Aikaisemmat osat:

http://blogit.kansanuutiset.fi/volanen-vasemmalta/nelion-ympyroiminen/

http://blogit.kansanuutiset.fi/volanen-vasemmalta/nelion-ympyroiminen-2-arvoista-ja-merkityksista/

 

Mistä käteistä?

Me tavalliset pulliaiset lähdemme yleensä siitä, että kun valmistamme jonkin tuotteen tai hyödykkeen myytäväksi ja saamme siitä rahaa, niin voimme rahalla ostaa toisen hyödykkeen jota emme itse osaa tai pysty valmistamaan. Siis Tuote – Raha –Tuote. Koko homman lähtökohtana on siis inhimillisten tarpeiden tyydyttäminen työnjaolla ja yhteistyöllä.

Kauppias ajattelee asiaa toisesta näkökulmasta: hänen on ensin hankittava käteisrahaa voidakseen ostaa hyödykkeitä myytäväksi, ja sitten toivon mukaan myydä ne jonkinlaisella voitolla, siis Raha – Tavara – Raha+. Tämän saadun rahan arvo on tietysti turvattava ja siksi se on muutettava jälleen kiinteämmäksi omaisuudeksi. Täten homman koko ensisijainen motiivi ja liikkeelle saava voima muuttuu rahan ja omaisuuden hankinnaksi ja rahan pyörittämiseksi muodosta toiseen.

Tämä kauppiasporvariston alkuun panema kiertokulku –  kiinteän varallisuuden jatkuva muuttaminen käteisrahaksi ja käteisrahan palauttaminen takaisin kiinteäksi omaisuudeksi ja taas takaisin – on kauppatalouden yksi perusprosessi, joka on juurtunut syvälle (kaksois)kirjanpidon käytänteisiin siten, että talletukset (vastuut) ja lainat (varallisuus) kumoavat toisensa kokonaistarkastelussa.

Tämä meidän kaikkien ymmärtämä talletukset/lainat –vastaavuus ei kuitenkaan anna oikeaa kuvaa rahan tuottamisesta. Juuri niin, rahaa tuotetaan tietoisesti tyhjästä, tätä nykyä erityisesti pankeissa. Meille annettu laina ei ole toisten pankkiin tallettamaa rahaa vaan eräänlaista lupausrahaa, jonka arvon lupaamme tuottaa korkojen kanssa lainan takaisinmaksun aikana.

”Raha on nykyisin pääosin aineetonta, vain numeroita pankkien tietokoneissa. Se onkin pohjimmiltaan pelkkää luottamusta siihen, että joku lopulta vastaa maksusitoumuksesta. Raha on velkarahaa, käytännössä keskuspankin (keskuspankkiraha) tai yhä hallitsevammin talletuspankkien (pankkiraha) likvidiä velkaa, jota voidaan käyttää maksuvälineenä”. …  Pankkiraha, eli likvidi pankkitalletus, syntyy nykyisin valtaosin pelkkänä tilikirjauksena luotettavan talletuspankin myöntäessä luottoa asiakkaalleen. Tässä ostovoimaa syntyy tyhjästä”. (Suomen Pankki).

Oletus siis on, että viimekätinen maksaja aina jostakin löytyy. Tyhjästä luotu raha sidotaan siten aikaan, paikkaan, työhön, ihmiseen ja luontoon vasta jälkikäteen peukkuja toivorikkaasti pystyssä pitäen. Kun rahan on velkaa tulevaisuudesta, velan maksaa luonto – ja ihmiskunta on tässä katsannossa osa luontoa – tavalla taikka toisella. Toinen tapa tasata taseet on tietysti tuhota talletuksia.

