”Liike-elämä ja myös muut merkittävät eturyhmät tarvitsevat uuden poliittisen päämäärän, joka on merkitykseltään kilpailevia etuja ylittävä ja yhdistävä kansallinen päämäärä, johon valtaosa suomalaisista voi yhtyä.”….. ”Edessä on uuden arvion laatimisen paikka, tienhaara – kuten 1940, 1968 ja 1992.”

– Anders Blom, 2018. Taloudelliset eturyhmät politiikan sisäpiirissä, s. 311, 312.

Taloudellinen kasvu
Taloudellisessa keskustelussa ei voi välttää ajatusta kasvusta: kun talous kasvaa, olemme optimistisella mielellä ja kaikki näyttää etenevän ja onnistuvan, tulevaisuus on valoisa. Teoria kasvusta ja sen ylläpitämisestä on talouskeskustelun ytimessä: hyvinvoinnin ylläpitämiseksi on välttämätöntä – niin sanotaan – pitää yllä noin 3-4% taloudellista kasvua.

Nyt ei kuitenkaan enää kelpaa mikä kasvu tahansa. Euroopan komissio asetti jo vuonna 2010 Eurooppa 2020 -strategiassaan tavoitteeksi ”älykkään, kestävän ja osallistavan” kasvun:

– Älykäs kasvu (smart growth): osaamiseen ja innovointiin perustuvan talouden kehittäminen,
– Kestävä kasvu (sustainable growth): resurssitehokkaamman, vihreämmän ja kilpailukykyisemmän talouden edistäminen,
– Osallistava kasvu (inclusive growth): taloudellista, sosiaalista ja alueellista yhteenkuuluvuutta lisäävän korkean työllisyyden talouden edistäminen.

Jopa kansainvälinen valuuttarahasto IMF asetti vuoden 2017 yhdeksi tavoitteekseen ”osallistavan kasvun politiikan, puuttuen kasvavaan epätasa-arvoon, joka suurelta osin seurausta teknologisista muutoksista”.

Vaikka näissä kaikissa kasvumalleissa on toivorikasta pyrkimystä antaa taloudelliselle kasvulle jotain yhteiskunnallista sisältöä ja merkitystä, yksikään niistä ei puutu tai aseta kyseenalaiseksi niiden perustana olevaa kasvun perusdynamiikkaa. Senhän on rahan tuottaminen rahasta, Raha – Tuotanto – Raha*, tai jopa vain Raha – Raha*. Nuori Marx (1844) kuvasi värikkäästi tätä dynamiikkaa seuraavasti:

”Kukin ihminen suunnittelee laskelmoiden uuden tarpeen luomista toiselle ihmiselle pakottaakseen hänet uudeksi uhriksi, pannakseen hänet uuteen riippuvuuteen ja houkutellakseen hänet uudenlaiseen nautiskeluun ja siten taloudelliseen tuhoon. Kukin yrittää luoda vieraan olemuksen voiman pitämään toista hallinnassa saavuttaakseen tyydytyksen omalle itsekkäälle tarpeelleen.

Näin ollen kasvaa esineiden määrän mukana ihmisen alistavan vieraan olemuksen alue, ja jokainen uusi tuote merkitsee molemminpuolisen petoksen ja molemminpuolisen ryöstämisen uutta mahdollisuutta. Ihminen tulee sitä köyhemmäksi ihmisenä, hän tarvitsee sitä enemmän rahaa hallitakseen vihamielistä olemusta ja hänen rahansa mahti laskee täsmälleen käänteisessä suhteessa tuotannon määrän kasvuun nähden, toisin sanoen hänen tarpeenalaisuutensa kasvaa rahan mahdin lisääntyessä… rahan tarve on nykyisen talousjärjestelmän tuottama tosi tarve ja ainoa tarve, jonka se tuottaa.

Rahan määrä tulee yhä enemmän sen ainoaksi tehoavaksi, merkitseväksi ominaisuudeksi; samoin kuin raha pelkistää kaiken olemuksen abstraktiokseen, siten se pelkistyy omassa liikkeessään määrälliseksi olemukseksi. Ylenmääräisyydestä ja liiallisuudesta tulee rahan tosi mitta”.

