Yleensä niin rauhallinen ja sävyisä taloustieteilijämme Sixten Korkman antoi tiukkoja ohjeita hallitukselle, työantajille ja työntekijöille HS:n kolumnissaan viime tiistaina (26.09.2023).
Korkmanin puheenvuoro suorastaan vilisi hänelle epätyypillisiä voimasanoja, kuten törmäyskurssi, muutoksiin haluton, rautaa rajalle, kapea perspektiivi, tympääntyminen, vastakkaisuus, takapajula, ulkoparlamentaarinen painostus, laiha sopu, lihava riita, selkävoitto, koston kierre. (1)
Mistäs nyt kivistää?
Korkman yrittää puheenvuorossaan epätoivoisesti pitää nykytilannetta kasassa ajatuksella hyvinvointivaltiosta – sellaisena kun sen tunnemme 1970 -luvulta. Sitähän ”muutoksiin haluttomat” työntekijätkin vielä haikailevat.
Nykyhallituksen kassanhoitaja Riikka Purra pistää tosin paremmaksi: hänen esikuvansa Risto Ryti ja Rytin fiskaalikonservatismi Suomen yrittäjien taustatuella haikailee vielä kauemmaksi, aina 1930 -luvulle saakka.
Pääministeri Petteri Orpo puolestaan EK:n innoittamana ajattelee, että maailma oli parhaimmillaan 2000 -luvulla, juuri ennen vuoden 2008 finanssiromahdusta.
Näistä ajoituksista Korkman tarjoaa yhteisen sopan aineksia kaikille kolmelle keittiölle – valtiolle, työantajille ja työntekijöille – toivoen yhteiseen keittiöön palaamista, keittämään yhteistä suomukeittoa Korpilammen makeilla muistolla maustettuna.
Mitä tapahtui 2008? Lyhyesti sanoen siirryimme keskuspankkivetoiseen finanssikapitalismiin. Yanis Varoufakis tiivistää kehityskulun uudessa kirjassaan näin:
”… kun valta siirtyi teollisuudesta rahoitukseen Bretton Woodsin kuoleman jälkeen vuonna 1971, eurooppalaiset sosiaalidemokraatit ja Amerikan demokraatit houkuttelivat faustilaiseen sopimukseen Wall Streetin, Lontoon Cityn, Frankfurtin ja Pariisin pankkiirien kanssa. Kauppa oli suorasukainen ja yksinkertainen: hallituksen sosiaalidemokraatit vapauttivat pankkiirit sääntelyn kahleista: ”Olkaa hulluja! Säädelkää itse itseänne”, he sanoivat heille. Vastineeksi rahoittajat suostuivat luovuttamaan suuren pöytänsä murut pienen osan raivokkaasta rahoituksesta saamistaan valtavasta voitosta hyvinvointivaltion rahoittamiseen.” …
”Homeroksen termein sosialidemokraateista tulikin aikakauden lootuksensyöjiä. Kun he ruokkivat itsensä rahoituksella, heistä tuli älyllisesti pehmeitä ja moraalisesti osallisia sen käytäntöihin. Sen hunajainen mehu sai heidät uskomaan, että se mikä oli ennen ollut riskialtista, on nyt riskitöntä, että tämä taikahanhi munisi aina kultamunia, ja jos niillä munilla voidaan rahoittaa hyvinvointivaltiota, niin kaikki muukin hanhen munima voi olla oikeutettua. Ja niinpä, kun rahoituspääoma romahti vuonna 2008, heiltä puuttuivat henkiset työkalut ja moraaliset arvot kertoakseen pankkiireille: ’Riittää! Saatamme pelastaa pankit, mutta emme sinua.’ Tämä ”tappava yhdistelmä sosialismia-pankkiireille ja säästötoimia-lähes kaikille muillekin pysäytti taloutemme samalla kun rahoitti pilviväen (cloudalists) nousua.” (1)
… ja todellakin, sittemmin kaikki tämän hanhen munat ovat kelvanneet, myös talouden militarisoiminen ja aseellistaminen.
