Vuoden 2019 matemaattisten aineiden opettaja Marika Toivola kirjoittaa HS:n mielipidesivulla (28.12.2021):
”Julkisuudessa puhutaan oppilaiden ja koulujen tasoeroista. Olisiko jo aika puhua myös opettajien tasoeroista? Oppimistulosten kannalta ei ole väliä, mihin kouluun oppilas menee, mutta yhä enemmän merkitsee se, millä luokalla oppilas koulussa on”.
Peruskoulua ei pelasta se, että laitamme koulut, opettajat tai oppilaat paremmuusjärjestykseen. Sen seurauksena on vain koulujen, opettajiston ja oppilaiden keskinäinen eriytyminen ja kilpailu ”parhaista” kouluista, opettajista tai oppilaista. Se johtaa peruskoulun hajoamiseen myös rakenteellisesti eikä vain – kuten nyt on jo menossa – opetussuunnitelmallisesti.
Kuten tiedämme, peruskoulu-uudistus jäi monin osin puolitiehen. Tradition siirtäminen pään ja sydämen liittona (Snellman) ei rakentunut yhteen myös käsien ja sydämen liittoa edellyttävän täysivaltaisen kansalaiskasvatuksen (Cygnaeus) kanssa. Ajatus kansalaiskasvatuksesta kuihtuikin pian yksilökohtaiseksi itsenäistymiseksi, kukin omin ehdoin, yksin yrittäen – tosin ulkoisesti sosiaalisesti ja psykologisesti tuettuna.
Tämä johti sittemmin kouluympäristön sosiaalisen rakenteen siirtymiseen koulun sisään, oppilaiden sosiaalisen kontrollin korostumiseen sekä koulun yleiskulttuurin ja oppilaiden oman kulttuurin eriytymiseen toisistaan. Rehtoreiden ja kuntien kouluhallinnon tehtäväksi asettui hallinnoida peruskouluja niitä opetussuunnitelmallisesti ja opetusryhmien kokoonpanoa eriyttämällä. Tämä auttoi hetkeksi mutta ei ratkaissut peruskoulun haasteita.
Peruskoulun lähtökohta ei voi olla yksittäinen yksilö sinänsä vaan meidän yhteisöllinen moninaisuutemme, yhteinen rikkautemme. Kun muodostamme yhteistä mieltä, mielekkyyttä toimintamme perustaksi, emme hae eriarvoisten yksilöiden (Individuums) yhteistä vaan samanarvoisten ihmisten erityisyyttä, yksilöllisyyttä (Individualität).
Sivistyksen ydinajatus on, että tätä yksilöllisyyttä ei voida koskaan saavuttaa yleisestä yhteisestä johtaen. Yleinen on aina yksilöllisesti tulkittua. Yksilökohtaisen merkityksen muodostaminen (sensemaking, Sinnbildung), siis yksilöllistyen yhteisön rakentaminen on aina ennalta-arvaamatonta (Un-vor-denk-lich).
Kun yksilöllistymisen tehtävänä on yhteisöjemme uudelleenrakentaminen, emme voi tehdä sitä ilman yhteisen mielen tuottamista (sense-making, Sinn-bild-ung): otamme siis itse kunkin omat kokemukset (Erlebnis) lähtökohdaksi ja muokkaamme niistä yhteistä kokeneisuutta (Erfahrung), käsitykseksemme, käsitteeksemme maailmasta ja meistä. Kommunikaatio (communication) on yhteiseksi tekemistä, sanan vahvassa mielessä.
Tähän ei eriarvoisten yksilöiden yhteisen etsiminen koskaan yllä, koskapa tällöin lopputuleman on oltava kaikista ja kaikesta irti reväisty, siis abstrakti, viime kädessä käteismaksusuhde, cash-nexus.
Meidän on siis upotettava yhteisen talomme, tämä ainokaisen maapallomme talonpitoon, siis talouteen logos, mieli ja mielekkyys siten, kun sen olemme sen tällä hetkellä määrittäneet YK:n Agenda 2030:ssa ja 17 kehitystavoitteessa.
Peruskoulun tavoitteena on siis kanssalaisuuskasvatus (conviviality). Marika Toivola toteaa: ”Meillä on kouluja, joissa näiden tavoitteiden eteen tehdään kovasti töitä ja rakennetaan yhteistä ymmärrystä yhteisöhjautuvuuden merkityksestä itseohjautuvuuden kehittymiselle.” Ehkä vielä tarkemmin: yhdessäohjautumisen merkityksestä itseohjautuvuuden kehittymiselle.