Äskettäin päättyneessä YK:n biodiversiteettikokouksessa ilmaistiin keskeisin toimintaa jäsentävä kehysajatus seuraavasti:

Biologinen monimuotoisuus on ihmisten hyvinvoinnin (well-being), terveen planeetan ja kaikkien ihmisten taloudellisen hyvinvoinnin perusta voiksemme elää hyvin (living well) tasapainoisesti ja sopusointuisesti Äiti Maan kanssa. Olemme Äiti Maasta riippuvaisia ruuan, lääkkeiden, energian, puhtaan ilman ja veden, luonnonkatastrofien turvallisuuden sekä myös virkistyksen ja kulttuurisen innoituksen suhteen. Biologinen monimuotoisuus tukee kaikkia elämänjärjestelmiä maan päällä.” (UN 2022).

Isä Taivaan on siis nyt kääntynyt Äiti Maaksi. Emme myöskään pyri Kiinan aiemmin korostamaan ”ekologiseen sivilisaatioon” vaan ”tasapainoon” ja ”harmoniaan” Äiti Maan kanssa.

 …. mutta Äiti maan syli ei aina ole lämmin ja turvallinen vaan ehdoton – omalla luonnollisella tavallaan. Äiti maa on radikaali, juuriin menevä, tai oikeastaan paljon pitemmälle, veteen menevä. Elämä seuraa vettä (follow the water, YLE Tiede, 2022).

Onko Äiti maa pyhä, koskematon?

Äiti maa ei tottele demokratiaa. Hän toimii peruuttamattomasti luonnon omien sääntöjen mukaan; sääntöjen, joista tunnemme vain osan. Ne näyttäytyvät meille luonnonlakeina. Me olemme pakotettuja olemaan yhtä radikaaleja, siis tottelemaan luonnonlakeja, mutta omalla tavallamme: oma luontomme ja tuntemamme luonnonlait ovat pitkään olleet meidän keinojamme tulla toimeen Äiti maan kanssa.

Meillä on luontoperäisiä, endogeenisia, sisäisiä, ikiaikaisia välityksiä – ulkoiset ja sisäiset aistit, kädet, jalat – ulkoiseen ja sisäiseen luontoon. Niiden avulla selviämme jokapäiväisistä riennoistamme, rakennammetuntuman elämäämme. Tämä tuntuma (Ehfarung, sense of life, thymos) jäsentää tilan, maan ja ilman, maailmamme, jossa elämme. Siinä tulee ilmi, muotoutuu kokemukseksi, laji- ja yksilöhistoriamme. Se on perusta ihmisten välittömälle uusintamiselle (ruokailu, lepo, virkistys, kasvatus) ja sittemmin laajennetulle uusintamiselle

Meillä on myös omatekoisia, mitä moninaisimpia välityksiä meidän sisäisen ja ulkoisen luonnon välillä: on sirpit ja vasarat, sahat, luudat ja lusikat, veitset ja haarukat, sukat, housut, paidat, henkselit ja hanskat, takit ja hatut, miksei myös tätä nykyä pyörät, autot ja lentokoneetkin avittamassa elämän menoa suhteessa ulkoiseen luontoon.

Suhteessa sisäiseen luontoon olemme kehittäneet kielen kaikessa moninaisuudessaan keinoksi sanoittaa, ilmaista toisille tuntumaa omasta elämästämme. Harrastamme myös sisäistä puhetta arvioidessamme tuon tuntumamme osuvuutta ja oikeutusta – merkitystä muille ihmisille.

Nämä välitykset ovat toiminnallisia, funktionaalisia ja niitä jäsentää tavoite ja keino tuon tavoitteen saavuttamiseksi. Niitä määrittää aikasilmukka: mitä on tehtävä ja miksi, missä ja miten, jotta tavoitteeni tulisi todeksi.

