Miksi vain oikeisto, kokoomus etunenässä ajaa rakenneuudistuksia? Miksi vasemmisto vain hyssyttelee oikeiston reformihaluja eikä esitä listaa omista demokraattisista rakenneuudistuksista?
Julkisen sektorin käyttökustannuksia leikataan ja leikkaukset kuitataan työtekijöiden irtisanomisilla. Saman aikaisesti kehitellään erillisiä rahoitus- ja investointiohjelmia toiveena saada aikaiseksi uutta taloudellista kasvua yksityisellä sektorilla.
Toistaiseksi nämä ohjelmat ovat pääsääntöisesti vain lisänneet omaisuusarvojen ansiotonta arvonnousua, siis inflaatiota, käyttäen polttoaineenaan verotusta, kansalaisten velkaantumista ja sosiaalisten oikeuksien leikkaamista.
Vasemmistoliiton eduskuntavaaliohjelman kärkihanke – elvytys – on jo nyt menettämässä poliittista voimaansa kun kaikki muutkin, jopa meille niin rakkaat poliittiset vastustajammekin ovat ryhtyneet elvytystoimiin. Me vaadimme nyt – kuten niin monta kertaa aiemminkin – muutaman miljardin enemmän kuin muut.
Meille jää taas kerran valittajan rooli: tämä ei nyt mennyt kuten me trömsöössä suunnittelimme.
Poikkeusajat loppuivat jo 1970 -luvulla
Toisen maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet – 50- , 60- ja 70-luvut – olivat poikkeuksellista aikaa kapitalismin historiassa. Suomessa talvisodan melskeiden keskellä solmitun tammikuun kihlauksen seurauksena syntyi työnjako kansallisen työväestön ja porvariston välillä: me teemme työt, te päätätte mitä, miksi, miten, missä ja milloin työt tehdään ja tulokset jaetaan.
Sotien jälkeen sopimus rakensi joukkoliikkeeseen tukeutuneelle vasemmistolle ja markan devalvaatioita hyväksi käyttäneelle porvaristolle poliittisen taistelukentän kiihkeään kamppailuun kansalaisten demokraattisista ja sosiaalisista oikeuksista. Vasemmisto menestyi monissa hankkeissaan.
Asetelmat ovat muuttuneet: kansainvälinen finanssiporvaristo on jo 1980 –luvun alusta lähtien irrottautunut kansallisista intresseistä ja kyykyttänyt kansallisia kauppa- ja teollisuusporvaristoja. Niin myös meillä Suomessa: käynnissä on jo pitkään ollut kansallisen kauppa- ja teollisuuporvariston irtisanoutuminen perinteellisestä työnjaosta ja sen ehdoista: proleista on nyt koulittava prekoja.
Kun vielä kauppa- ja teollisuusporvaristolla oli ja on vieläkin käytännöllinen suhde reaalitalouteen, finanssiporvaristolla sitä ei enää ole: heille tuotannon ydin on “making money”. Vapaa kauppa tarkoittaa nyt irrotautumista kaikista (raha)kaupan esteistä – olivat ne sitten ihmiseen, luontoon, yhteisöön tai kulttuuriin liittyviä sidoksia. Yhteisöä pitää kasassa vain yksi suhde, “cash-nexus”, käteismaksusuhde.
Erityisen ikäväksi tämän kehityksen tekee se, että vapaakauppaa ei enää edistetä moninkeskeisesti tasa-arvoisten valtioiden yhteistyöprosessina vaan muodostumassa olevien taloudellisten blokkien sisällä (USA (eu) vs. Kiina (BRICS – maat)) osana kansainvälisen finanssiporvariston taloudellista valtionhallintoa (economic statecraft). Tällöin rajankäynnit blokkirajoilla kärjistyvät yhteenotoiksi. Ja tässä yhteydessä “demokratiasta” on tullut demakoginen työkalu.
Palkkatyön ihanuus ja kurjuus
SKDL:n 70 –vuotisjuhlaseminaarissa Kalevi Kivistö luonnehti hänen aikansa reformipolitiikan kriitikkojen asennetta paljon käytetyllä ilmaisulla “mikään ei muutu, jos kaikki ei muutu” (KU 14.11.2014, s. 20). Siis ensin sosialismi ja sitten reformit, ei päinvastoin – olihan SKDL:n ohjelmallisena tavoitteena sosialismi.
Välitön mieleenmuistuma tästä sanonnasta on vanhan aristokraatin toteamus Luchino Viscontin elokuvassa Tiikerikissa kun hän katselee nousukasmaisen porvariston edesottamuksia: “kaiken on muututtava, jotta mikään ei muuttuisi”. Hän siis ymmärsi, että porvaristo halusi samaisen etuoikeutetun aseman kuin hänellä, aateliston edustajalla, jo oli.
