Saatteeksi: laitan alle professori Glenn Diesenin tuoreen analyysin Euroopan turvallisuustilanteesta. Glenn Diesen (s. 1979) on norjalainen valtiotieteen professori, jonka tutkimus keskittyy geoekonomiaan, Venäjän ulkopolitiikkaan ja Euraasian integraatioon. Hän on professori Kaakkois-Norjan yliopistossa. Alla on myös lista hänen kirjallisesta tuotannostaan. Korjattu konekäännös englannista.
Professori Glenn Diesen 15.01.2025
Yleiseurooppalaisen turvallisuuden ennustettavissa oleva romahdus
Kansainvälinen järjestelmä kylmän sodan aikana organisoitiin äärimmäisen nollasummapelin olosuhteissa. Oli kaksi valtakeskusta, joissa oli kaksi yhteensopimatonta ideologiaa, jotka luottivat jatkuviin jännitteisiin kahden kilpailevan sotilasliiton välillä säilyttääkseen blokkikurin ja liittolaisten välisen turvallisuusriippuvuuden. Ilman muita valtakeskuksia tai ideologista keskitietä tappio toiselle oli voitto toiselle. Silti ydinsodan mahdollisuuden edessä oli myös kannustimia vähentää kilpailua ja voittaa nollasumman politiikka.
Perusta yleiseurooppalaiselle turvallisuusarkkitehtuurille turvallisuuskilpailun lieventämiseksi syntyi vuonna 1975 tehdyllä Helsingin sopimuksella, joka loi yhteiset pelisäännöt kapitalistiselle lännelle ja kommunistiselle idälle Euroopassa. Myöhempi luottamuksen kehittyminen inspiroi Gorbatšovin ”uutta ajattelua” ja hänen gaullistista visiota yhteisestä eurooppalaisesta kodista maanosan yhdistämiseksi.
Kuuluisassa puheessaan YK:ssa joulukuussa 1988 Gorbatšov ilmoitti, että Neuvostoliitto leikkaa sotilaallisia joukkojaan 500 000 sotilaalla ja 50 000 Neuvostoliiton sotilasta poistettaisiin Varsovan liiton liittolaisten alueelta. Marraskuussa 1989 Moskova salli Berliinin muurin murtua puuttumatta asiaan. Joulukuussa 1989 Gorbatšov ja Bush tapasivat Maltalla ja julistivat kylmän sodan päättyneeksi.
Marraskuussa 1990 allekirjoitettiin Pariisin peruskirja uudelle Euroopalle, Helsingin sopimusten periaatteisiin perustuva sopimus. Peruskirja loi perustan uudelle kattavalle yleiseurooppalaiselle turvallisuudelle, joka tunnusti periaatteen ”Euroopan jakautumisen lopettamisesta” ja jakamattoman turvallisuuden tavoittelusta (turvallisuus kaikille tai ei kenellekään):
”Euroopan jakautumisen päättyessä pyrimme uuteen laatuun turvallisuussuhteissamme kunnioittaen täysin toistemme valinnanvapautta tässä suhteessa. Turvallisuus on jakamaton, ja jokaisen osallistuvan valtion turvallisuus liittyy erottamattomasti kaikkien muiden valtioiden turvallisuuteen.”
Helsingin sopimuksiin (1975) ja Pariisin uuden Euroopan peruskirjaan (1990) perustuva kattava yleiseurooppalainen turvallisuusinstituutio perustettiin lopulta vuonna 1994, kun Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö (ETYJ) perustettiin. Joulukuussa 1994 päivätty Etyjin Bukarestin asiakirja vahvisti:
”Kaikki olivat edelleen vakuuttuneita siitä, että turvallisuus on jakamaton ja että jokaisen turvallisuus liittyy erottamattomasti kaikkien muiden turvallisuuteen. He eivät vahvista turvallisuuttaan muiden valtioiden turvallisuuden kustannuksella.”
Naton laajennus peruuttaa yleiseurooppalaisen turvallisuuden
Euroopan turvallisuus oli kuitenkin suorassa ristiriidassa Amerikan globaalin hegemonian pyrkimysten kanssa. Kuten Charles de Gaulle oli tunnetusti todennut, NATO oli väline USA:n ensisijaisuuteen Atlantin toisella puolella. Naton säilyttäminen ja laajentaminen palvelisi tätä tarkoitusta, sillä Yhdysvallat voisi jatkaa Venäjän heikkouden ylläpitämistä ja jännitteiden palautaminen varmistaisi, että Euroopan turvallisuusriippuvuus voitaisiin muuttaa taloudelliseksi ja poliittiseksi tottelevaiseksi.
Miksi hallita turvallisuuskilpailua, kun yksi hallitseva puoli on?