Aika ei ole tietystikään oli puhdasta, pelkää aikaa, vaan aina jonkin aikaa, prosessia. Kaikilla prosesseilla on rakenteensa ja rakenteilla prosessinsa – ajassamme. Kysymys on siis viimekädessä energian liikkeestä paikasta ja muodosta – järjestyksestä (negentropy) – toiseen ja sen seurauksista (entoropy), elämän kudoksesta (texture of life).  Äiti maa ei näe omaa tulevaisuuttaan eikä hän ei tee työtä itselleen vaan toteuttaa luonnonlakeja, mutta me pakotamme hänet tekemään työtä meille ja meidän kanssamme, tosin huonoilla ehdoilla – hänelle palauteemme on hukkalämpöä ja jätettä. Työn (work) voimana (force), palkkatyöläisinä (laborers), prole-, eko- ja femitariaateilla on sama kohtalo: tulla kohdelluksi ilmaisena tai halpana luonnonvoimana. Miksi?

Sisäisen ja ulkoisen luontomme välitysten – elämän kudoksen (texture of life) – kokonaisuuden tahtia ja niiden välittämää sisältöä määrittää tätä nykyä luonnosta irti reväisty, abstrakti aikasilmukka. Kysymys ei ole  enää Äiti maan tuottavuudesta vaan työ- ja tuotanto ajan tuottavuudesta. Siis ajatus lisätyn arvon (value) – voiton, vuokran, koron – hankkimisesta käyttäen hyväksi luonnon ilmaisia tai halpoja lahjoja työvoimana, ruokana, energiana ja raaka-aineina ulkoistamalla, ottamatta arvostukseen mukaan samalla muodostuvaa negatiivista arvoa (negative value), siis luontokatoa.

Kuten tiedämme luonnon itseään uusintavat aikasilmukat biosfäärin piirissä ovat usein vuosituhantisia; meidän vaatimuksemme uusintamisen aikasilmukoille liikkuvat korkeintaan kymmenissä vuosissa. Kysymys ei siis ole Äiti maan uusintamisesta ja hänen luontaisen uusiutumisen rytmityksen mukaisesti elämisestä vaan tuotannossa käytetyn voiman/energian tuottavuudesta, tekemämme investoinnin – lupauksemme tulevaisuudestamäärittelemän aikasilmukan tahdittaman lisäarvon tai voiton realisoitumisesta, siis luonnosta luontoon johtavan materiaali/energiavirran määrästä ja nopeuden ehdoista.

Laittaessamme omat voimamme ja luonnon voimat – mitään muita voimiahan meillä ei ole – työskentelemään taloudellisia tuotteiden aikaansaamiseksi (negentropy) tuotamme luonnonlakien välttämättömyydellä samalla ekologista tuhoa (entropy). Tuotamme taloudessa hyvällä aurinkoenergialla ja luonnon ekosfäärin järjestystä tuhoamalla uutta, meille mieleistä järjestystä ja samalla tuotamme kiertoon kelpaamatonta lämpöä ja jätettä.

Emme voi siis jättää Äiti maata koskemattomaksi, pyhäksi – mutta voimmeko elää Äiti maan kanssa ”tasapainossa” ja ”harmoniassa” vai olisi pikemminkin kysymys ykseydestä (unity, Einheit)? Elämmekö aikasilmukan rytmittämässä ja muotoilemassa tilassa: luonto muokkaa meitä ja me luontoa; meidän keskinäiset suhteemme määrittävät nyt luonnon muutosta eikä päinvastoin? Ei ole enää ulkopuolta, johon paeta, eikä sisäpuolta, joka pelastaisi?

Funktionaalinen, tuotannollinen aikarytmi määrittää toimintamme tilaa. Aurinkokello on muuntunut ensin palatsin/kirkon kelloksi, sitten tehtaan pilliksi ja tuo pilli universaaliseksi atomikelloksi omassa ranteessamme: käymme samaa tahtia ympäri maailmaa, mutta eri rytmissä.

Täysin abstrakti aikasilmukka painostaa meitä toisaalta kaupungistumaan (urbanization) ja toisaalta teollistumaan (industrialization) ja etsimään aina uusia luonnon eturintamia (frontiers) taloudellisen palautteen saavuttamiseksi. Mitä pitemmälle ja kauemmaksi eturintamia joudutaan puskemaan, sitä suuremmiksi ja korkeammiksi kaupunkien keskustat nousevat. Tämän tunnemme maapallon – myös Kuun ja Marsin – valloittamisena ja globalisaationa, ts. kansallisvaltioiden muokkaamisena kaupallisiksi kansalaisyhteiskunniksi rytmittymään yhteen kansainvälisen tuotannon nousu- ja laskusuhdanteiden kanssa. (Moore 2015).