Tämä ajatus “kaiken on muututtava, jotta mikään ei muuttuisi” on vieläkin porvariston reformipolitiikan ydin. Kaiken on siis muututtava, jotta porvaristo saisi pitää omat etuoikeutensa. Etuoikeudet? Mitkä ihmeen etuoikeudet?
Ensiksi on tietysti todettava jo kolmen vuosikymmenen ajan lisääntynyt ja nyt yhä jyrkkenevä, globaalisesti täysin absurdi ja järjetön tulonjaon radikaali muutos pienen vähemmistön eduksi.
Porvaristo pitää tietysti tätä uudelleenjakoa seurauksena heidän kyvyistään hoitaa asioita. He pitävät raskaina ja perittyinä velvollisuuksinaan – niin sosiaalisesti kuin biologisestikin – päättää mitä, miksi, milloin, miten ja missä työt tehdään ja kuinka tulokset jaetaan.
Vaikka porvaristo melskaa vapaudesta kaiken aikaa, niin he eivät halua puhua siitä työpaikoilla. Palkkatyömalli rajoitti demokraattisen päätöksenteon työn ulkopuolelle, työpaikalla olemme vajaakansalaisia.
Palkkatyömallilla on toinenkin vakava seuraus: se irroitti meidät reaalisesta suhteestamme luontoon. Me emme työssä kysy mitä, miksi, milloin, miten ja missä käytämme hyväksi luontoa, olemme jättäneet sen porvariston päätettäväksi. Sen sijaan olemme kyllä kuluttajina ja kansalaisina huolissamme luonnosta, mutta lähes voimattomina.
Kun 1970 –luvulla ajateltiin että “mikään ei muutu, jos kaikki ei muutu”, niin oletuksena oli, että on jo olemassa malli, jossa kaikki on jo muuttunut, eikä mitään olennaista tarvitse enää muuttaa, siis reaalisosialismi. Sittemmin olemme oppineet, että olennaista, keskeistä muutosta ei ollut tehty vaan kysymys oli valtiokapitalismin muodosta, jossa arvolaki toimi vielä luonnonlakina. Luokka-analyysiin perustunut vallanotto ei ratkaissut tavara-analyysin ydintä: arvomuotoa.
Teesi “kaiken on muututtava, jotta mikään ei muuttuisi” esittää muunnelman samasta vallanotosta, jossa ei haluta tehdä muutoksia luokka- eikä tavara-analyysin pohjalta, vaan avataan niille uusi välityksen muoto: tavaramarkkinat. Henkilökohtaiset valtasuhteet ja tavaranvaihto oli tällöin rakennettava rahan ja markkinoiden varaan. Tällöin henkilöistä – sinusta ja minusta – tuli toissijaisia, samantekeviä, tavaroita. Olemme siis – ah – niin vapaita kuluttajina mutta – voi voi – niin vallattomia päättämään tuottamisen ja siten kuluttamisen ehdoista. Palkkatyön ihanuus ja kurjuus!
Kun teesi “mikään ei muutu, jos kaikki ei muutu” asettaa kysymyksen vallasta ja sen kaatamisesta, niin teesi “kaiken on muututtava, jotta mikään ei muuttuisi” asettaa kysymyksen voitosta ja sen anastamisesta.
Välihuomautus Vasemmistoliiton synnystä
Perinteellisesti vasemmisto on perustanut politiikkansa kapitalismin analyyseihin, joissa on ollut keskeistä sekä kapitalismin luokkaluonne että tuotannon tavara-luonne.
Vasemmistoliittoa perustettaessa yhtenä “nerokkaana ajatuksena” oli – kuten Sirpa Puhakka totesi edellä mainitussa SKDL:n juhlaseminaarissa – luopua kaikista ismeistä. Pois siis teoreettiset analyysit ja niistä juontuvat ismit ja iskulauseet. Tältä pohjalta rakennetun työväenliikkeen liikuttajaksi asettuikin kristillis-sosiaalinen perusvire: huolenpito toisista. Samalla kuitenkin paraatiovesta astui sisään suomenruotsalaisen liberaalin älymystön kannattama uusi ismi, nimittäin kulttuuriliberalismi.
Ajatus oli vastustaa talousliberalismia kulttuuriliberalismin keinoin. Lippuumme tuolloin kirjoitetut sanat – vapaus, demokratia ja ympäristö – rajautuivat ensisijaisesti kansalaisyhteiskunnan haasteiksi. Työhön ja tuotantoon liittyvät kysymykset jäivät sivummalle. Vasemmistoliiton politiikka rajautui parlamentaariseen työhön puolustamaan jo saavutettuja voittoja hyvinvointivaltion rakentamisessa – ja kulttuurisen liberalismin edistämiseen.