Voisiko tämä dynamiikka kääntyä nurinpäin, kuten nuori Marx uskoi ja toivoi, siten että ”inhimillisten tarpeiden rikkaudella ja … uudella tuotantotavalla … tuotannon uusi kohde olisikin inhimillisen olemuksen voiman vahvistaminen ja inhimillisen olemuksen rikastuminen”:

Tällöin siis ”kansantaloustieteen esittämän rikkauden ja kurjuuden tilalle tulee rikas ihminen ja rikas inhimillinen tarve. Rikas ihminen on samalla ihminen, joka on inhimillisen elämänilmauksen kokonaisuuden tarpeessa. Hän on tällainen ihminen, koska hänen oma toteutumisensa on olemassa sisäisenä välttämättömyytenä, tarpeena. Paitsi rikkaudella myös ihmisen köyhyydellä …. on samoin inhimillinen ja näin ollen yhteiskunnallinen merkitys. Köyhyys on passiivinen side, joka panee ihmisen tuntemaan suurimman rikkauden, toisen ihmisen, tarpeena.”

Katsokaamme tätä käännöstä, ajatuksellisesti, kansantalouden kokonaisuudessa. Aloittakaamme hieman epäortodoksisesti seuraavalla verrannolla ja sen käännöksellä (1*):

Kansallinen tulo = kansallinen kulutus (1)
Kansallinen kokonaistulo = kansallinen kokonaisresurssi (1*)

Ne voimme, kuten tapana on, hajottaa esimerkiksi seuraavasti:

Voitot+ palkat = investoinnit + kulutus (2)
Tuotettu lisäresurssi + uusintamisresurssi (palkka ja sosiaalinen palkka) = investoinnit + käyttöresurssi (2*)

Jos kaikki palkat/uusintamisresurssit kulutetaan/muunnetaan käyttöresursseiksi niin

Voitot = investoinnit (3)
Tuotettu lisäresurssi= investoinnit (3*)

Tätä nykyä voitot toimivat investointien ajurina (ei siis päinvastoin). Käännetyssä muodossa siis tuotettu lisäresurssi avaisi tien investoinneille ja kääntäen, investoinnit lisäresursseille.

Kuten tiedämme markkinoiden tehtävä on jälkikäteen ja ulkopuolisena tuomarina tuhota ne yksityistuotannossa tuotetut käyttöarvot, jotka eivät täytä kilpailullisia ehtoja, eivätkä siten mahdollista voittoja (R –T –R*). Markkinat toimivat jälkikäteen ja sisällöistä irrallaan tukeutuen vaihdon kautta mitattuun (vaihto)arvoon.

Sen sijaan yhteistuotannossa siihen osallistuvien kanssalaisten, tuottajien, oppimisen ja inhimillisen kehityksen perustana on kokeneisuuden karttuminen tuotantovoimien ja –suhteiden käytössä. Lähtökohta on nyt sisällöllinen, elämää rakentava, ihmiskunnan kannalta eksistentiaalinen arvo (value-in context, valjue-in–use). Tällöin dynamiikan tekijöinä ovat kanssalaiset ”yhteiskunnallissa suhteissaan”, siis ”yksilöt keskinäisissä suhteissaan, jotka he sekä uusintavat että tuottavat. Se on heidän oman alituisen liikkeensä prosessia, jossa he uudistavat yhtä lailla itseään kuin luomaansa rikkauden maailmaa” (Marx 1858).

Kuitenkin tämän nykyisen, ihmisen tahdosta riippumattoman itseliikkujan – R-T-R* – olemme historian saatossa rakentaneet myös ihan itse, se ei siis ole luontoperäinen; tosin emme ilmeisesti aina ole itse ymmärtäneet sitä, mitä on ollut tehtyä. Ja mikä pahinta, tämä ”kasvu” ei toimi luonnollisen ja inhimillisen kasvun ehdoilla vaan juuri päinvastoin, niitä juuri rikki syövyttämällä.

Nykyinen taloudellinen ”kasvumme”, ulkoisen ja sisäisen luonnon aineksemme uuteen muotoon pano, in-form, palvelee lisäämisen, ei kasvamisen logiikkaa. Lisäämisen logiikassa sekä ulkoinen ja sisäinen luontomme ovat loputtomia resursseja, joidenka tehtävänä on olla mukana käyttöaineksena ja -energiana ”automaattisen toimijan” (Marx) itselisäysprosessissa, siinä kuinka rahasta tehdään lisää rahaa. MATRIX -elokuva on tältä osin oikeilla jälillä.

