Saska Saarikoski haukkui minut eilen Hesarissa ”harmittomaksi hölmöksi”. Ei vain minua vaan suurimman osan taistolaisista. He olivat kuulemma ”harmittomia hölmöjä”. Miksiköhän nämä harmittomat hölmöt halutaan toistuvasti tuomita kansakunnan pettureiksi?
Silloin, opintoja aloittaessani, 1960/70 -vaihteessa, pelättiin ydinsotaa, vastustettiin Vietnamin sotaa, uskottiin kolmannen maailman vapautusliikkeisiin; sanalla sanoen herättiin siihen, että emme ole kansakuntana yksin täällä kaukana Pohjolassa ja että maailma ei ole vielä valmis, ei alkuunkaan. Tieteellistekninen vallankumous oli aluillaan; kuussa käytiin ja ydinvoima oli tulollaan, kaupat alkoivat täyttyä mitä moninaisimmilla tuotteilla, jotka olivat ihmisten työn tuloksia ympäri maailmaa. Tehtiin ja saatiin aikaiseksi mitä moninaisimpia sosiaalisia uudistuksia, rakennettiin hyvinvointivaltiota. Elämä parani vuosi vuodelta; laulettiin uusia työväenlauluja toivosta ja yhteisestä tulevaisuudesta.
Edistystä oli siis ilmassa. Usko ihmisen ja ihmiskunnan osaamiseen ja kykyyn ratkaista esiin nousevia ongelmia oli lähes rajaton: ihmiskunta asettaa itselleen vain sellaisia haasteita, jotka se pystyy ratkaisemaan (Marx). YK oli vahvistamassa asemiaan kansankuntien yhteistyöfoorumina ja liennytyksen edistäjänä. Siten myös ihmiskunnan – ei vain kansakuntien – tulevaisuus näytti valoisalta, jos vain kaikki pääsisi mukaan päättämään mitä, miksi, missä, miten ja milloin tuotetaan ja kuinka mahdollinen ylijäämä hyödynnetään.
Demokratiaa piti siis laajentaa talouden piiriin. Suunnitellaan ja päätetään ensin yhdessä, tehdään vasta sitten. Ei niin, että joku jossakin saa tuoteidean ja päättää toteuttaa sen ja sitten jälkikäteen markkinoilla testaa oliko se hänelle taloudellisesti kannattavaa. Kysymys ei siis ollut vain juridisesta oikeudesta päättää mihin investoidaan vaan työhön liittyvästä oikeudesta olla mukana kehittämässä reaalista suhdettamme luontoon. Työpaikka olisi siis ensisijaisesti opinpaikka ja työ sivistävää työtä: tietoa, tahtoa, taitoa asettaa, arvottaa ja ratkaista reilulla tavalla aikakauden keskeisiä haasteita. Työhön (work) on siis palautettava kysymykset todesta, hyvästä, kauniista ja reiluudesta, jotka teollisesta palkkatyöstä (labour) karsittiin muiden huoleksi ja etuoikeudeksi.
Tämä piti saada aikaiseksi valtion kautta: vallataan valtio ja sitten pistetään toimeksi. Pitkään uskoin myös, että työläisneuvostojen maa, Neuvostoliitto oli tässä hankkeessa mukana. Kun sitten tutkailin asiaa syvemmin teoreettisesta näkökulmasta, ilmeni piankin, että Neuvostoliitto ei ollut taloudelliselta järjestelmältään sosialistinen vaan valtiokapitalistinen: omistusoikeus oli tulkittu juridisena kysymyksenä eikä työntekijöiden toiminnallisena oikeutena. Lisäksi silloisessa suunnittele-tuota-kuluta -mallissa hintamekanismi ja siten tuotannon koordinointi osoittautui lähes ratkaisemattomaksi ongelmaksi. Rahan luonnetta ja tehtäviä ei pystytty silloisella tekniikalla muokkaamaan sellaisiksi, että se olisi koostanut yhteen yhteiskunnallisen keskustelun (communication) sisällöt ja tavoitteet.