Vasemmistoliitto – Kolmas vasemmisto -teorian realisoitumana! – rakentui kolmanneksi vaihtoehdoksi, keskustavasemmistolaiseksi, kulttuuriliberaaliksi, taloudellista uusliberalismia sättiväksi mutta tuotannollis-taloudellisessa katsannossa konservatiiviseksi moniväriseksi liikkeeksi. Vasemmistoliiton teesi oli siis “jos mikään ei muutu, niin kaikki muuttuu”.
Kulttuuriliberalismi on taloudellisen liberalismin kääntöpuoli, kolikon toinen puoli, voisi sanoa: kaikkia kansantaloudellisia perustoja on järkytettävä, jotta mikään ei muuttuisi finanssiporvariston ja työtätekevän väestön nykyisessä vallanjaossa. Siispä kulttuurisesti kaiken tulee yksityistyä ja hankilökohtaistua vapauden kokemuksiksi, joilla ei ole kokijalle itselleen mitään yhteiskunnallista merkitystä. Vapaus on vallattomuutta, valta vailla mieltä.
Olisikohan Vasemmistoliiton synnyttäminen yksi sivujuonne värivallankumousten pitkässä listassa? Odotan mielenkiinnolla Sirpa Puhakan historiatutkimuksen avauksia.
Vapaa työ
“Autuaita ovat ne ajat, joille tähtitaivas on kuljettavien ja kuljettavissa olevien teiden kartta ja joita tähtien valo kirkastaa. Kaikki on uutta ja kuitenkin tuttua, seikkailullista ja silti omaa. Maailma on laaja ja kuitenkin kuin oma koti, sillä sielussa palava tuli on samaa olemuksenlajia kuin tähdet; jyrkästi eroavat toisistaan maailma ja minä, valo ja tuli, eivätkä koskaan silti jää toisilleen vieraiksi; sillä tuli on jokaisen valon sielu, ja valoon pukeutuu jokainen tuli …”
Näillä kuuluisilla sanoilla Georg Lukács aloittaa Romaanin teoria -kirjansa (1914). Emme siis mitä ilmeisimmin elä “autuaita aikoja” vaan olemme yhä jyrkemmin ja kaikilta osiltaan irrottamassa toisistaan “maailman ja minän, valon ja tulen”. Voisiko olla toisin?
Vasemmiston ja työväenliikkeen pitkän perintö sitoo edistyksen työhön, viime kädessä vapaaseen työhön. Edistystä on rakentaa yhteisöjä, joissa jokaisen yksilön vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen ehto. Nämä yhteisöt ovat vapaan työn yhteisöjä, ts. jokainen työtätekevä on mukana päättämässä mitä, miksi, milloin, miten ja missä työt tehdään ja tulokset jaetaan; siis “tuli on jokaisen valon sielu ja valoon pukeutuu jokainen tuli”
Vain vapaan työn kautta kehittyy itse kullekin riittävän moninainen, rikas ja välttämätön valistuksen ja sivistyksen läpitunkema tieto, taito ja kyky asettaa, arvottaa ja ratkaista aikakautemme perusongelmia. Kysymyksessä on siis juuriin menevä luontosuhteemme korjaamisen käytännöllisen humanismin (Marx) ohjelma. Humanismi on – tänään – vallankumouksellista.
Edistyksellisyys ei siis ole vain menneen, jo aikansa eläneen purkamista – liberalismia – vaan myös tulevan rakentamista ja turvaamista. Emme siis halua olla vapaita ollen irti kaikesta, siis yksin, vaan rakentaa vapauden valtakuntaa niin kuin se vain yhdessä, yhteisöissä ja yhteistyössä on mahdollista. Se on win-win –malli.
Vaikka päätökset tehtäisiin viisain ajatuksin ja täydellä sydämmellä – siis oikeudenmukaisesti ja demokraattisesti – se ei vielä takaa että “tuli on jokaisen valon sielu, ja valoon pukeutuu jokainen tuli”. Sillä vain siihen minkä itse tuotamme ja saamme yhdessä aikaiseksi meillä on henkilökohtainen tuntuma ja luottamus. Vain omin käsin ja yhdessä tehty sitoo yhteen demokratian ja oikeudenmukaisuuden, pään ja sydämen.
Demokratia ja työ
Klassisen Kreikan vapaiden miesten – kansalaisten –politiikan tekeminen oli vapaa arjen askareista ja huolista, niistä huolehtivat naiset ja orjat. Rooman valtakunnassa kansalaisuus määrittyi suhteessa tavaroihin (res). Tästä “homo legalis” kasvoi sittemmin ajatus kansalaisen oikeuksista, ensin tasa-arvosta lain edessä, sitten poliittisista oikeuksista ja viimein sosiaalisista oikeuksista (kuten koulutus, terveys, työttömysvakuutus).