Nyt ollaan, tosin vasta aivan alkusäikähdyksessä, ulkoisen luonnon realiteettien, siis Äiti maan rajallisuuteen sopeutumisessa. Sama on nyt edessä sisäisen luontomme suhteen: omistammeko ja mihin mittaan itsemme – siis kehomme, kokemuksemme, tietomme itsestämme? Kysymys on siitä kuka päättää kalleimmasta yksilökohtaisesta omaisuudestamme, omasta ajastamme kun oma aikamme on aina yhteisesti, siis yhteiskunnallisesti tuotetta aikaa? Varoufakis toteaa:
”Ja tässä on perustavanlaatuinen ristiriita: liberaalin ajatuksen – vapaudesta itseomistuksena – pelastaminen vaatii kattavaa omistusoikeuksien yhä tarkempaa uudelleenjäsentämistä pilvipohjaisiin tuotanto-, jakelu-, yhteistyö- ja viestintävälineisiin nähden. Liberaalin yksilön elvyttämiseksi meidän on tehtävä jotain, mitä liberaalit vihaavat: on suunniteltava uusi vallankumous”. (2)
Mitä se mahtaisi olla?
Se ei olisi ”työstä vapautumista” vaan ”työn vapauttamista” – kuten sanonta kuuluu.
Sitä, että emme enää myy työvoimaamme maksua vastaan palkkatyöläisinä/kuluttajina (labour) vaan tekisimme työtämme (work) tuottajina rakentaaksemme elämän, joka on tosi suhteessa luonnonvoimiin, hyvä keskinäisissä suhteissamme, kaunis luonnonvarantoja hyödyntäessämme ja reilu niitä jakaessamme. Työssämme olisi neliyhteys (Four-in-one + 8 tuntia/päivä unta):
Ansiotyö (4t päivä/28t viikko) – opiskeleva työskentely omalla ammattialalla
Kotityö (4t päivä/ 28t viikko) – Kodinhoito, ruuanlaitto ja syöminen, lepo, keho, lapset, vanhemmat, kasvit, puutarha
Yhteiskunnallinen työ (4t päivä/28t viikko) – politiikka, yhdistystoiminta, osallistuminen, sitouttaminen kirjaaminen ja blokkaus, voimaannuttaminen
Omakohtainen työ (4t päivä/28t viikko) – työskentelevä opiskelu: kulttuuri, opiskelu, rentoutuminen, kuntoilu, harrastukset, luovuus. (4) ks kuva)
Ekologisen realismin ehdoilla toteutettu tosi, hyvä, kaunis ja reilu elämä vaatii toteutuakseen ekologista demokratiaa, siis sitä, että meillä on mahdollisuus olla mukana päättämässä mitä, miksi, missä, miten ja milloin tuotetaan ja kuinka mahdolliset ylijäämät hyödynnetään. Ekodem haastaa siten sekä lib- että sosdemin!
Viitteet
(1) Korkman, S. 2023. Hallituksen ja ammattiyhdistysliikkeen yhteenotto on haitaksi kaikille HS 26.09.2023 https://www.hs.fi/mielipide/art-2000009878174.html
(2) Varoufakis, Yanis. Teknofeodalismi (s. 180-181). Random House. Kindle-versio.
(3) Varoufakis, Yanis. Teknofeodalismi (s. 179). Random House. Kindle-versio.
(4) Haug, F. 2009. The “Four-in-One Perspective”: A Manifesto for a More Just Life. Socialism and Democracy, 23:1, 119-123, DOI: 10.1080/08854300802635932 (Soveltaen)
Kuva: Ethify.org. 2016. Allotting Life Time https://ethify.org/node/1539 Haettu 05.02.2020. (Soveltaen)