satunnaisten tapahtumien ketjuna.
Jos jotain voimme oppia kulttuurihistoriasta niin se on se, että tämä sattumanvaraisuus avaa meille mahdollisuuden harjoittaa tavalla taikka toisella poliittista harkintaa sen suhteen mitä teemme tai jätämme tekemättä. Emme siis voi tätä harkintaa tehdessämme vedota jumalan-, luonnon- tai historialakien määrittelemään yhteen tai toiseen tulevaisuuteen, oli se sitten taivaallinen, historiallinen tai maallinen.
”Jos demokratialla on jokin suhde historiaan, merkitsee se menneisyyteen kuuluvan ainutkertaisuuden vaalimista”: ”Se, minkä ihminen hetkessä hylkää, sitä yksikään Ikuisuus (Ewigkeit) ei anna meille takaisin” (Friedrich Schiller). Inhimillisen vapauden tunnistaminen yksittäisissä tilanteissa on avainasemassa tulevaisuuden ymmärtämisessä.
Demokratian ero totalitarismiin on ennen kaikkea siinä, että demokratian sisältämä ajatus mahdollisuudesta ”aloittaa maailma uudelleen” ei ole milloinkaan yksiniittinen vaan se rakentuu menneisyydestä oppimisen moninaisuuteen.
Meidän ei tule hylätä hetken suomia mahdollisuuksia, sillä silloin ne on ikuisesti menetetty. Kysymys ei siis ole siitä, että uhrautumalla ja alistumalla jumal-, luonnon- tai historialaeille luopuisimme hetkellisesti elämän moninaisuudesta paremman tulevaisuuden toivossa (Hoffnung) vaan juuri päinvastoin: historian sattumuksista on opittava, jotta tulevaisuus avautuisi meille aina uudella, aikakauden edellyttämällä tavalla.
Politiikkaa tehdään siis ajassa. Kysymys ei ole vain ”maailman muuttamisesta” vaan ja ennen kaikkea ”ajan muuttamisesta” (Georgio Agamben), siis ajan ja paikan keskinäissuhteen uudelleen jäsentämisestä. Aika ei luo paikkaa, eikä paikka aikaa, siis henki (Geist) ei luo maailmaa (Welt), eikä maailma henkeä, vaan ihmisen on alati työstettävä maailmanhenkeä (Weltgeist) aikakauden asettamien ehtojen mukaan – tai kuten itse asian ilmaisen: Sivistys on tietoa, tahtoa, taitoa asettaa, arvottaa ja ratkaista aikakauden haasteita reilulla tavalla.
Maailmanhenki nyt
Miettiselle viimeaikaisia maailmanhengen tulkintoja edustavat ”1900-luvun liberalismille ominainen historiattomuus”, ”populismin edustama nostalgia, jolle ominaista on halu palata kadotettuun menneisyyteen ja sen autuuteen” ja ”autoritaaristen hallintojen edustamaan käsitykseen historiasta uhrikertomuksena”. Ne edustavat kukin omalla tavallaan ”poliittisen mielikuvituksen kriisiä ja historian sattumanvaraisuuden katoamista.”
Tämä listaus on yllättävä. Liberaalidemokratia viittaa itsetyytyväisesti vain itseensä, populistinen nostalgia kultaiseen menneisyyteen ja uhrikertomus jo koettuun kärsimykseen. Tulevaisuus on hävitetty nykyhetkeen tai se ”lähestyy meitä takaapäin”.
Miksi liberaalidemokratia menettää otteen historiaan ja siten tulevaisuuteen? Tämä puheeseen ja äänestämiseen perustuvan aikakokemuksen tila (polis) on ulkoisessa suhteessa sekä taloudenpitoon (oikos) että vaihtoon (agora). Poliittisen aikatilan ainutlaatuisuus perustuu juuri tähän: itse kunkin omakohtaiset kokemukset ovat kiistämättömiä ja ne ovat julkisesti puolustettavissa ilman että niillä olisi välitöntä sidosta niiden synnyn tai toteuttamisen ehtoihin, edes niihin, jotka olemme jo tieteen tai kaunotaiteen piirissä (schole) kokemuksen kautta jo oppineet ja kirjanneet talteen.
Toisin on työn ja tuotannon piirissä (oikos). Vaikka tämä reaalisen suhteemme luontoon on itse kullekin omakohtainen, niin sen ehtona olevat tekijät – kuten työn kohde, työvälineet, työnjako … – perustuvat pikemminkin toistuvuuteen ja luotettavuuteen, ei sattumanvaraisuuteen tai ainutlaatuisuuteen. Historia on alati läsnä mitä moninaisimpien välitysten kehityksen kautta: käsityökalusta on kehittynyt nyt jo kokonainen maailmanlaajuinen tuotantokoneisto työn tekijän ja kohteen välille.