Sisäisen ja ulkoisen luonnon välitykset kuten tiede/esittävä taide, kaupunkiyhteisöt, tuotantokoneisto, rahoitus (theoria/schole, praxis/polis, poiesis/oikos, chremata/agora) jäsentävät aikatilan kukin omalla erityisellä, historiallisella tavallaan. Kaikki ne kuitenkin jäsentyvät tätä nykyä funktionaalisesti, ts. aikasilmukka palautuspakkoineen määrittää tilaa eikä tila aikaa.

Maailmamme historiallinen, alueellinen jäsentyminen kansakunniksi ja kansallisvaltioiksi ja niihin liittyvä ns. reaali(ulko)politiikka näkee asian toisin: tila määrittää ajan: ”Talo elää tavallaan, vieras käypi ajallaan” (Kekkonen). Jos jokin tila – kansallisvaltio – törmää toiseen tilaan, niin edessä on tämän opin mukaan voimainkoittelu – voima vastaan voima – joko sopien tai sotien. Tämä reaaliulkopolitiikka on nyt törmännyt uuteen, ekologiseen realiteettiin: luonnonvarat ovat rajalliset. Luonnon lahjat eivät ole ilmaisia ja ovat tulossa yhä kalliimmiksi. Ekorealismi kääntää vaikutussuhteet: rajallisen tilan – maapallon – on määritettävä aikaa, elämänkudoksen rytmiä ja sisältöä. Kysymys on nyt siitä, tapahtuuko tämä käännös sopien vai sotien – viimeisen kerran.

Investointi – lupaus tulevaisuudelle

Raha ja valuutta säilytti pitkään velkaluonteisuutensa – ei Isä jumalalle vaan Äiti maalle, olihan se sidottu johonkin, joka oli kavettu esiin äiti maan uumenista – kuten kultaan tai hopeaan. Kun tämä sidos purettiin noin 50 vuotta sitten ja saimme paperi/digirahan ja fiat-valuutan, jota ei edes periaatteessa voi vaihtaa kultaan, rahamme muuttui lupausrahaksi: lupaukseksi maksaa. Aina kun teemme keskinäisen sopimuksen (minä ja sinä tai minä ja pankki), lupauksen maksaa, luomme luottamusta, siis rahaa tyhjästä, sidomme tavalla taikka toisella omaa ja toistemme yhteistä tulevaisuutta. Ja nyt keskuspankit ovat julistautuneet viimekätisiksi maksajiksi, what ever it takes!  Raha sai siis valuutan muodon, mutta ei vielä sisältöä: viimekätinen maksaja on luonto, eivät keskuspankit.

Aikasilmukat rakennetaan tätä nykyä lähtökohtaisesti neljällä eri tavalla: yksityisesti vs. julkisesta sekä reaalisesti vs. spekulatiivisesti:

                                           Reaalinen                         Spekulatiivinen

Yksityinen                    Pääomittaminen                 Rahoitus
                                            capitalization                      financization

 

Julkinen                          Verotus                                 Missio
                                             taxation                                missionization

 

Reaalisessa aikasilmukoinnissa laitetaan liikkeelle omia ja luonnon voimia velkarahan välityksellä joko julkisesti tai yksityisessä yrityksessä: raha –> tuotanto –> raha+. Spekulatiivinen aikasilmukointi tehdään joko yksityisellä tai julkisella lupausrahalla raha -> raha+ toivoen ja luottaen, että jotkut toiset laittavat omia ja luonnonvoimia liikkeelle riittävässä määrin tuoteidean/mission realisoimiseksi.

