Hätä on nyt tämän näköinen

Muistan, kauan sitten, koulusta kotiin tullessani äidin istuneen keittiön pöydän ääressä kädessään nippu laskuja. Pysähdyttyäni pöydän ääreen, äitini ihmetteli ääneen: eikö rahaa voisi painaa ja jakaa kaikille niin, että se riittäisi … Hämmästyin ja taisin sanoakin jotain siihen suuntaan, että eihän se nyt mitenkään ole mahdollista, tosin kyllä tietämättä miksi ei olisi mahdollista.

Vielä muutama kuukausi sitten, kaikki – tai ainakin lähes kaikki – olivat sitä mieltä, että rahaa on niukalti ja valtion velkaantuminen on tuhon tie. Ottamamme velan joutuisivat maksamaan meidän lapsemme ja lastenlapsemme. Lisävelkaantuminen ei yksinkertaisesti tule kuuloonkaan.

Nyt, syystä tai toisesta, velalla ei ole mitään rajaa. Rahan ja siten velan määrällä ei ole mitään merkitystä. Keskuspankit ja valtiovarainministeriöt lupaavat rajattomasti rahaa käyttöön, joko suoraan käteen tai lainaksi: valtio takaa, pankit jakavat. Helikopteriraha tai rajaton QE on luvattu ottaa käyttöön ilman huolta siitä kuka kaiken viimekädessä maksaa … lapsemme kolmannessa tai neljännessä polvessa vai eikö kukaan?

Kun hätä on suuri, apu on lähellä. Englannissa The Daily Telegraph on jo ehtinyt vaatia sosialismia pelastamaan markkinat:

”Ei ole vaihtoehtoa: olemme kaikki sosialisteja taistelussa koronaviruksen torjunnassa” – Tom Harris 17. 03. 2020.

”Boriksen on omaksuttava sosialismi välittömästi pelastaakseen liberaalit, vapaat markkinat” – Ambroce Evans-Pritchard 20.03.2020

Mikä nyt on hätänä? Yksi asia on aivan varmaa: koronavirus EI voi olla syy siihen, että rahaa ajatellaan nyt löytyvän loputtomasti jostakin. Syyn täytyy olla jossakin aivan muualla.

Onko kysymys siitä, että pitkän yksityisten voittojen, omaisuusarvojen ansiottoman arvonnousun superkuplan jälkeen koronaneulan aiheuttama puhkeaminen on korjattava pikavauhtia valtioiden – siis meidän kaikkien – ilmaistyöllä ja jopa hengillä, jotta ”business as usual” voisi jatkua … taas kerran.

Kysymys on vakava. Miksi? Michael Roberts muotoilee tilanteen näin: ”… kun kapitalismi joutuu pitkän laman syvyyteen, niin kaikki, mitä kapitalismi on kerännyt aiempina vuosikymmeninä, on jauhettava (a grinding) ja perusteellisesti hävitettävä (deep desruction) ennen kuin uusi laajentumisen aikakausi on mahdollista. Ei ole politiikkaa, jolla voidaan välttää tämä ja säilyttää kapitalistinen tuotanto (sector).”  Sotako siis – taas? (Roberts, 2020)

 

Rahan katteeton painaminen – ratkaisu vai uusi ongelma

Rahan käytön periaatteiden heittelehtiminen laidasta laitaan kertoo ainakin sen, että raha ei ole vain neutraali väline, medium, asioiden hoidossa vaan että se on perusjuuriaan myöten sosiaalinen rakennelma, konstruktio, jonka käytänteisiin on rakennuttu sisään yhteiskuntamme taloudelliset ja poliittiset rakenteet ja intressit kunkin aikakauden vaatimalla tavalla. Niin nytkin.

Mikä tässä on nyt keskeistä? Meillä ei ole enää pitkään aikaan ole ollut yksityistä tuotantoa, vaikka meillä on vieläkin yksityisessä omistuksessa olevaa tuotantoa. Kaikki vaihtoarvoperustainen, rahamuodon kautta kulkeva ja markkinavälitteinen arvontuotanto (value) tukeutuu täysin sille lisätuotteelle (surplus), jonka me itse kukin tuotamme koti-, yhteisö- ja julkistaloudessa.