Vaihdon piirissä (agora), siis markkinoilla, kysymys ajasta asettuu tulevaisuuden kautta. Tulevaisuuden pääomittaminen (capitalization) – kuten sitä tätä nykyä kutsutaan – tarkoittaa juuri nykyisen sitomista toivottuun tulevaan ja tulevan realisoitumisen aikatauluttamista olettaen lähtökohtaisesti luonnonvarantojen rajattomuus ja keskinäinen vaihdettavuus. Tulevaisuuden pääomittamisella ei ole mitään rajoitusta, koskapa lupauksilla, siis rahalla, ei ole tätä nykyä määrällistä ylärajaa. Niinpä enää ei ajatella vain, kuinka vaihtaa tavara rahan avulla toiseen tavaraan (tavara –> raha – > tavara), eikä edes niin, että kuinka hankkia lisää rahaa tuottamalla tavaroita (raha -> tavara -> enemmän rahaa), vaan pikemminkin niin kuinka luvata jotain, jotta saisi lisää lupauksia (raha -> lisää rahaa). Tätä kutsutaan – tai ainakin minä kutsun – keskuspankkivetoiseksi finanssikapitalismiksi.
Entäpä sitten tiede ja kaunotaide (schole), jonka piirissä Miettinenkin elää ja liikkuu? Siellä on tuotu esiin viime vuosikymmeninä esiin aivan uudenlaista ainutlaatuisuutta, johon Miettinen ei viittaa. Se on antamassa – niin väitän – maailmanhengelle aivan toisen mittakaavan tulkintaperusteen kuin mihin Miettisen kolme – liberalismi, populismi, uhrihenki – meitä sitovat.
Tämän historiallisen aikakokemuksen ainutlaatuisuuden perustana on luonnonhistoriallinen ainutlaatuisuus. Kysykäämme: miksi tämä pienen pieni maailmankaikkeuden maajyvänen on meille niin bioystävällinen? Koska olemme luonnon luomia, mitä moninaisempien yhteensattumien myötä. Luonnon pitkää, suurta historiaa ei tulisikaan tarkastella vain Newtonin vaan myös Darwinin hengessä.
Elämä on energia gradienttien synnyttämien muotojen (negentropy) ja niiden purkautumisen (entropy) välisen pitkällisen kehityksen tulos; kehityksen, joka olisi saattanut jäädä kehittymättä tai kääntyä monille muillekin poluille. Elämän mitä moninaisimmat muodot ovat hidaste eivät päätepiste. Siten kaiken ihmisen toiminnan, erityisesti taloudellisen toiminnan, on pystyttävä hallitsemaan toiminnasta syntyvän hukkalämmön (entropia) ja elämän/yhteisömuotojen (negentropia) keskinäissuhdetta siten, että olosuhteet tällä maajyväsellämme säilyvät elinkelpoisena. Jos emme tässä onnistu, niin muutamassa sadassa vuodessa – siis historiallisessa silmänräpäyksessä – valtameremme alkavat kirjaimellisesti kiehua. Sitä emme tosin ole enää näkemässä.
Siten ei ole niin kuten Miettinen toteaa Mark Twainia siteeraten että ”nykyisyyden kaleidoskooppiset yhdistelmät näyttävät usein rakentuvan antiikin legendojen katkelmista” – siis Prometeuksen, Epidemuksen, Apollon ja Dionyysoksen uusista frakmentaarisista koosteista. Ei. Syyt ovat syvemmällä.
Lähtien klassisen maailman neljästä ajatussiilosta – schole/polis/oikos/agora – kuten Miettinenkin kirjassaan oivallisesti kertoo, Aika irrotettiin Paikasta, Isä taivaan Äiti Maasta, Henki Luonnosta ja viimein Ihmishenki Historiasta. Hengen kuolema?
Jos lähdemme liikkeelle luonnonhistoriallinen ainutlaatuisuudesta politiikan aikatilan ainutlaatuisuuden sijasta, joudumme suhteuttamaan antiikin ajatussiilot ja niiden toimintamuodot – theorie/praxis/poiesis/charisma – toisiinsa ekologisen realismin ehdoilla. Siten kysymykset todesta/hyvästä/kauniista/reilusta on ratkaistava suhteessa toisiinsa. Se tarkoittaa, että emme voi paeta liberaalidemokratian historiattomaan kuplaan vaan se on avattava (luonnon)historialle ja siten tulevaisuudelle. Tämä tarkoittaa – minulle ainakin – ekologisen demokratian toteuttamista.
Meidän tulee siis jokaisen henkilökohtaisesti olla mukana päättämässä mitä, miksi, missä, miten ja milloin tuotetaan ja kuinka negentropia/entropia -suhteesta huolehditaan kestävällä tavalla. Kysymys ei siis enää olisi pääomittamisesta – yksityisestä tai julkisesta – vaan yhteisöllistymisestämme (communalization) osaksi maapallon ohutta elämän tekstuuria.