Keskuspankkien rahanpainaminen voi jatkua niin kauan kuin 1) se edistää omaisuusarvojen ansiotonta arvonnousua, niiden inflaatiota, 2) se toteuttaa tätä kautta varallisuuden uusjakoa ja keskittämistä, 3) palkka/hintainflaatio pysyy hallittuna, 4) osake et.al. markkinoiden voitto-odotuksilla on edes jonkinlainen laskennallinen uskottavuus, vaikka voitot perustuvat nyt vain ja vain keskuspankkien turvaamaan rahoitukseen – elämme fiat(raha)sosialismissa: Raha ei ole enää velkaa – sillä ei ole suhdetta Isä taivaaseen eikä Äiti maahan vaan se on julkinen tai yksityinen, kuvitteellinen lupaus muuttaa maailmaa Isä taivaasta tai Äiti maasta riippumatta.

Tämä tehdään pankeissa, yrityksissä ja valtiovallan toimesta hieman eri tavoin.

Pankit antavat lainaa (financization) sitä vasten, että lupaamme maksaa lainan takaisin. Tätä varten pankki luo tyhjästä rahaa tilillemme ja se tuhoutuu, kun maksamme lainamme pois. Tämä rahoittaminen on siis yksityisten toimiemme kautta tapahtuvaa maailman muuttamista.

Yrityksissä mekanismina on pääomittaminen (capitalization): Jo minulla on idea tuotteesta A ja arvioin, että se menee hyvin kaupaksi seuraavien vuosien aikana, lasken tuon arvioidun tulovirran ja pääomitan sen omaisuudekseni, tosin vähentäen arvioiduta tulovirrasta yhtä ja toista tilanteen mukaan. Sitten jaan tuon summan osiin ja teen tarjouksen markkinoille; yksi ja toinenkin rahoitusenkeli saattaa tarttua tarjoukseen – ja ryhdyn siis muuttamaan maailmaa tuotteen A tuottamiseksi. Pääomittaminen on valtasuhde maailman muuttamiseen yksityisen intressin mukaisesti.

Valtionvallan menetelmä on verotus (taxation). Tätä nykyä valtiovalta luon ensin rahan tyhjästä, lupaa suunnitelmissaan mitä tuottaa, missä aikataulussa ja millä hinnalla. Verotuksella huolehditaan jälkikäteen siitä, että annettu rahoitus ja käytettävissä olevat tuotantoresurssit ovat kohtuullisessa määrin oikeissa suhteissa; verotuksella voidaan säätään tilannetta, jotta rahanarvo ei muutu hallitsemattomasti. Valtiovalta tuhoaa verotuksessa liikkeelle laittamansa rahat +/- korolla. Verotus on siis keino julkisesti muuttaa maailmaa toteuttamalla annetut lupaukset käytettävissä olevien resurssien puitteissa. Toistaiseksi tällöin on keskitytty riittävän, terveen ja osaavan ”työvoiman” turvaamiseen yksityisen tuotannon tarpeisiin.

Aivan viime vuosina ympäristökriisitietoisuuden lisäännyttyä julkinen valta on keskuspankkien tyhjästä synnytetyllä rahoituksella avannut uuden toiminta-ajatuksen, ajatuksen julkisen talouden lähetystehtävästä (missionization). Tämä missiotalous (Mission economy), rakentaa seuraavia uusia toimintamuotoja (Mazzucato, 2020, 188-227):

  • Yhteisöllisesti tuotetut arvot
  • Markkinat muotoillaan, ei vain korjata
  • Organisaatioille dynaamisia kykyjä
  • Rahoitus tulosperusteiseksi
  • Riskien ja tulojen uusjako
  • Osallisuus: tavoiteasettelu ja sidosryhmien arvot
  • Osallistuminen: tulevaisuuden yhteissuunnittelu avoimissa systeemeissä.

Missiotaloudessa siis yhteisölliset arvot (values) määrittävät arvon (value) institutionaalisten rakenteiden kautta. Raha (chremata) kasvaa valuutaksi (nomisma), joka 1) luo perustan kansalaisten tasa-arvoisille suhteille, 2) ylläpitää valtiota toimien oikeudenmukaisuuden mittarina, 3) kasvattaa käytännöllistä viisautta ja harkintaa (Eich, 2018, 3).

Näinhän ei vielä ole käynyt. Taloudelliset transaktiot perustuvat numeraalisiin ilmaisuihin ja niiden suorittajien keskinäiseen luottamukseen; transaktioihin ei ole upotettu arvoja, jotka määrittävät transaktion arvon. Tällainen transaktiojärjestelmä on kuitenkin jo kehitteillä (Economic Space Agency, 2022; palaan tähän seuraavassa osassa).