Tällöin toiminnan lähtökohtana on, että tavaroiden ja rahan liike osapuolelta toiselle – luonnosta ihmisille, ihmiseltä ihmiselle, ihmiseltä takaisin luontoon – ei muodosta yhteisöä tai elämää rakentavia suhteita: vaihtoaktin jälkeen kukin poistuu omille tahoilleen ja jää omilleen. Tällöin ei siis muodostu ekologista taskua tai yhteisöä – yhteistä kokemusta, tietoa ja taitoa – niistä ehdoista, joilla nuo tavarat on saatu liikkeelle.

Tämä kaksi eri kasvun mallia tuntuu meidän jokapäiväisessä arjessa ristivetona kahteen lähes täysin eri suuntiin: toisaalla väijyy pakko arvottaa itsensä työ- ja tavaramarkkinoilla, olla joustava ja rationaalinen, rakentaa yrittäjäminää – tavoitteena on siis oman itsen hyväksikäyttö (Selbstverwertung).

Toisaalta tunnistamme itsessämme pyrkimyksen itsenäisen toimintakyvyn kehittämiseen, itsemme todeksi tekemiseen, sosiaalisen tunnustuksen antamiseen ja saamiseen, autonomiaan, tuottajuuteen ja yhteistyön (Kooperation) ja yhteisömme ylläpitämiseen ja uudistamiseen – tunnistamme siis tarpeen oman itsemme kaikinpuoliseen kehittämiseen (Selbstentfaltung). (Sutterlütti – Meretz, 2018, soveltaen).

Niinpä edellä mainitut Euroopan komission ja IMF määrittelemät kasvun mallit oireilevat välttämättömyydestä löytää jokin uusi taloudellisen kasvun malli, kuitenkin vain niin, että perusdynamiikan – R -T – R* – seurauksia yritetään tavalla ja toisella pehmittää pitäen kiinni tämän dynamiikan keskeisistä instituutioista, markkinoista ja nykymuotoisesta valtiovallasta.

 

Välihuomautus elämästä
Viime kädessä, elämän ylläpito on elämää tukevan järjestyksen tuottamista ja ylläpitoa. Sitä luonto tekee itse ja omavoimaisesti, ja on tehnyt sitä jo satoja miljoonia vuosia, eriytyen ja moninaistuen mitä ihmeellisimpiin elämän muotoihin joka puolelle sinistä planeettamme. Elämää palveleva arvo on in-form, luonnon kuolleen aineksen elävään muotoon saattamista, bioinformaatiota.

Elämän järjestyksen tuottaminen ja ylläpito vaatii tolkuttoman paljon energiaa ja tuottaa sivutuotteena yhtä tolkuttomasti ja enemmänkin elämän kannalta käyttökelvotonta, arvotonta lämpöä, jota elämä ei pysty hyödyntämään ja joka maapallolle kiertämään jäädessään uhkaa elämän omia edellytyksiä.

 

Talouden kaksinaisuus
Tehdäänpä kaksi ajatuksellista jakoa: meillä on toisaalta yksityinen ja yhä kansainvälisempi, pitkien tuotantoketjujen alakohtainen tavara- ja palvelutuotanto, produktio, ja toisaalta sen julkinen, yhteisöllisten edellytysten ylläpito- ja uusintamistalous, reproduktio, care economy, huolenpitotalous. Molemmat nämä tahot ovat ratkaisevalla tavalla riippuvaisia kansainvälisistä, hyvin keskittyneistä rahoitusinstituutioista, niin markkinaehtoisista yksityisistä kuin julkisista keskuspankeistakin.

Toinen jako voidaan tehdä sisäisen ja ulkoisen luonnon välille, ei niin että ne olisivat lähtökohtaisesti vieraita toisilleen vaan että niiden kohtalonyhteys on juuri se, mikä on purkautunut taloudellisen ”kasvun” – lisäämisen – pakossa.