Teollisuusperustaisen kapitalismin ylituotantokriisien välttämiseksi – ts. että tuotettuja tuotteita vastassa ei ole vastaavaa ostovoimaa – onkin synnytetty uskomattoman laajat korkovetoiset luottomarkkinat, joilla on pantattu tulevaa työtä lähes loputtomat määrät. Näitä velkoja ei voida koskaan kokonaan maksaa pois, silloinhan tämä tyhjästä luotu rahakin häipyisi taivaan tuuliin. Niin käy myös, jos lainat jätetään maksamatta. Tämä johtaisi lainojen lupausarvon massamittaiseen laskuun. Niin ei saa käydä ja viimekätisinä lainaajina ovatkin valtiolliset keskuspankit. Ja sitä ne ovatkin tehneet viime vuosina aivan tähtitieteellisiä määriä ympäri maapalloa.

Tämä on kuitenkin vain asian, tai sanoisiko kolikon toinen puoli. Eivät vain yksityiset kansalaiset ja monet yritykset ole velkaantuneet vaan myös kansataloudet. Tuotannossa elävän työn osuus on laskenut suhteessa tarvittavaan kiinteään pääomaan, koneisiin ja laitteisiin. Samalla tuotanto on tullut yhä tieto- ja taitointensiivisemmäksi, joka merkitsee sitä, että työvoiman omat tuotantokustannukset ovat nousseet pitemmän koulutuksen, tarvittavan terveydenhoidon ja kattavamman sosiaaliturvan kustantamiseksi, siis koko huolenpitotalouden (care economy) vaatima osuus kokonaistuotannon ajasta on huomattavan suuri.

Siten meille kaikille tärkeiden merkitysarvojen (common wealth) tuottaminen huolenpitotalouden piirissä asettaa rajoitteen voittojen (private profit) hankinnalle koskapa nyt tarvitaan yhä enemmän tuotantoa saman voiton tuottamiseksi. Historia osoittaa, että tässä tilanteessa saattaa alkaa liike kohti merkitysarvojen massamittaista tuhoamista, jotta käypä ja tavoiteltu voittojen taso voidaan säilyttää tai saavuttaa.

Reaktio tähän ongelmaan on toistaiseksi ollut kaksinainen: toisaalta on ryhdytty tiukkaan taisteluun huolenpitotalouden kustannusten rajoittamiseksi ja keskuspankkeja on kielletty rahoittamasta suoraan valtioiden menoja. Ne tekevät sen kuitenkin kiertotietä, esimerkiksi Euroopan keskuspankki SMP (Securities Markets Program) ohjelman kautta. Keskuspankkien erityyppiset QE -rahoitusohjelmat ovat kokonaisuudessaan johtaneet massiiviseen omaisuusarvojen arvottomaan arvonnousuun eli inflaatioon, kun järjestelmään pumpattu raha ei ole siirtynyt toiveista huolimatta tuotannollisiksi investoinneiksi vaan jäänyt pääosin pelirahaksi voittojen tekemiseksi rahaa ostamalla ja myymällä, R – R+.

 

Rahan kaksi ilmajuurta – valtio ja vaihto

Taloustieteilijä Hyman Minskin (1919-1996) tunnetun letkautuksen mukaan ”jokainen voi luoda rahaa. Haasteena on saada se hyväksytyksi”. Niinpä rahaa onkin jos jonkinlaista. Esimerkiksi yhtiöiden sisäiset saatavat ja velat (receivables, payables) voivat toimia rahana yritysten sisäisessä maksuliikenteessä. Käytössä on myös lukematon määrä erilaisia paikallisia maksuvälineitä eri puolilla maailmaa.

Pankkien yksityisestä lupausrahasta tulee ”oikeaa rahaa” kun on yhdessä valtiovallan kanssa sovittu siitä, että se käy yhteen 1:1 olevan valuutan kanssa ja että sillä voi maksaa myös verot. Tämän lisäksi meillä on mitä kummallisempia rahanluonteisia johdannaisia (derivates), joiden nykyarvot ovat aivan käsittämättömän suuria verrattaessa niitä reaalitalouteen ja maailman tuotannon määriin; joidenkin arvausten mukaan niiden arvo olisi  ehkä noin 1,2 x 1015 USdol. Rahan ja siten velkojen kokonaismäärästä ei tunnu kellään olevan tarkkaa käsitystä.