Venäjä ei ole koskaan ollut, eikä vieläkään ole liberaalidemokratia. Siellä kaikki tapahtuu ”vain isästä”. Neuvostoliiton demokraattinen sentralismi oli yritys astua askel eteenpäin pyhän keisarikunnan perinteestä. Se, mitä kansakuntien Neuvostoliitto sitten teki kuolinkamppailussaan ei ole mitenkään puolustettavissa, kuten on vielä vähemmin kaikki se – mikä on lähes mahdotonta edes ymmärtää – mitä Natsi-Saksa teki saavuttaakseen voiton. Sotarealismilla – jos haluat rauhaa, varustaudu sotaan – ylläpidetyt kansalliset identiteetit ja suvereniteetit johtivat kahteen maailmansotaan ja sittemmin eksistentiaalisen ydinsodan muodostaman kauhuntasapainon syntyyn. Tämä kauhun sotarealismi on hillinnyt sotien eskalaatioita mutta omalta osaltaan ollut mukana toisen eksistentiaalisen uhan rakentumisessa – biosfäärin tuhoutumisessa.
Minä – taistolainen
Olin, kuten varmaan kaikki ikäpolvestani, laulanut monen monituista kertaa koululuokassa ja koulun juhlissakin riemurinnoin, sanoja ehkä paljonkaan ajattelematta, Ateenalaisten laulua:
”Kaunis on kuolla, kun joukkosi eessä urhona kaadut,
Taistellen puolesta maas, puolesta heimosikin. ….
Nuorukaiselle kuolla kuuluu, kun hällä vielä
kutrissa tuoksuavat nuorteat kukkaset on.
Naisista kaunis, miehistä rohkea aina hän olkoon,
Taistossa kaatuen hän kaunis on kuolossa myös.”
Tämä jo valmiiksi omaksuttu ajatus siitä, että oma yksilöllinen, omakohtainen kohtalo ja kokemus ei ole ensisijaista, vaan sen on väistyttävä yhteisten tavoitteiden toteuttamiseksi, oli keskeinen oletus ja lähtökohta, kun mietimme, jos nyt ei äkkipäätään vallankumouksen niin ainakin vallankumouksellisten uudistusten toteuttamista.
Kun kulttuuriliberalismi rantautui Suomeen 1980 -luvun alussa, sen teesi oli juuri päinvastainen: Kysymys on tasa-arvoisten ihmisen erilaisuudesta; kukaan ei voi kiistää tai väittää vääräksi itse kunkin omaa henkilökohtaista kokemusta. Se on lähtökohta ja kaiken perusta. Kysymys ei olekaan hyvinvointivaltiosta (society) vaan hyvinvointiyhteiskunnasta (commons), ei ensisijaisesti valtiosta ja sen sosiaalisuudesta, vaan yhteiskunnallisesta keskustelusta (communication), siis yhteiseksi ja yhdessä tekemisestä (commoning). Tähän haasteeseen meillä ei ollut vastausta ja valtiosta ei ollut mitään apua.
Ennen kuin ehdittiin ratkaista, kuinka näistä omakohtaisista kokemuksista rakennetaan yhteistä kokeisuutta, uusliberaali talouspolitiikka rantautui Suomeen ja totesi, että se ei ole tarpeenkaan. Tosiasiassa taloudessa on kysymys eriarvoisten ihmisten yhteismitallisuudesta, siis rahasta, käteismaksusuhteista. Meidän ei ole tarvis keskustella (communication), tehdä siis kokemuksista yhteistä kokeneisuutta vaan harrastaa viestintää (inform) siitä, miten voimme määritellä mitattavissa olevan yhteismitallisuutemme markkinavälitteisen vaihdon edistämiseksi. Kysymyksessä onkin eriarvoisten ihmisten yhtäläisyys markkinoilla mitattuna eikä samanarvoisten ihmisten erilaisuus yhteisöksi rakennettuna.
Politiikassa on siis kysymys väestöryhmien identiteetistä, itsemäärittelystä, EI näiden ryhmien keskinäisistä suhteista. On siis me, eliitti ja ne muut, joita puolustaa ja vastustaa.