Funktionaalinen käsitys rahasta – ”raha on sitä, mitä raha tekee” (John Hicks) – ei tätä tunnista. Perinteellisesti rahalla on nähty olevan kolme tehtävää, funktiota: raha on maksuväline, arvon säilyttäjä ja arvon mittari. Yleisenä maksuvälineenä raha mahdollistaa tavaroiden vaihdon olipa kysymyksessä minkä tahansa vaihtaminen mihinkä tahansa.

Arvon säilyttäjänä raha puolestaan mahdollistaa ostamisen ja myymisen ajallisen erottamisen toisistaan, jopa niin että voidaan käydä kauppaa tavaroista, jotka eivät vielä ole edes tulleetkaan markkinoille.

Raha arvon mittarina mahdollistaa puolestaan muodostamaan myytävistä ja ostettavista tavaroista ideaalisia (ideal) olioita: rahalla mitattuna kaikki tavarat ovat laadullisesti samanlaisia, vaikka arvollisesti (value) eroavatkin suuresti toisistaan.

Tämä tavaroiden markkina-arvo on kuitenkin suhteellinen ilmaisu sille sosiaaliselle rakenteelle – pääomalle – jossa yksityisesti tuotettujen ideaalisten olioiden, tavaroiden, vaihtoarvo ilmaistaan rahamuodossa tavaroiden – ei siis ihmisten – välisenä suhteena, kääntäen siten tavaroiden edellytykset – yhteiskunnallisen lisätuotteen ja tuotannon (surplus) – tavaroiden itsensä ominaisuudeksi.

Mitä tämä tarkoittaa? Kaikki se, mitä alituiseen tuotamme palkkatyön ulkopuolella, näyttäytyy pelkältä sen kuluttamiselta, minkä tuotamme palkkatyössä. Kuitenkin juuri palkkatyössä hyödynnämme kaikkea sitä, mitä olemme tuottaneet palkkatyön ulkopuolella, pystymättä itse määrittelemään mitä, miksi, missä, miten ja milloin tämä työvoiman kulutus tapahtuu – siis juuri päinvastoin kuin palkkatyön ulkopuolella, jossa yksin ja yhdessä, toistemme kanssa määrittelemme mitä, miksi, missä, miten ja milloin teemme mitä parhaaksi näemme.

Me olemme siis yhteiskunnallisia tuottajia koti-, yhteisö- ja julkistaloudessa ja tuotamme kaikki edellytykset sille, että voimme tuottaa palkkatyössä. Meillä on siten vain yhteisöllistä tuotantoa, joka kuitenkin joiltain osin on vielä yksityisessä omistuksessa.

Joiltakin osin?  ”Saksan osalta liittovaltion tilastovirasto on laskenut, että tämä oma työ (Subsistenzarbeit) kattaa melkein kaksi kolmasosaa kaikista työajoista, palkattu ammatillinen työ vie vain jäljellä olevan kolmannen. Se on samanlainen muissa teollisuusmaissa. Jos laskemme mukaan maat, joissa tämä suhde vieläkin suurempi, niin korkeintaan viidesosa kaikista työajoista on palkkatyötä.” (Scherhorn, Schöne, Dahm, Rabinovitch, 1999).

Tilastokeskuksen mukaan Suomessa vuonna 2009 käytimme ajastamme henkilökohtaisiin tarpeisiin noin 45%, vapaa-aikaan noin 27%, kotityöhön, työmatkoihin ja opiskeluun noin 16%, ja ansiotyöhön vajaat 10%. Kaikki osallistuvat päivittäin henkilökohtaisten tarpeiden hoitamiseen (100%) ja vapaa-ajan käyttöön (99,5%), kotityöhön, työmatkoihin tai opiskeluun osallistuu päivittäin lähes kaikki (92,2%), palkkatyöhön vajaa kolmannes (30,4%) yli kymmenvuotiaista suomalaisista. (Tilastokeskus, 2014). (Volanen, 2015).

