Yllättäen ja ennakkoon varoittamatta HS:n vastaava päätoimittaja Erja Yläjärvi komensi Suomen valtion johtoa, presidenttiä ja hallitusta muutama päivä sitten (16.02.2025) HS:n pääkirjoituksessaan:
”Valtiojohdon on nyt nopeasti saateltava suomalaiset takaisin poliittisen realismin tielle. Se on todella vaikeaa, mutta realismiin on palattava, haluttiinpa tai ei.” (1)
Käsky ei näytä menneen perille, ei alkuunkaan. Puheet Ukrainan ”voitosta” ja ”avusta” ovat jatkuneet ennallaan.
Mitenkä olemme ”auttaneet” Ukrainaa? Onko meidän tai lännen ”tuki” kaiken kaikkiaan ollut avuksi Ukrainalle? Tuloksista päätellen: Ei. Politiikan onnistumista arvioidaan tulosten, ei hyvien aikomusten perusteella. Suomi, eikä Länsi, ei ole ollut realistinen. Aikomukset – kuten Venäjän voittaminen, mitä sillä sitten tarkoitetaankaan – eivät ole toteutuneet. Ulkopoliittista idealismia, joka nyt kummittelee ”arvopohjaisen realismin” kaavussa, on historian saatossa toistuvasti seuranneet loputtomat hautarivistöt ja ihmisten pohjaton kärsimys. Olemme yllyttäneet ukrainalaiset itsetuhoon.
Miten ihmeessä olemme ajautuneet tällaiseen tilanteeseen, jossa vuosien sotimisen jälkeen voitot ovat lähes + – nolla ja tappiot hirvittävän suuret? Maailmanpolitiikan professori Heikki Patomäki ihmetteli myös muutama päivä sitten (13.02.2025): ”Miksi edes kansainvälisten suhteiden tutkijat eivät käytä turvallisuusdilemman käsitettä analysoidakseen lännen ja Venäjän välistä konfliktia tai Ukrainan sotaa?” (2). Sitä voikin ihmetellä ja syystä.
Turvallisuusdilemma ja -paradoksi
Turvallisuusdilemma ja -paradoksi? Miten ihmeessä ne voisivat selittää tilannetta?
Patomäki tiivistää:
”Turvallisuutemme riippuu siitä, mitä toiset tekevät. … me itse olemme ”toisia” niille, joiden tekemisistä meidän turvallisuutemme riippuu. … toisten aikomuksista ei koskaan voi olla täyttä varmuutta.”
Syntyy turvallisuusparadoksi: … ”pelko ja epävarmuus toisen aikomuksista johtaa vastavuoroisten (puolustuksellisten, mvv) tekojen kautta kierteeseen, jonka seurauksena jokaisen turvattomuus lisääntyy: ”puolustuksellisia ja hyökkääviä aseita tai turvallisuusjärjestelyjä on vaikea erottaa toisistaan, … lopputuloksena on tilanne, jossa kukin uskoo, että toisen aggressiivisista aikomuksista ei ole epävarmuutta” (2, kurs. mvv). Sen voi pysäyttää vain suurempi voima.
Näin ajatellen kansallisvaltioiden keskinäissuhteet näyttävät kehittyvän luonnonvoimaisesti, jolloin kunkin maan puolustuksellinen realismi johtaa ”voima vastaan voima” -nokittelukierteeseen ja usko toisen osapuolen puolustukselliseen asennoitumiseen alkaa horjumaan ja pian ollaan yhä vakuuttuneempia siitä, että tuo toinen osapuoli ei olekaan hyvän- vaan pahantahtoinen ja hyökkäävän realismin kannalla.