Kysymyksessä on siis pääomittamisen (capitalization), rahoituksen (financization), verotuksen (taxation), missionismin (missionization) ylitys (Aufhebung) synnyttämällä uusi taloudellisen toiminnan (performance) tila.

Tätä ylitystä on osattu ennakoida jo 1800 -luvulla:

”Kun siis pääomaan perustuva tuotanto luo yhtäältä universaalisen työn järjestelmän — toisin sanoen lisätyön, arvoa luovan työn — niin toisaalta se luo luonnon ja ihmisen ominaisuuksien yleisen hyväksikäytön järjestelmän, yleisen hyödyllisyyden järjestelmän; yhtä hyvin itse tiede kuin kaikki ihmisen ruumiilliset ja henkiset ominaisuudetkin esiintyvät vain tämän hyödyllisyyden järjestelmän kantajina (Träger), eikä mikään tämän yhteiskunnallisen tuotannon ja vaihdon piirin ulkopuolella oleva ilmene minään sinänsä korkeampana, sinänsä oikeutettuna. Siten vasta pääoma luo porvarillisen yhteiskunnan ja yhteiskunnan jäsenten harjoittaman luonnon, samoin kuin itse yhteiskunnallisen yhteydenkin universaalisen haltuunoton. Tästä johtuu pääoman suuri sivistävä vaikutus; tästä johtuu, että pääoma luo sellaisen yhteiskunnallisen vaiheen, johon verrattuna kaikki aikaisemmat vaiheet ilmenevät pelkkänä ihmiskunnan paikallisena kehityksenä ja taikauskoisena luonnonpalvontana. Vasta kapitalismissa luonnosta tulee ihmiselle pelkkä kohde, pelkkä hyödyn asia; sitä ei tunnusteta enää mahdiksi sinänsä; ja luonnon omien lakien teoreettinen tuntemuskin ilmenee pelkkänä viekkautena näiden lakien alistamiseksi ihmisen tarpeille joko kulutusesineinä tai tuotantovälineinä. Tämän tendenssinsä mukaisesti pääoma ylittää yhtä lailla niin kansalliset rajoitukset ja ennakkoluulot kuin luonnon jumalallistamisen ja tiettyihin rajoihin itsetyytyväisesti suljetun olemassa olevien tarpeiden tyydyttämisen ja vanhan elämäntavan uusintamisen. Pääoma suhtautuu kaikkeen tähän tuhoavasti, se mullistaa alituisesti kaikkea tätä, repii maahan kaikki rajoitukset, jotka jarruttavat tuotantovoimien kehitystä, tarpeiden laajentumista, tuotannon monipuolisuutta ja luonnon ja hengen voimien hyväksikäyttöä ja niiden vaihtamista.

Kuitenkaan siitä, että pääoma pitää jokaista sellaista rajaa rajoituksena ja siitä syystä ylittää sen ideaalisesti, siis ajatuksellisesti, ei suinkaan seuraa, että pääoma olisi ylittänyt sen reaalisesti, ja koska jokainen tällainen rajoitus on ristiriidassa pääoman tarkoituksen (Bestimmung) kanssa, niin kapitalistinen tuotanto liikkuu ristiriidoissa, joita se alituisesti ylittää, mutta joita se yhtä alituiseen myös asettaa. Eikä siinä kaikki. Se universaalisuus, jota kohti pääoma etenee vastustamattomasti, kohtaa omassa pääoman luonteessa sellaisia rajoituksia, jotka panevat kapitalistisen kehityksen tietyssä vaiheessa kokemaan, että itse pääoma on tämän tendenssin suurin este ja ajavat ihmisiä siitä syystä kohti pääoman ylittämistä (Aufhebung) pääoman itsensä kautta.” (Marx, 1986, 344-345)

”Pääoman ylittämistä pääoman itsensä kautta” – sehän meillä on nyt juuri menossa: rajallinen tila – ainoa maapallomme – on määritettävä ekosfäärin – jonka osa olemme – uusintamisen tilaksi. Elämänkudoksen tahti ja sisältö määrittyy tämän tilan ajassa, tila-ajassa, ei pääomasuhteen kautta organisoidussa aikasilmukan määrittämässä aikatilassa.