Päätös Naton laajentamisesta peruutti yleiseurooppalaiset turvallisuussopimukset, kun maanosa jaettiin uudelleen ja jakamattomasta turvallisuudesta luovuttiin laajentamalla Naton turvallisuutta Venäjän turvallisuuden kustannuksella. Yhdysvaltain puolustusministeri William Perry harkitsi eroavansa virastaan vastustaen Naton laajentumista. Perry väitti myös, että hänen kollegansa Clintonin hallinnossa myönsivät Naton laajentumisen mitätöivän kylmän sodan jälkeisen rauhan Venäjän kanssa, mutta vallitseva mielipide oli, että sillä ei ole väliä, koska Venäjä oli nyt heikko. Kuitenkin George Kennan, Yhdysvaltain Neuvostoliiton vastaisen torjuntapolitiikan arkkitehti, varoitti vuonna 1997:
”Miksi kaikkien kylmän sodan lopun synnyttämien myönteisten mahdollisuuksien vuoksi idän ja lännen suhteissa pitäisi keskittyä kysymykseen siitä, kuka olisi liittoutunut kenen kanssa ja implisiittisesti ketä vastaan”[1].
Natoa kuvailtiin jatkuvasti ”vakuutustakaukseksi”, joka hoitaisi Venäjän, jos Naton laajentuminen aiheuttaisi konflikteja Venäjän kanssa. Ulkoministeri Madeleine Albright selitti huhtikuussa 1997: ”Sen varalta, että Venäjä ei itse asiassa toimi toivomallamme tavalla… Nato on siellä.”[2] Vuonna 1997 silloinen senaattori Joe Biden ennusti, että Baltian maiden NATO-jäsenyys aiheuttaisi ”voimakkaan ja vihamielisen” vastauksen Venäjältä. Biden kuitenkin väitti, ettei Venäjän syrjäytymisellä ollut merkitystä, koska heillä ei ollut vaihtoehtoisia kumppaneita. Biden pilkkasi Moskovan varoituksia siitä, että Venäjän olisi pakko katsoa Kiinaan vastauksena Naton laajentumiseen ja vitsaili, että jos kumppanuus Kiinan kanssa epäonnistuu, Venäjä voisi vaihtoehtoisesti muodostaa kumppanuuden Iranin kanssa.[3]
Venäjä jatkoi pyrkimyksiään kohti suurempaa Eurooppaa
Kun kävi selväksi, että Naton ekspansionismi tekisi kattavasta Etyjistä merkityksettömän, presidentti Jeltsin ja myöhemmin presidentti Putin yrittivät selvittää Venäjän mahdollisuutta liittyä Natoon. Heitä molempia kohtasi kylmä olkapää lännessä. Putin yritti myös vakiinnuttaa Venäjää Amerikan luotettavaksi kumppaniksi maailmanlaajuisessa terrorismin vastaisessa sodassa, mutta vastineeksi Yhdysvallat työnsi uuden Naton laajentumiskierroksen ja ”värivallankumoukset” Venäjän rajoille.
Vuonna 2008 Moskova ehdotti uuden yleiseurooppalaisen turvallisuusarkkitehtuurin rakentamista. Länsivaltiot vastustivat sitä, koska se heikentäisi Naton ensisijaisuutta.[4] Vuonna 2010 Moskova ehdotti EU:n ja Venäjän välistä vapaakauppa-aluetta helpottamaan suur-Eurooppaa Lissabonista Vladivostokiin, mikä toisi molemminpuolista taloudellista hyötyä ja lieventäisi eurooppalaisen turvallisuusarkkitehtuurin nollasummamuotoa. Kaikki Helsinki-II-sopimusehdotukset jätettiin kuitenkin huomiotta tai niitä arvosteltiin synkkänä temppuna lännen jakamiseksi.
CIA:n nykyisen johtajan William Burnsin mukaan Ukraina oli ”kirkkain kaikista punalinjoista” Venäjälle ja todennäköisesti laukaisisi sodan. Siitä huolimatta helmikuussa 2014 Nato tuki Kiovassa vallankaappausta Ukrainan vetämiseksi Naton jäseneksi. Kuten Burns ennusti, sota alkoi Ukrainasta. Minskin sopimus olisi voinut ratkaista Naton ja Venäjän välisen konfliktin, vaikka Nato-maat myönsivät myöhemmin, että sopimuksen tarkoituksena oli vain ostaa aikaa Ukrainan aseistamiseen.