Lähtökohtaisesti rahalla on neljä juurta: valtio, vaihto, työ ja aika. Kunkin juuren historiallisesta ja loogisesta ensisijaisuudesta on kinattu läpi taloustieteen historian. Tällä hetkellä valtio on vahvimmin ehdolla rahan pää(ilma)juureksi.

Valtiovallan ensimmäinen tehtävä – ulkoisen ja sisäisen turvallisuuden takaaminen – edellytti ja edellyttää sotaverojen kantamista ja maksamista, ja siihen oli kehitettävä omat säännöt ja mittarit: kuinka paljon ja miten veroja maksettiin ja millä niitä mitattiin. Valtio osti itse tavaroita ja hyödykkeitä sotia ja hovia, sittemmin hallintoa varten ja antoi maksusta todistuksen – muodossa tai toisessa – ja lupasi, että juuri noita samoja tositteita voitiin käyttää verojen maksamiseen. Noista tositteista muotoutui moninaisten vaiheiden kautta raha, arvon mittari, arvon säilyttäjä ja vaihdon väline.

Rahan vakaus perustui tässä juuressa kunkin ihmisen lähtökohtaiseen alamaisuuteen ja velallisuuteen suhteessa turvan takaavaan ja väkivallan monopolisoineeseen valtiovaltaan; velan, jonka maksaminen on vaatinut miljoonien ja miljoonien ihmisten ja kansalaisten hengen. Tämä verirahan perustana on siis kansalaisen ja hänen sisäisen luonnon hallinta pakolla – ja sittemmin kansalaiskasvatuksella.

Sen sijaan valtiolle ja julkiselle vallalle yleensäkin ulkoinen luonto näyttäytyy ensisijaisesti vain levon ja ilon lähteenä, ei tuotannollisen toiminnan kohteena. Siten valtiorahan suhde ulkoiseen luontoon ajateltiin pitkään olevan pelkkä määräys tai sopimuskysymys: jotta raha toimisi mittarina kaikissa yhteyksissä raha piti jollakin tavalla sitoa johonkin pysyvään ja kiinteään – siis luontoon: metalliin, hopeaan tai kultaan (esim. yksi markka vastaa x g kultaa). Kuten tiedämme, tästä suhteesta irrottauduttiin US:n johdolla, jotta USA pystyi rahoittamaan mm. Vietnamin sodan aiheuttamat kustannukset.

Siten enää ei luotettu luontoon ja sen rajallisuuteen vaan siihen mitä dollarissa tai punnan setelissä luki, siis lakiin, voimaan ja valtasuhteisiin.  Hetken näytti jo siltä, että valtiovalta on kehittänyt itselleen rahasammon, jolla ei ole mitään äärtä tai rajaa – kun ei enää tarvinnut edes painaa paperiseteleitä – pelkkä napin painallus riitti.

Vaihdon, siis kaupan piirissä, on jo vuosisatoja ellei -tuhansia ollut tarvetta yleisen vastikkeen kehittämiseen, jotta ei tarvittaisi erikseen miettiä jokaisen eri tavaran keskinäisiä vaihtosuhteita, joita esim. sadalla tavaralla on jo 4950. Jos yhden tavaran – arvonsa säilyttävä ja helposti käsiteltävissä oleva – kautta voidaan ilmaista kaikki nämä suhteet mitattavalla tavalla, saamme käyttöömme yleisen vastikkeen, rahan. Tuon rahatavaran oma arvo voidaan ajatella olevan se työmäärä, joka sen valmistamiseen on mennyt.

Tässä rahamuodossa on sama ongelma kuin valtion rahassa: kuinka määrittää sen suhde ulkoiseen luontoon, ts. johonkin pysyvään ja kestävään. Tosiasiassa – vaikka tämä on kiistanalaista – juuri valtiot ovat tehneet tuon päätöksen eivät markkinat itse.

