Rohkea toivekuva
Taloustieteilijä Abba Lerner (1903 – 1982), yksi keskeisistä Modernin rahateorian (MMT) oppi-isistä, tiivisti aikoinaan näkemyksensä funktionaalisesta rahoituksesta (Functional Finance) seuraavasti:
”Funktionaalinen rahoitus ei liity erityisesti demokratiaan tai yksityiseen yritystoimintaan. Sitä voidaan soveltaa yhtä hyvin kommunistiseen yhteiskuntaan kuin fasistiseen tai demokraattiseen yhteiskuntaan” … ”sen suhde demokratiaan ja vapaaseen yrittäjyyteen koostuu yksinkertaisesti siitä, että jos näihin asioihin uskovat ihmiset eivät käytä funktionaalista rahoitusta, heillä ei ole pitkällä tähtäimellä mitään mahdollisuutta niitä vastaan, jotka haluavat sitä käyttää” (Lerner, 1943, 50, 51).
Funktionaalinen rahoitus siis …
Yhteinen päämäärämme on kukoistavan talouden turvaaminen. Kun talous ei pysty sääntelemään itse itseään on yhteiskunta (society) on jakaantunut valtiovaltaan ja kansalaisyhteiskuntaan. Valtiovallan tehtävänä on ulkoapäin puuttua tarvittaessa talouden häiriöihin. Raha on valtion liikkeelle laskema ja hallinnoima. Finanssipolitiikan ensisijaisena lähtökohtana on talouteen vaikuttaminen eikä julkisen talouden tasapaino. Veroja tulisi arvioida taloudellisten vaikutusten perusteella ei valtion tulojen kannalta. Julkiset menot tulisi asettaa halutun taloudellisen aktiivitason mukaan.
Funktionaalista finanssipolitiikkaa tulee ohjata kolmella periaatteella:
– Hallituksen tulee ylläpitää järkevää kokonaiskysynnän tasoa kaikkina aikoina. Jos kokonaiskysyntä on liian vähäistä ja siksi on liiallista työttömyyttä, hallituksen tulee alentaa veroja tai lisätä omaa kulutustaan. Jos kokonaiskysyntää on liikaa, hallituksen tulee torjua inflaatiota vähentämällä omaa kulutustaan tai lisäämällä verotusta.
– Hallituksen tulee lainata rahaa, kun se haluaa nostaa korkotasoa ja maksaa takaisin velkojaan silloin kun se haluaa laskea sitä. Hallituksen tulisi ylläpitää korkotasoa, joka aikaansaa optimaalisen määrän investointeja.
– Valtion rahapainon tulee painaa kaikki ne rahat, joita tarvitaan tavoitteiden 1. ja 2. saavuttamiseksi. (Nell, Forstater, 2003).
Moderni rahateoria (MMT) on siis kehitetty jäsentämään julkisen talouden alijäämien käyttämistä efektiivisen kysynnän lisäämiseksi talouden tuotanto/kulutus- ja pääomasijoitussektoreilla, jotta voitaisiin saavuttaa täystyöllisyys.
MMT:n irvikuva?
Valtavat keskuspankkien pelastusoperaatiot vuoden 2008 jälkeen, Yhdysvaltain ja lukuisten muiden maiden huimat valtion budjettialijäämät, Trumpin veronkevennykset ja coronaviruksen taloudelliset, rajattomiksi luvatut pelastusyritykset eivät ole pumpanneet rahaa reaalitalouteen uusien suorien sijoitusten, työllisyyden, nousevien palkkojen ja elintason rahoittamiseksi kuten MMT:n kehittäjät ovat ajatelleet.
”Sen sijaan valtion rahojen luominen ja kvantitatiivinen helpottaminen on suunnattu rahoitus-, vakuutus- ja kiinteistöalalle (FIRE). … Tukemalla finanssisektoria ja sen velkojen tuottavuutta (overhead), tämä politiikka ruokkii deflaatiota sen sijaan, että se tukisi ”reaalitaloutta”. Tuloksena on pankkisektorin vahvistaminen, jonka tuote on luottojen ja velkojen luominen, joka on tuottamatonta ja on saanut vahvan rahalouhinnan (extractive) muodon. Tuotannon ja kulutuksen reaalitalous on kiedottu velkojen ja vuokrien rahalouhinnan verkkoon – kiinteistöjen vuokriin, monopolivuokriin ja rahavelkojen luomiseen.” (Hudson et.al. 2020).
On tehtävä selvä ero tuotantoon ja kulutukseen liittyvän reaalitalouden ja rahoitus-, vakuutus- ja kiinteistöalojen (FIRE) -talouden välillä. ”Tämän eron tunnustaminen on välttämätöntä, jotta voidaan erottaa toisistaan julkisen talouden positiiviset alijäämämenot, jotka auttavat säilyttämään työllisyyttä ja nousevaa elintasoa suhteessa siihen, että kaapataan (captured) valtion menot tukemaan FIRE -sektorin rahalouhintaa ja velkadeflaatiota, joka johtaa krooniseen julkisen talouden säästötoimenpiteisiin.” (Hudson et al 2020)
MMT -tukeutuu pitkälti kaksoiskirjanpidon mahdollistamien T-tilien (T-accounts) vastakkainasetteluihin ja niiden yhteen- ja vähennyslaskentaan (ks. esim. Bell, 1999). ”MMT: n toistuvasti tekemä kontrasti julkisen ja yksityisen sektorin välillä laiminlyö kuitenkin tarpeen erottaa FIRE-sektorin ”varallisuuden ja velan” liiketoimet siitä, kuinka palkat ja voitot käytetään tuotanto- ja kulutustaloudessa.” (Hudson et al 2020).