Yleiseurooppalaisen turvallisuuden romahdus
Gorbatšov päätteli, että Naton ekspansionismi petti Helsingin sopimukset, Pariisin peruskirjan uudelle Euroopalle ja ETYJ:n yleiseurooppalaisen turvallisuuden sopimuksina:
Naton itälaajentuminen on tuhonnut Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin sellaisena kuin se määriteltiin Helsingin päätösasiakirjassa vuonna 1975. Itälaajentuminen oli 180 asteen käänne, poikkeama Pariisin peruskirjan vuonna 1990 tekemästä päätöksestä, jonka kaikki Euroopan valtiot yhdessä hyväksyivät ja olisi jättänyt kylmän sodan taaksemme lopullisesti. Länsi jätti ylimielisesti huomiotta Venäjän ehdotukset, kuten entisen presidentin Dmitri Medvedevin ehdotuksen, jonka mukaan meidän pitäisi istua yhdessä työstämään uutta turvallisuusarkkitehtuuria. Nyt näemme tulokset.[6]
Putin yhtyi Gorbatšovin analyysiin:
Olemme tehneet kaiken väärin…. Aluksi emme onnistuneet voittamaan Euroopan jakautumista. 25 vuotta sitten Berliinin muuri kaatui, mutta näkymättömät muurit siirrettiin Itä-Eurooppaan. Tämä on johtanut molemminpuolisiin väärinkäsityksiin ja syyllisyyden osoittamiseen. Ne ovat aiheuttaneet kaikki kriisit siitä lähtien.[7]
George Kennan ennusti vuonna 1998, että kun konfliktit lopulta alkavat Naton ekspansionismin seurauksena, Natoa juhlitaan aggressiivista Venäjää vastaan puolustamisesta:
Luulen, että se on uuden kylmän sodan alku… Tähän ei ollut mitään syytä. Kukaan ei uhkaillut ketään muuta. Tämä laajentuminen saisi tämän maan perustajaisät kääntymään haudoissaan…. Tietysti Venäjältä tulee ikävä reaktio, ja sitten [Naton laajentajat] sanovat, että olemme aina sanoneet, että venäläiset ovat sellaisia - mutta tämä on vain väärin.[8]
Lännessä on ollut lähes mahdotonta varoittaa ennustettavasta Euroopan turvallisuuden romahtamisesta. Ainoa hyväksyttävä kertomus on ollut, että Naton laajentuminen oli vain ”eurooppalaista integraatiota”, koska Naton ja Venäjän yhteisen naapuruuden maat joutuivat irrottautumaan Euroopan suurimmasta valtiosta. Oli ilmeistä, että mantereen uudelleenjakaminen loisi uudelleen kylmän sodan logiikan, ja oli yhtä ilmeistä, että jaettu Eurooppa olisi vähemmän vauras, vähemmän turvallinen, vähemmän vakaa ja vähemmän merkityksellinen maailmassa. Silti mantereen jakamatta jättämisen puolesta väittelyä demonisoidaan johdonmukaisesti Venäjän puolelle asettumisesta hajaantuneessa Euroopassa. Kaikista poikkeamista Naton tarinoista aiheutuu suuria yhteiskunnallisia kustannuksia, koska toisinajattelijoita mustaillaan, sensuroidaan ja perutaan. Länsimaisen poliittisen media-eliitin tietämättömyyden ja epärehellisyyden yhdistelmä on siten estänyt kaiken suunnan.
[1] G.F., Kennan, ”A Fateful Error”, The New York Times, 5. helmikuuta 1997.
[2] T.G. Carpenter ja B. Conry, NATO Enlargement: Illusions and Reality. Cato Institute, 1998, s. 205.
[3] G. Kaonga, Video Joe Biden Warning of Russian Hostility, jos NATO Expands Resurfaces, Newsweek, 8. maaliskuuta 2022.
[4] G. Diesen ja S. Wood, ”Venäjän ehdotus uudeksi turvajärjestelmäksi: vahvistamalla erilaisia näkökulmia”, Australian Journal of International Affairs, vol. 66, no. 4, 2012, s. 450-467.
[5] W.J. Burns, The Back Channel: A Memoir of American Diplomacy and the Case for It Renewal, New York, Random House, 2019, s. 233.
[6] M. Schepp ja B. Sandberg, ”Gorbatšovin haastattelu: ”I Am Truly and Deeply Concerned”, Spiegel, 16. tammikuuta 2015.
[7] N. Bertrand, ’PUTIN: Venäjän suhteiden heikkeneminen länteen on seurausta monista ’virheistä’, Business Insider, 11. tammikuuta 2016.
[8] T.L. Friedman, ’Foreign Affairs; Now a Word From X.”, The New York Times, 2. toukokuuta 1998.
Glenn Diesenin kirjallista tuotantoa
Kirjoittajana
2017
EU and NATO Relations with Russia: After the Collapse of the Soviet Union. Routledge. 2017.
Russia’s Geoeconomic Strategy for a Greater Eurasia. Routledge. 2017.
2020
The Decay of Western Civilisation and Resurgence of Russia: Between Gemeinschaft and Gesellschaft. Routledge. 2020.
2021
Europe as the Western Peninsula of Greater Eurasia: Geoeconomic Regions in a Multipolar World. Rowman & Littlefield. 2021.
Great Power Politics in the Fourth Industrial Revolution: The Geoeconomics of Technological Sovereignty. Bloomsbury. 2021.
Russian Conservatism: Managing Change Under Permanent Revolution. Rowman & Littlefield. 2021.
2022
Russophobia: Propaganda in International Politics. Springer. 2022.
2023
The Think Tank Racket: Managing the Information War with Russia. Clarity Press. 2023.
2024
The Ukraine War and the Eurasian World Order. Clarity Press. 2024.
Toimittajana
2020
Russia in a Changing World. Co-edited with Alexander Lukin. Springer. 2020.
2021
The Return of Eurasia: Continuity and Change. Co-edited with Alexander Lukin. Palgrave Macmillan. 2021. ISBN 9789811621789.
Viite
https://glenndiesen.substack.com/p/the-predictable-collapse-of-pan-european