Vastoin kuin monessa muussa kulttuuripiirissä ja –perinteessä, Euroopan klassisen maailman nelijaon – Schole, Polis, Poiesis, Chrematestikes – rakenteellisena valuvirheenä oli orjanomistus ja siitä seuranneet vääristymät kaikissa neljässä muussa toimintapiirissä.   Schole, vapaa aika, keskittyi tieteen ja taiteen keinoin ihmisen sisäisen luonnon työstämiseen; Polis, vapaiden miesten kokous, keskittyi heidän keskinäisten intressien sovitteluun; Poiesis:ssa, poliksen ulkopuolisessa, yksityisen tuotannon piirissä ulkoisen maailman muokkaamisesta huolehtivat elävät työkalut, orjat ja naiset; Chrematestikes, vaihdon piiri, eriytyi pikemminkin poliksesta kuin tuotannosta, poiesiksesta.  Tässä sosiaalisessa konstellaatiossa reaalinen luontosuhde – työ – jäi hyvin kapeille ja alistetuille hartioille, orjille ja naisille.

Vaikka orjanomistaja/orja, sittemmin maanomistaja/(maa)orja, torppari, palvelija, ja nyt työantaja/palkkatyöläinen – suhteet ovat historian saatossa kehittyneet ja muuntuneet, niin ne ovat ratkaisevasti vaikuttaneet käsityksemme luonnosta, reaalisesta luontosuhteestamme ja siten käsitykseemme rahasta.

Jos jätämme luonnon tarkastelun ulkopuolelle –  niin kuin nyt tapana on, sekä sisäisen että ulkoisen luonnon – niin raha todellakin näyttäytyy meille tätä nykyä ensisijaisesti sosiaalisesti tuotettuna lupauksena välkehtivästä tulevaisuudesta. Se on viime kädessä luotto/velkasuhteiden tuotos: ”rahan niukkuuden taso on sosiaalisesti ja poliittisesti määritetty”. Vakaa raha kertoo sosiaalisten suhteiden tasapainosta (mutta ei tasa-arvosta), jossa teollisuusporvaristo ja kuluttajat velallisina taistelevat luottoa myöntävän finanssiporvariston kanssa koron reaalitasosta.  Raha on ”institutionaalinen rakenne, jossa yksityiset lainat rutiininomaisesti rahoitetaan valtion velan ja pankkijärjestelmän yhteiskytkyillä, keskuspankkien välityksellä”. (Ingham, 2004).

Lähtökohtana on rahalainojen korkojen ja yritysvoittojen tason jatkuva vertailu. Ajatus reaalitaloudesta olettaa, että on olemassa ”luonnollinen” korkotaso, ts. ”rahalainojen korkotaso ja yritysten voitollisuus saatetaan yhteiseen vertailuun eri tuotannontekijöiden ’todellisen’ marginaalituottavuuden kanssa”. Tämä ”luonnollinen korkotaso” on pelkkää mielikuvitusilmaa, jos ja kun irrottaudutaan luonnon asettamista ehdoista, siis talouden reaalisuudesta. Kapitalismin dynamiikka edellyttää spekulatiivisia ”abstrakteja lupauksia maksuista” tuntemattomassa tulevaisuudessa, esim. etsittäessä teknologisia innovaatioita. (Ingham 2004). ”Abstrakti” tarkoittaa kirjaimellisesti irtireväistyä – nyt siis irtireväistyä luonnosta. Talous siis markkinallistetaan eikä päinvastoin, markkinoita taloudellisteta, ts. sidota luonnon ehtoihin (Leshem, 2013)

Kaupankäynti markkinoilla ei enää pitkään aikaan ole ollut vaihtokauppaa yleisen maksuvälineen välityksellä. Ei. Kun minä tai sinä astun/t kauppaan ostamaan rahalla jotain, kauppaan astuu yleinen minä tai sinä, siis yhteiskunnallistunut ihminen, jonka maksuvälineen ostovoima riippuu vain pieneltä osin minusta tai sinusta, tai jopa siitä kuinka paljon olemme työpaikalla viettäneet aikaamme. Takanamme seisoo kokonaiset yhteiskunnallisten voimien verkostot, jotka realisoituvat ostotapahtumassa omistusoikeuden vaihtona. Vastaavasti myyjäpuolella on myös yleistynyt toinen, joka omassa roolissaan asettelee sanojaan kaupan syntymiseksi molemminpuolisesti tyydyttävällä tavalla.

