Mistä Ukrainan kriisissä perimmiltään on kyse? kysyy Sixten Korkman tänään HS:n kolumnissaan ja vastaa: Itsevaltiudesta, autokratiasta, ei siis harvainvallasta, oligarkiasta (15.02.2022). Todellako?
Nykyinen arvokonservatismi Venäjällä, USA:ssa ja miksei Euroopassakin ei ole ulkopoliittisen realismin – siis sotilaalliseen voimatasapainoon tukeutuvan ulkopolitiikan, sotarealismin – isä vaan ei toivottu äpärä.
Arvokonservatismia tarvitaan sisäisten ja ulkoisten voimatasapainojen yhtäaikaiseen määrittämiseen niin Venäjällä, USA:ssa, Kiinassa kuin Euroopassakin. Arvokonservatismi on suojautumista ekorealismilta tai jopa ekologisen katastrofin täydellistä kieltämistä. Sotarealismi ja sitä tukeva arvokonservatismi ei ole ratkaisu ekorealismiin. Päinvastoin se tekee mahdottomaksi vastata tähän kaikkien kansakuntien yhteiseen eksistentiaaliseen haasteeseen.
Sotarealismi olettaa arvokonservatismin tukemana, että kunkin kansakunnan erityisyydessä on peruste voimatasapainon ylläpitämiseen tai muuttamiseen, kun samanaikaisesti taloudellinen globalisaatio purkaa tuota erityisyyttä taloudellisen liberalismiin tukeutuen, uskoen sen universaalisuuteen, siis sen kiistämättömään oikeuteen.
Demokraattinen liberalismi on tukeutunut taloudelliseen liberalismiin ja sen moniin oletuksiin, joista yksi keskeinen on ajatus rajattomista luonnonvaroista. Tämä oletus ei tunnetusti pidä paikkaansa. Demokraattisen liberalismin kohtalon ratkaisee vasta se, kuinka se pystyy vastaamaan ekorealismiin.
Kuinka pystymme pitämään kiinni demokraattisesta liberalismista, kun törmäämme luonnon ehdottomiin rajoihin ja joudumme sekä kansakuntien kesken ja kansakuntien sisällä jakamaan radikaalisti uudelleen luonnon voimavaroja? Ajaudummeko kaikki täällä pohjoisessa arvokonservatismiin löytääksemme perusteet kaikelle sille, mitä olemme itsellemme maailmalta kahmineet VAI pystymmekö muuntamaan ihmisoikeutemme sitoutumuksiksi koko biosfäärin pelastamisen puolesta? Eikö ekorealismin tulisi olla turvallisuutemme perusta?
Tähän sosiaalisesti reiluun ja biosfäärin kannalta kestävään muunnokseen ei riitä siirtymä yksityisistä voitoista valtiollisiin ylijäämiin raha- ja finanssipolitiikan keinoin, mitä nyt kuumeisesti yritetään, vaan meidät on itse kunkin opittava ja rohjettava kohdata reaalisessa luontosuhteessamme, siis työssä, tuotannossa ja kulutuksessa kaikki luonnon asettamat turvarajat (mm. luontokato, ilmastonmuutos, saastuminen, otsonikato, pienhiukkashaitat, merten happamoituminen, ravinnekuorma, juomavesi, maankäyttö, suuret ekosysteemit) ja olla mukana päättämässä mitä, miksi, miten, milloin ja missä tuotetaan ja kuinka mahdollinen ylijäämä hyödynnetään. Tämä on puolestaan sitä demokraattista realismia, jota demokraattisen liberalismin voitto edellyttää.
Ehkäpä Korkman todetessaan Venäjän ja Kiinan itsevaltiaiksi valtioiksi eikä, kuten on tapana ollut, harvainvaltaisiksi valtioiksi, haluaa tätä kautta tehdä eroa USA:han ja miksei EU:kin, joissa on nyt noussut esiin mitä moninaisimpia harvainvaltaisia piirteitä. Onneton yritys!