Jos luovumme luonnonvoimaisen kehityksen oletuksesta ja oletamme että kansallisvaltioiden suhteet ovat historiallisesti kehittyviä, tosin vain anarkistisesti, vastapuolten hyvän- tai pahantahtoisuus kääntyy keskusteluksi kansallisista intresseistä ja uhista. Puolustuksellinen realismi myöntää, että kaikilla kansallisvaltioilla on subjektiivisia ja objektiivisia intressejä, jotka voidaan tai ei voida sovittaa yhteen. Hyökkäävä realismi puolestaan pitää subjektiivisia intressejä pelkkinä illuusioina, joita ei tarvitse ottaa huomioon. (3)
Realismin kahdet kasvot
Selvyyden vuoksi, tiivistäkäämme subjektiiviset intressit ”elämäntavaksi” ja objektiiviset intressit ”luonnonresursseiksi”. Tällöin ulkopoliittisen realismin ajattelun kehyksessä, ts. että luonnonresurssit mahdollistavat elämäntavan ilman rajoituksia, saamme seuraavan nelikentän:
Kuva 1 Ulkopoliittinen realismi
Äkkiseltään näyttää siltä, että Bidenin ja Putinin aikainen niin subjektiivisten kuin objektiivisten intressien yhteensovittamattomuudesta (Sota) ollaan nyt siirtymässä Trumpin taloudelliseen kamppailuun luonnonresursseista ja Putinin toivoon ”rauhanomaisesta rinnakkaiselosta” USA:n kanssa, jos Venäjän luonnonresurssit saadaan Venäjän ehdoin maailmanarkkinoille.
Tämä on kuitenkin virheellinen johtopäätös. Miksi? Yksinkertaisesti siksi, että ekologisen realismin näkökulmasta luonnonresurssit rajoittavat elämäntapaamme. Nelikenttämme muuttuu aivan toiseksi.
Kuva 2 Ekologinen realismi
Sekä Trump että Putin ovat yhtä mieltä, että elämäntavat eivät ole globaalisesti yhteensovitettavissa mutta – ehkä – että luonnonresurssit ovat jaettavissa ”Me ensin” -politiikalla ilman että puututaan elämäntapoihin. Se tarkoittaa nykyisten kansakuntien sisäisen ja niiden välisen jyrkän eriarvoisuuden jatkamista ja jyrkkää syventämistä.
Realismissa kysymys ei siis nyt ole siitä, että ihmiskunta keskenään arvuuttelee ja arpoo ulkopoliittisen realismin määrittelemien voimasuhteiden mukaan ketkä jäävät henkiin ja ketkä menehtyvät – siis jakotaloudesta – vaan kohtuutaloudesta, jossa kaikkien elämäntapa on sovitettava ekologisen realismin asettamiin rajoihin.
Ekologisen realismiin siirrymme aivan varmasti, halusimmepa tai emme, hyvällä tai pahalla, ennemmin tai myöhemmin, tavalla taikka toisella. Idealismi tässäkin siirtymässä johtaa ylettömiin menetyksiin. Kysymys ei nyt ole miljoonien vaan miljardien ihmisten kohtalosta, kohtuutalouden rakentamisesta, siis kohtuullisen elämäntavan takaamisesta kaikille, kaikessa, kaikkialla ja alati.
Voimme siis täydellä sydämellä antaa komennon valtiojohdolle Erja Yläjärveä mukaillen: ”Valtiojohdon on nyt nopeasti saateltava suomalaiset takaisin ekologisen realismin tielle. Se on todella vaikeaa, mutta realismiin on palattava, haluttiinpa tai ei.”
Toivossa eläen Vantaa Pakkalassa, Suomessa.
Viitteet
(1) Yläjärvi, E. 2025. Suomalaiset eivät ole valmiita huonoon rauhaan Ukrainassa, mutta Suomen päättäjien pitää olla HS 16.02.2025.
https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000011035440.html
(2) Patomäki, H. 2025. Turvallisuusdilemma. Blogi 13.02.2025.
https://patomaki.fi/2025/02/turvallisuusdilemma/
(3) Tang, S. 2009. The Security Dilemma: A Conceptual Analysis, Security Studies, 18:3, 587-623, DOI: 10.1080/09636410903133050