Kun meillä ei siis ole markkinatalous, jossa tavarat vaihdetaan toisiksi rahan kautta (tavara – raha -tavara) vaan kapitalistinen markkinatalous, jossa raha vaihdetaan tavaran kautta suuremmaksi rahaksi (raha – tuotanto (raaka-aineet, työvoima) – suurempi raha), niin funktionaalisesti ymmärretyllä fiat- muotoisen rahan absoluuttisella määrällä ei ole merkitystä vaan keskeistä on eri arvomuotojen keskinäisillä määräsuhteilla ja niiden muuntumisilla toinen toisikseen – ja tässä yhteydessä riittävän käteisen, likvititeetin turvaaminen keskuspankkien toimesta. Siten kaikki rahan määrän muutokset ovat aina samalla varallisuuden uusjakoa kuten olemme voineet viime vuosina tuta.

 

Jospa sitten ilman rahaa …

No mutta, jos ongelmana on, että yksityiset, erilliset yritykset kukin erikseen ensin päättää mitä tuotetaan ja sitten palkkaavat meidät työntekijöiksi niitä valmistamaan ja jälkikäteen mittauttavat tuotteiden tarpeellisuuden markkinoilla, niin emmekö voisi ensin päättää mitä tarvitaan ja sitten valmistaa tuotteet siellä missä se tulee edullisimmaksi? Niinhän me teemme eduskunnassa ja kunnanvaltuustoissa: mietimme yhdessä ensin mitä tarvitsemme ja sitten laitamme ”koneiston” tuottamaan, jokseenkin tähän tapaan:

– tuotantotarpeet määritellään etukäteen eikä jälkikäteen markkinoilla,
– tavoite-erimielisyydet ratkaistaan yhteisön sisällä eikä ulkoisteta markkinoille,
– tuotanto palvelee yhdessä asetettuja eikä vieraita, ulkopuolisia tavoitteita,
– tavoitteet ovat monisuuntaisia ja moninaisia eivätkä yksiarvoisia (=voitto),
– ajankäyttö liittyy elämän laadun määrittelyyn eikä ajan säästämisen pakkoon,
– tavoitteena myönteinen vuorovaikutus eikä erottelu ja poissulkeminen,
– tavoitteena on yhteistyön eikä kilpailun logiikka. (Meretz, 2013)

Tämä kaikki vaatisi radikaalin avointa ja hyvin koordinoitua toimintaa (stigmertic), joka perustuu ”ehdottomaan vapaaehtoisuuteen eikä sisällä siten minkäänlaista maksua tai maksua, mutta merkitsisi, että toiminnan tulokset olisivat kaikkien saatavilla.” Ajatuksena on siis käyttää tätä organisaatiomuotoa sekä tuotannon että jakelun järjestämiseen.

Tällöin siis eivät eriarvoiset ihmiset yritä löytää yksimittaista vaihdettavaa (value) vaan samanarvoiset ihmiset rakentavat yhteistä erilaisuutensa perustalta (surplus). Monen muun lisäksi, tämä edellyttäisi, että meidän olisi pystyttävä uudelleen organisoimaan rahan funktiot siten, että ne vastaisivat tätä uutta sosiaalista rakennetta, ts. olisimme yhteiskunnallisia tuottajia myös vaihto/lisätuotearvon osalta.  Tämä onkin jo työn alla Akseli Virtasen johtamassa ECSA (Economic Space Agency) hankkeessa.

… mutta siitä sitten seuraavassa osassa.  Tarkempi lähdeluettelo on toisen osan lopussa.

https://blogit.kansanuutiset.fi/volanen-vasemmalta/raha-ja-viirus-2-osa/

 

KIRJALLISUUTTA

Beller, J., Bryan, D., Lee, B., Virtanen,  A. 2020. Rethinking Money and Credit in a Cryptoeconomy: Securing Liquidity without the Need for Central Control of Issuance. https://assets.pubpub.org/mqc2esfj/21581340206367.pdf

Fullbrook, E. 2019. Market-value Its measurement ant metric. World Economics Association Books. Bristol, UK.

Lee, B., Martin, R. (Eds.) 2016. Derivatives and the Wealth of Societies. University of Chicago Press. Kindle Edition.

Project Society After Money. 2019. Society After Money A Dialogue. Project Society After Money. New York: BLOOMSBURY ACADEMIC.

Sutterlütti, S., Meretz, S. 2018. Kapitalismus aufheben – Eine Einladung. Berlin: VSA-Verlag.