Sekä demokratian että oikeudenmukaisuuden ulkoisena edellytyksenä oli ja on, että jotkut toiset tai jossakin toisaalla tehdään työt. Demokratia huolehtii päätösten tekemisestä, oikeudenmukaisuus tulosten tasapuolisesta jakamisesta. Pää ja sydän eivät tunnista velkaansa tekeville käsille.
Olemme työn ulkopuolella yksityisiä kansalaisia ja kuluttajia, mutta työssä vajaakansalaisia, emme saa olla mukana päättämässä mitä, miksi, milloin, miten ja missä työt tehdään ja kuinka tulokset jaetaan.
Tätänykyä monet työntekijät, prekat, saavat rajatussa määrin päättää milloin, miten ja missä työt tehdään kunhan tuotantotavoite toteutuu. Tämän hintana on ollut oman ja työajan rajan hämärtyminen sekä usein vielä työyhteisöjen rapautumineen. Kuitenkin se mitä ja miksi tuotetaan ja kuinka tulokset jaetaan jää muiden päätettäviksi – se kun on nykyään enkelitietoa ja taitoa.
Demokraattisia rakenneuudistuksia
Työväenliikkeen tehtävänä on ollut ja on vastakin vapauttaa työ, siis katsoa vapautta, demokratiaa ja ympäristöä työn ja tuotannon kautta: Vapaa työ, taloudellinen demokratia, vihreä tuotanto:
1. Täystyöllisyys täystoimeentulona – eroon työttömyydestä työtakuun kautta. Työttömyys on onneton jäänne teollisen yhteiskunnan ajoilta. Työttömyys yhteiskunnallisena positiona tulisi poistaa: työn vaihtoehtona tulisi aina olla koulutus, ei koskaan työttömyys. Siten työttömyysvakuutus olisi muutettava koulutusvakuutukseksi. Palkka-, opinto- ja perustulon tulisi muodostaa kuhunkin elämäntilanteeseen sovitettavissa oleva kokonaisuus.
2. Massiivinen, miljardien eurojen investointiohjelma vihreän tuotannon ja teknologian kehittämiksi.
3. Vihreät tavoitteet ja läpinäkyvyyttä tuotantotoimintaan, osakeyhtiölaki uusiksi. Yritysten ensisijaiseksi tehtäväksi on määritettävä “tuottaa ekologisesti, sosiaalisesti, kulttuurisesti ja taloudellisesti kestäviä hyödykkeitä ja palveluja” eikä ensisijassa voittoja omistajilleen kuten nyt laki velvoittaa.
Lisäksi yritykset velvoitetaan vuosikertomuksissaan ja tarjouksissaan ilmoittavan korkeimman ja pienimmän palkan välinen suhde. Tätä suhdetta käytetään julkisissa hankinnoissa yhtenä laaturiteerinä: mitä pienempi ero, sitä enemmän lisäpisteitä.
Yritysten työntekijöille taataan oikeus osallistua yritysten hallitusten valintaan.
4. Laaja, monipuolinen ja kattava kehittämis- ja kokeiluohjelma talouden moninaistamiseksi. Käynnistetään ohjelma tuotanto- ja asiakasosuuskuntien, nettipohjaisten negatiiviseen korkoon perustuvien rahoitusjärjestelmien sekä yhteis- ja jakotalouksien toteuttamiseksi.
5. Automaatio ja robotiikka rahoittamaan julkisia menoja. Työväenliike on aina kannattanut teknistä kehitystä ja raskaiden töiden siirtämistä koneille ja automaateille. Robotiikan viimeaikainen kehitys avaa aivan huikeita mahdollisuuksia jäsentää uudelleen työtehtävät ja kokonaisia tuotantoprosesseja. Jotta kysyntä ja hyvinvointipalveluiden rahoitus eivät romahtaisi automaation seurauksena, on robotit ja automaatit laitettava verolle. On laadittava laaja-alainen automaation ja robotiikan kehittämisohjelma, jonka lähtökohtana on yhteiskunnallisen kokonaiskehityksen edistäminen.
6. Perusopisto kaikille. Suomessa on yleisesti hyväksytty se, että kaikki nuoret suorittavat peruskoulun jälkeen toisen asteen tutkinnon joko lukiossa tai ammatillisessa koulutuksessa. Perustuslain takaama perusopetus tulisi tulkita niin, että se kattaa myös toisen koulutuksen. Toisen asteen koulutus koostetaan kolmivuotisiksi perusopistoiksi, joka kattaa kaikki toisen asteen tutkinnot.