Olennaista tässä ostajan, minun tai sinun, ja myyjän välisessä kohtaamisessa on, että me olemme ja jäämme toisillemme vieraiksi, toisiksi, tuntemattomiksi eikä meidän välille – poikkeuksia lukuun ottamatta – synny yhteisöllistä sidettä. Tosiasiallisesti tavara, joka vaihtaa omistaa, realisoi nämä yhteiskunnalliset, globaalit verkostot siten, että olemme niistä tietoisia vain hyvin pieneltä osin, ts. emme tunne useinkaan ostamamme tavaran historiaa ja kohtaloa, emme tiedä kuka sen on tehnyt, millaisissa olosuhteissa ja millä palkalla. Eikä myyjäkään ole kovin kiinnostunut, miten olemme rahamme hankkineet. Kaikki tapahtuu vaivattomasti ja lähes automaattisesti, kukapa jaksaisi joka kerta ryhtyä juurta jaksaen selvittämään mistä ollaan tulossa ja mihin menossa. Cash nexus, siis kapitalismi, toimii.

Molemmissa näissä rahan juurissa – valtio ja vaihto –  jotka tosin ovat kietoutuneet yhteen mitä moninaisimmilla tavoilla, on se perustavanlaatuinen puute, että kysymys tuotannon mitoituksesta, siis luonnosta, ei ole niille mikään ongelma. Raha ei ole siis neutraali väline vaan tietoinen rahan tuottaminen sen lukemattomissa eri muodoissa on vallan lähde: ”Raha on ase taloudellisen olemassaolon taistelussa” (Ingham 2016 Max Weberiä mukaillen).

Rahoituskysymystä tarkastellaan siis ensisijaisesti valtana resurssien allokaatioissa ja distribuutiossa. Demokratia tulee kuvioon kovin rajallisena, vain julkisen hoivatalouden osalta, joka sekin on alistetussa asemassa funktionaaliseen talouteen nähden. Siten nämä rahan ilmajuuret eivät kykene ratkaisemaan – kun se ei ole niille mikään ongelma – ihmisen talon ja taloudenpitoon olennaisena keskeisenä edellytyksenä olevaa ihmisen reaalista luontosuhdetta.

 

Rahan kaksi maajuurta – työ ja aika

Työ ja aika rahan maajuurena ratkaisevat rahan perusluonteen toiselta perustalta. Tällöin lähtökohtana on (käyttö)arvon tuottaminen yhdessä ja yhteistyössä luonnon – sekä sisäisen että ulkoisen –  kanssa.  ”Aika on itse asiassa ihmisen aktiivisen olemassaolon perusta. Aika ei ole vain mittapuu ihmisen elämälle. Se juuri on tila ihmisen kehittymiselle. Ja pääoman tunkeutuminen hallitsemaan työaikaa on työntekijän elämän, henkisen ja fyysisen elämän, anastamista” (Marx 1861). Olisiko vaihtoehtoa?

Arvon (common wealth) muodostus on sisäisen ja ulkoisen luonnon yhteistä, enemmän tai vähemmän tietoista ja vapaata työtä elämän synnyttämiseksi ja ylläpitämiseksi, viime kädessä aurinkoenergiaan turvautumalla ja samalla sitä kuitenkin degeneroimalla elämälle haitalliseksi lämmöksi, joka fysikaalista työtään jatkaen hävittää elämän edellytyksiä maapallolla.