Tuo tila ei voi olla paluuta perinteelliseen alueelliseen organisoitumiseen, kansallisvaltioiden rajojen reaaliulkopoliittiseen, newtonilaiseen ”voima vastaan voima” –määrittelyyn. Se ei voi myöskään enää perustua tuotannollisten eturintamien puskemiseen yhä kauemmaksi yhä suurempien ja korkeampien kaupunkimetropolien synnyttämiseksi tai – kuten nyt on tapahtumassa – yhä lähemmäksi, meidän sisäisen luontomme rajattomaan muokkaamiseen verkkoalustojen ja bioteknologian keinoin. (palaan tähän jatko-osassa)

Jos ajattelemme demokratiaa – ihmisten keskinäisiä valtasuhteita – ja biosfäärin määrittelemää tila-aikaa ja sen toimintarytmiä, ymmärrämme, että kysymys on kirjaimellisesti kaikkien ruuasta, työstä ja – niin, rauhasta. Kuinka leipää ja ruokaa riittää kaikille tuleville 10 miljardille ihmiselle?; kuinka työ ja tuotanto organisoidaan ekosfäärin uusiutumisrytmin mukaan?; kuinka kansakunnat verkostoituvat yhteisponnistukseen Äiti maan pelastamiseksi? Tässä hankkeessa länsi ja pohjoinen on pieni vähemmistö. Ekodemokratia haastaa libdemokratian. Lopullisesti ja peruuttamattomasti.

… palaa asiaan ….

Viitteitä

Eich, S. 2018. Between Justice and Accumulation: Aristotle on Currency and Reciprocity, Political Theory 1–28.

ECONOMIC SPACE AGENCY 2022. https://economicspace.agency

Ma, T., Hu, Y., Wang, M., Yu, L., Wei, F. 2021. Unity of Nature and Man: a new vision and conceptual framework for the Post-2020 Global Biodiversity Framework. Natl Sci Rev, 2021, Vol. 8, nwaa265.

Mazzucato, M. 2020.  Mission: Economics: A Moonshot Approach to the Economy. London: Allen Lane.

Marx, K. 1986 Vuosien 1857-1858 taloudelliset käsikirjoitukset (Grundrisse der Kritik der politischen Ökonomie) Ökonomische Manuskripte, 1857/58. Text, 1. ja 2. ; Apparat, MEGA II, 1. 1 ja 2, Dietz Verlag, Berliini 1976 ja 1981. Suomennus Antero Tiusanen (hieman korjattuna, mvv).

Moore, J. W. 2015.  Cheap Food and BadClimate: FromSurplus Value to Negative Value in the Capitalist World-Ecology. Critical Historical Studies (Spring 2015), pp. 1-43.

Obinata, T 2004.  Physical foundation of the labor theory of value: production and environmental destruction. Proceedings of the Environmental Physics Conference, 24-28 Feb. 2004, Minya, Egypt, p. 225-228.

Plurinational State of Bolivia. 2014. ”Living-Well in Balance and Harmony with Mother Earth” A proposal for establishing a new global relationship between human beings and Mother Earth.
https://www.genevaenvironmentnetwork.org/wp-content/uploads/2020/05/living-well_pdf.pdf

UN environment programme. 2022. Kunming-Montreal Global biodiversity framework

https://www.cbd.int/doc/c/e6d3/cd1d/daf663719a03902a9b116c34/cop-15-l-25-en.pdf

Walker, R., Moore, J. W.  2018. Value, nature, and the vortex of accumulation. In Ernstson, H., Swyngedouw, E. (Eds.) Urban Political Ecology in the Anthropo-obscene Interruptions and Possibilities. Routledge London.

YLE Tiede. 2022. Maapallon vesi on 4,5 miljardia vuotta vanhaa.

https://yle.fi/aihe/a/20-10003975?fbclid=IwAR32I63OKcSh-4t-xt6ewNZLqL36jVaFAWv3lZ8uV1SdVq8XFeJvUCMTOKw

Kuva: https://radicalecologicaldemocracy.wordpress.com