Tämä mahdollistaa sen, että MMT:n käyttö on kääntynyt omaksi irvikuvakseen. Riittääkö kuitenkaan FIRE-sektorin ja tuotanto/kulutus -sektorin toisistaan erottaminen MMT:n pahasta pulasta, väärinkäytöltä (abuse )? Epäilenpä.
Tuotanto/kulutus -talous on vielä jaettava vähintäänkin kahtia: koti-, yhteisö- ja julkistaloudeksi (care economy) ja toisaalta yksityiseksi palvelu- ja tavaratuotannoksi. Miksi? Ainakin pohjoismaisissa yhteisöissä huomattava osa ellei suurin osa kokonaisarvonmuodostuksesta tapahtuu hyvinvointitalouden piirissä, jos sitä mitataan käytetyn ajan ja tuotetun lisätuotteen (surplus) kautta. Se ei kuitenkaan ole välittömästi (vaihto)arvoa (value) vaan on sitä vasta pitemmässä juoksussa (koulutus, sosiaaliturva, terveys). Yhteisöllinen luottamus on pohjoismaista kultaa (Holmberg, Rothstein, 2020).
Ei ole olemassa tuotantoa ilman kulutusta eikä kulutusta ilman tuotantoa. Nykyisestä tuotannosta vain murto-osa kulkee inhimillisen kulutuksen kautta, pääosa tuotannosta on luontoa kuluttavaa ja rasittavaa jätettä. Nykyinen kulutuksemme puolestaan perustuu lähtökohdissaan omasta henkilökohtaisesta ja yhteisöllisestä tuotannostamme, joka on talouden kirjapidon kannalta pelkkää kulutusta.
Funktionaalinen rahoitusteoria ei käy keskustelua siitä mihin rahaa käytetään tai kuka sitä käyttää vaan siitä, että sitä on riittävästi käytettävissä talouden kukoistamiseksi.
Ei siis ihme, että Lerner ei katso voivansa teoriansa kannalta tehdä eroa fasismin ja kommunismin välillä. Kun fasismissa valtio ja talous sulautuvat diktaattorivetoiseksi korporatismiksi ja kommonismissa (commoning) – ei siis valtiokapitalismissa – valtion funktionaalinen rahoitustehtävä – likvititeetin sääntely – siirtyy osaksi kansalaisyhteiskunnan taloudellista rakennetta, ts. demokratia ja vapaa yrittäjyys, nyt siis itse kunkin vapaa tuottajuus, sovittuu yhteen kanssalaisuudeksi, luottamukseksi.
Viitteet
Bell, S. 1999. Functional Finance: What, Why, and How? Levy Economic Institute, Working Paper No. 287. http://www.levyinstitute.org/pubs/wp287.pdf Haettu 13.04.2020.
Holmberg, S., Rothstein,B. 2020. Social Trust – the Nordic gold? Univ. Gothenburg, QoG, Working Paper 1 – April 2020.
Hudson, M., Bezemer, D., Keen, S., Öncü. S. 2020. The Use and the Abuse of MMT Counterpunch April 13. https://www.counterpunch.org/2020/04/13/the-use-and-abuse-of-mmt/ Haettu 15. 4. 2020.
Lerner, A. P. 1943. Functional Finance and the Federal Debt, Social Research, 10,1, 38-52.
Nell, E. J., Forstater, M. 2003. Reinventing functional finance: transformational growth and full employment, ISBN 1845422201, Edward Elgar Publishing
Willeke, C., Matas, A. M. 2017. Compiling financial accounts: a European perspective. ISI2017.
https://www.bis.org/ifc/events/wsc_isi/sts003_willeke_paper.pdf Haettu 12.01.2020.
Liite
Tuottajat ja arvomuodot -ajatuskoe
Menemättä tässä yhteydessä syntyihin syviin, tehkäämme kaksi erottelua:
Todetkaamme ensin, että yhteiskunnassamme on seuraavat tuottavat tahot: koti-ja yhteisötalous, julkistalous, yritykset ja pankit ja rahoituslaitokset.
Seuraavaksi toteamme seuraavat arvomuodot, ts. prosessit, jotka tuottavat arvoa (value) ja ylijäämää/lisäarvoa (surplus):
M – M* Raha ja sen muunnelmat tavarana ja kaupankäynnin kohteena
M-P-M* Kapitalistinen tuotanto: raha – tuotanto (raaka-aineet, työvoima, tuotantovälineet) – enemmän rahaa)
C-M-C* Julkisyhteisöllinen (public commoning) raha välitteinen tuotanto
C-P-C* Yhteisöllinen ei rahavälitteinen tuotanto
C – C* Yhteisöllinen luottamuksen tuottaminen, pohjoismainen kulta?
Sijoittakaamme nämä sitten yhteen taulukkoon:
Punaiset ruudut ilmaiset kunkin tuottajatahon pääarvomuodon. Tämä kaipaisi tietysti melkoisen empiirisen tutkimustyön, jotta määrälliset suhteet ja riippuvuudet saataisiin selville.