Saamme näin hahmotettua neljä toimintakenttää: 1) sosiaalinen ympäristö: julkisen tahon huolehtima ympäristö kaikessa moninaisuudessaan (kuten luonnonsuojelu, maankäyttö, infrastruktuurin rakentaminen), 2) huolenpito: julkisen tahon hoitama huolenpitotalous kokonaisuudessaan (koulutus, terveys, yhteisöt, sosiaalisuus, kulttuuri), 3) tuotanto: sektorikohtaisen talouden ulkoisen luonnon muokkaus tuotteiksi ja palveluiksi, 4) markkinointi: sektoritalouden talouden harjoittama mainos-, markkinointi, PR- toiminta meidän itse kunkin sisäisen luonnon muokkaamiseksi myönteiseksi jo tehtyjen investointien tuotosten ostamiselle ja siten voittojen realisoimiselle. Ja kaiken tämän takana on rahoitusjärjestelmä, joka on mahdollistanut lisäajan saamisen kierrätykselle välttämättömien voittojen jatkuvasti huvetessa.

Voimme heti havaita muutaman keskeisen ongelman: huolenpito, uusintaminen ja tuotanto ovat ulkoisessa riippuvuussuhteessa toisiinsa. Kumpikaan ei ymmärrä toinen toisensa tarpeita. Tuotantoprosessilla ei ole käsitystä siitä millaisia resursseja ja kuinka paljon niitä tarvitaan, jotta sillä olisi käytettävissä oikeaan aikaan oikeassa paikassa oikealla tavalla osaavaa ja motivoitunutta työvoimaa. Toisaalta huolenpitotalouden on lähes mahdotonta seurata ja pysyä ajan tasalla niistä kaikista eri osaamisvaatimuksista mitä tuotantoprosessin moninaisuudessa ja teknologian kehittyessä syntyy ja kehittyy.

Lisäksi huolenpitotalous ja markkinointi lyövät toisiaan korville kaiken aikaa. Kun huolenpitotalous pyrkii rakentamaan kehittyvää ja turvallista elämänkaarta kansalaisen ja kansakunnan näkökulmasta, niin markkinointi keskittyy massamittaiseen ja jokapäiväiseen painostukseen vedoten välittömään kokemuksellisuuteen, nautintoon ja hyvään oloon. Painostus ei pitäydy vain jatkuvaan ja toistuvaan koukuttavaan tiedottamiseen vaan keskittyy myös yhteisöjen sosiaalisten suhteiden muokkaamiseen sellaiseen muotoon, että ne palvelevat rahan kiertoa, käyttäen eturintamassa hyväksi viimeisimpiä teknologian suomia mahdollisuuksia ja siten syövyttäen yhteisöllisyyden perusteita.

Samalla kun tuotannon puolella odotukset työvoiman osaamisesta ovat nousseet yhä vaativimmiksi, moninaisimmiksi ja yleisvalmiuksia korostavaksi, ne ovat kuitenkin rajautuneet vastaamaan erityisesti knowhow -kysymyksiin: miten, missä ja milloin, palvellen siten pelkkää teknistä intressiä. Alati esiin nostettu vaatimus luovuudesta (creativity < synnyttää tyhjästä) merkitsee taitoa realisoida voitto. Sen sijaan kysymykset mitä ja miksi rajataan tuotantoprosessin ulkopuolelle, lähinnä rahoituspäätösten yhteyteen.

 

Mitä ja miksi -päätökset
Voimme listata nykytalouden keskeiset päätökset esimerkiksi seuraavalla tavalla (Adler-Karlsson, 1967, mukaillen):

– Päätökset siitä, kuinka olemassa olevaa kiinteää pääomaa hyödynnetään
– Investointipäätökset
– Päätökset siitä, kuinka työvoimaa hyödynnetään
– Palkkaukseen liittyvät päätökset
– Päätökset voittojen jakamisesta
– Päätökset uusintamisresurssien kohdentamisesta
– Taloudellisten suhdanteinen hallinta
– Taloudellisen vallan keskittymisen sääntely
– Taloudellisten ja ei-taloudellisten arvojen tasapainottaminen

Tiedämmekö kuka mistäkin päättää: mistä siis työntekijät, yritysjohto, yrityksen hallitukset, paikallinen päätöksenteko, sektoriministeriöt, valtiovalta, EU, yksityiset/julkiset rahoitusinstituutiot tai keskuspankit? Vain pieneltä osin.