Jokainen työrupeamamme muuntaa ulkoisen luonnon energia- ja ainesrakennetta, sen negentropiaa, tuottamiemme tavaroiden ja palveluiden – ja meidän itsemme – energia- ja ainesrakenteiksi, niiden negentropioiksi, samalla kuitenkin tuottaen biosfääriä tuhoavaa jätelämpöä ja rakenteellista jätettä, entropiaa.

Ihmiskunnan ja meidän itse kunkin sisäisen, inhimillisen luontomme ja sisäisen maailmamme yhä pitemmälle edistyvä tiedollinen, taidollinen ja kokemuksellinen jäsentyminen, eriytyminen ja siten rikastunut ja moninainen käsityksemme maailman sisäisyydestä on ratkaisevalla tavalla riippuvainen siitä, kuinka tekemämme työ on organisoitu – siten myös se, mitä aiomme ja pystymme tekemään elämämme ehdottoman edellytyksen, ulkoisen luonnon pelastamiseksi.

Työ vapaana, tietoisena yhteisötyönä sitoo yhteen sisäisen maailman ja maailman sisäisyyden, siis sisäisen ja ulkoisen luonnon yhteisen vapaan kehityksen; kehityksen, jossa jokaisen vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen ehto. Siten, Stefan Meretziä myötäillen (Meretz 2013):

  1. Inhimilliset tarpeiden merkityksellisyys ja tyydyttämisen tapa ja taso on arvioitava etukäteen eikä jälkikäteen markkinamenestyksen pohjalta.
  2. Ristiriitaiset tavoitteet on ratkaistava yhteisellä sovittelulla eikä ulkoistaa niitä markkinoiden ratkaistavaksi.
  3. Tuotannon on perustuttava yhdessä asetettuihin tavoitteisiin eikä jättää päätöksentekoa ulkopuolisille omistajille.
  4. Tuotannollisen toiminnan tavoitteiden tulee olla moninaisia ja monipuolisia eikä yksisilmäisesti vain voiton tekeminen.
  5. Ajan käyttö ja sen käytön tapa on elämänlaadun perustekijä. Ajan säästäminen saa olla ulkoinen pakottava voima.
  6. Lähtökohtana on yhteistyön eikä kilpailun logiikka.
  7. Toiminnan lähtökohta on konkreettinen, itse kunkin erityinen yksilöllisyys ja läpinäkyvä, ymmärrettävä oikeudenmukaisuus – ei talousihmisen, homo economicuksen tyhjä tasa-arvo ja muodollinen oikeus.
  8. Lähtökohtana on yhteisöllisyyden rakenteellinen kehittäminen, ei meitä itse kutakin toisista irtaannuttava ja etäännyttävä yksilöllistyminen.
  9. On estettävä mahdollisuus rakenteelliseen vastuuttomuuteen ja turvattava rakenteellinen kyvykkyys vastuullisuuteen.
  10. Funktionaalisen tuotannon ja hoivatalouden erottamisen sijaan niiden toimiva kokonaisuus.
  11. Funktionaalisen tuotannon tulee palvella hoivataloutta eikä hoivatalouden tuotantoa.
  12. Meidän jokaisen oma vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen ehto; vapaa kehityksemme ei voi eikä saa tapahtua toisten kustannuksella.

 

Tuleepa mieleeni Georg Lukacsin (1885 – 1971) kuuluisa Romaanin teorian – teoksen alkulause vuodelta 1914: ”Autuaita ovat ne ajat, joille tähtitaivas on kuljettavien ja kuljettavissa olevien teiden kartta ja joita tähtien valo kirkastaa. Kaikki on uutta ja kuitenkin tuttua, seikkailullista ja silti omaa. Maailma on laaja ja kuitenkin kuin oma koti, sillä sielussa palava tuli on samaa olemuksenlajia kuin tähdet; jyrkästi eroavat toisistaan maailma ja minä, valo ja tuli, eivät koskaan silti jää toisilleen vieraiksi; sillä tuli on jokaisen valon sielu, ja valoon pukeutuu jokainen tuli … ”

 

…jatkuu … …. neljäs ja viimeinen osa sisältää lähdeluettelon