Tämä identiteettipolitiikka vastustaa erilaisten – niiden muunlaisten – ihmisryhmien olemassaoloa eikä keskity ihmisryhmien keskinäisten suhteiden muuttamiseen kuten vasemmisto on perinteellisesti tehnyt.
Eikä siinä kaikki. Kun pääomasuhteeseen liittynyt ihmisten keskinäissuhteiden muuttaminen piiloutui markkinoille, astui esiin toinen, aluksi joidenkin ”viherpiipertäjien” esittämä kysymys luonnosta ja sen suojelusta roskaantumiselta, likaantumiselta, ylikulumiselta, sellaisena kun sen kansalaisina (medborjare, citizen, Bürger) kohtasimme kun lomailimme kaupungin ulkopuolella.
Hitaasti mutta varmasti tämä kysymys asettui kaiken keskiöön: nyt ei ole kysymys siitä mitä me ihmiset keskenämme sovimme tekevämme vaan siitä, miten yleensä ottaen pidämme biosfäärin ja siten itsemme hengissä. Tämä punavihreys oli pian vihreämpää kuin puistovihreys: kysymys on meidän kaikkien työtätekevien reaalisesta luontosuhteesta, siis työstä, tuotannosta ja toimeentulosta, ei vain sopusuhtaisesta mielenmaisemasta.
Kun globalisaatio on nyt edennyt pääomasuhteeseen sisältyvän vallan väkevällä voimalla toiminnallisia verkostoja ja tuotantoketjuja rakentaen ympäri maapallon ja samalla purkaen alueellisia raja-aitoja (bourders), siis kansallisvaltioita, niiden toiminnan ehtoja ja rakenteita yhteismitallisiksi normittaen, on globalisaatio nyt törmännyt luonnon rajoihin (limits), joita se ei pysty ylittämään. Kasvutalouden aika on nyt ohi. On siirryttävä kohtuutalouteen (degrowth) – hallitusti tai hallitsemattomasti, yhteisesti rajoittamalla tai väkivaltaisesti. Tätä valintaa tehdään juuri nyt.
Keskuspankit yrittävät pelastaa mitä pelastettavissa on rahoitus- ja investointiohjelmillaan. Näitä hankkeita sotkee sekä kansalliset teollisuuspoliittiset intressit että akuutin eksistentiaalisen ympäristökatastrofin eteneminen. Emme vielä tiedä onko nyt käynnistetty uusi, entistäkin huikeampi kasvuhumala vai (väkivaltainen?) taistelu rajallisten luonnonvarantojen jakamisesta uudelleen. Sehän on joka tapauksessa edessä, niin kansakuntien kesken kuin kansakuntien sisälläkin. Itse asettaisin lähtökohdaksi YK:n Agenda2030 ja 17 kehitystavoitetta, ohjelmalla kohtuus kaikessa, kaikkialla, kaikille, alati.
Siten, tällaisena volaslaisena taistolaisena yrittäen siis ratkaista kulttuuriliberalismin ja talousliberalismin suhdetta markkinavälitteisyyden sijaan yhteisöjämme rakentavalla, kestävällä ja reilulla tavalla, ylittäen siis pääomasuhteen valta yhteisöllistämällä se, en koe olevani aivan hölmö. Harmiton kyllä, ainakin tällä hetkellä.
Ehkä Saska Saarikosken olisi – kulttuuriliberalismin kannattajana – syytä muistaa, että jokainen taistolainen oli omalla tavallaan ”volaslainen” taistolainen, tai mikä se sukunimi sitten itse kullakin sattui olemaan. Tätä taistolaisuutta tarvitaan yhä. Maailma ei ole vielä valmis, eikä historia, ihmiskunnan historia ei ole loppumassa vaan vasta alkamassa.
Viite
Saarikoski, S. 2022. Runoilijan ja ruhtinaan vaarallinen tanssi. HS. kolumni. 13,01.2022
https://www.hs.fi/mielipide/art-2000008530339.html