Juuri valmistuneessa väitöskirjassaan HS:n entiseksi ”superlobbariksi” nimeämä Anders Blom toteaakin:

”Liike-elämällä on oletettua suurempi rooli suomalaisessa poliittisessa päätöksenteossa. EU- ja EMU-ratkaisuissa liike-elämän vaikutus oli ratkaiseva.” …. ”Korporatismiin Suomessa liittyy ajattelutapa, että sisäpiirin poliittiset suhteet eli työmarkkinasuhteet ovat osa päätöksentekojärjestelmää, eivät lobbausta. Suomalainen käsitys lobbaamisesta on perustunut ajatukseen, että lobbaus olisi vain toimintaa, jolla pyritään korporaatioiden ulkopuolelta vaikuttamaan poliittiseen päätöksentekoon. (s. 3)

Toimeksiantaja -lobbarit ”edustavat kaverikapitalismia – sisäpiiriä, jolla on yritysten, järjestöjen ja valtiovallan sisäpiiritietoa enemmän kuin lainsäätäjillä. Koska politiikasta Suomesta puuttuvat sisäpiirisäännöt, kaverikapitalismilla on suuri vaikutus myös poliittiseen päätöksentekoon. Esimerkiksi kaverikapitalismi on integroinut palkansaajajärjestöt osaksi korporatiivista omistajapolitiikkaa.” (s. 3)

“Taloudellinen eliitti otti vähitellen korporatiivisen kolmikantaisen rakenteen tuottaman sisäpiiritiedon avulla vallan poliittisessa päätöksenteossa.” (s. 310)

Kuitenkin nyt ”liike-elämä ja myös muut merkittävät eturyhmät tarvitsevat uuden poliittisen päämäärän, joka on merkitykseltään kilpailevia etuja ylittävä ja yhdistävä kansallinen päämäärä, johon valtaosa suomalaisista voi yhtyä.”….. ”Edessä on uuden arvion laatimisen paikka, tienhaara – kuten 1940, 1968 ja 1992.” (s. 311, 312)

On tietysti ensiarvoisen tärkeää tietää kuka tekee päätöksen siitä mitä, miksi, missä, milloin ja miten jotakin tavaraa tai palvelua tuotetaan, mutta yhtä tärkeää on päättää siitä kuka nuo päätökset saa tehdä ja millä valtuuksilla.

Voimme varmaan yhtyä Anders Blomin lopputulemaan että … ”edessä on uuden arvion laatimisen paikka, tienhaara”. Kuitenkin vuosien 1940, 1968, 1992 ja miksei myös 2008 tienhaarat olivat pienten kyläpolkujen valintoja siihen nähden mitä meillä on nyt edessä ihmiskuntana teknologisen kehityksen ja uhkaavan ympäristökatastrofin esiin puskeman maapallon yhteisen valtatien tienhaarassa: elää vai tuhoutua.

 

Lähteitä

Adler-Karsson, G. 1967. Functional socialism A swedish theory for democratic socialization. Bokförlaget Prisma. Oskarshamn: AB Primo.

Blom, A. 2018. Taloudelliset eturyhmät politiikan sisäpiirissä – Tutkimus liike-elämän poliittisesta vaikuttamisesta kolmikantaisessa Suomessa 1968–2011. Turun yliopiston julkaisuja, Sarja – ser. C osa – tom. 454. Tiivistelmä. Turku: Painosalama Oy.

Euroopan komissio. 2010. Eurooppa 2020 – Älykkään, kestävän ja osallistavan kasvun strategia. Bryssel 3.3.2010 KOM(2010) 2020 lopullinen.

International Monetary Fund, IMF. 2017. Annual Report 2017 – Promoting Inclusive Growth.

Marx, K. 1844. suom. ei painovuotta. Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset 1844. Suomentanut Antero Tiusanen, käännöstä osin tarkistettu. Moskova: Edistys.

Marx, K. 1858, suom. 1986. Vuosien 1857-1858 taloudelliset käsikirjoitukset (”Grundrisse”). Suomentanut Antero Tiusanen, käännöstä osin tarkistettu. Moskova: Progress.

Sutterlütti, S., Meretz, S. 2018. Kapitalismus aufheben – Eine Einladung. (painossa, ilmestyy keväällä). Berlin: VSA-Verlag.