Helsingin Sanomien päätoimitus on vihdoin avannut silmänsä – tosin vain toisen, oikean silmänsä (07.04.2022):
”YK perustettiin toisen maailmansodan voittajien voimin, ja sen toiminta on pohjautunut Yhdysvaltojen viime kädessä takaamaan kansainväliseen järjestykseen. Nyt tuota järjestystä haastetaan Kiinan ja Venäjän johdolla. Ne kyseenalaistavat niin länsimaiden valta-aseman kuin arvotkin – myös YK:n ihmisoikeusajattelun.” (HS)
Entäpä jos YK:n ihmisoikeusajattelu onkin voittajien väline pitää yllä Yhdysvaltain määrittelemää ja muillekin pakottamaa yksinapaista liberaalia maailmajärjestystä, siis USA vetoista kaupallista globalisaatiota? Eihän meillä ole olemassa taivaallista eikä luontoperäistä oikeutta vaan kaikki oikeus on ihmisten itsensä määrittelemää. Onko siis liberaali universalismi, ”historian loppu”, samalla kaiken muun, ellei kaiken loppu?
Jospa Kiina ja Venäjä liittolaisineen, jotka uskovat edustavansa enemmistöä maailman väestöstä ja jotka hallinnoivat keskeistä osaa vielä käyttämättömistä luonnonvaroista, haluavatkin tulkita uudelleen ihmisen vapaudet, tasa-arvon ja ihmisoikeudet – ei vain luonnonvaroiltaan köyhemmän vähemmistön, siis voittajien, vaan koko ihmiskunnan enemmistön ja ekosfäärin kannalta? Olisiko moninapainen järjestys, jonka tavoitteena on ”yhteisö koko ihmiskunnan yhteiselle tulevaisuudelle” (Xi Jinping) oikeudenmukaisempi vaikka se paikoittaisi meidät määrittämään uudelleen liberalistiset vapautemme, tasa-arvomme ja ihmisoikeutemme ekorealismin, siis koko ihmiskunnan ja ekosfäärin, kannalta?
Ekosfääri, jonka erottamaton osa olemme, ei tottele universaaleiksi väittämiämme vapauksiamme ja ihmisoikeuksiamme vaan luonnonlakeja, joista tosin vain me ihmisen olemme – rajoitetusti – tietoisia ja joita voimme siten niitä hyödyntää eduksemme, rajallisesti. Emme ole jumalia maan päällä, kuten liberalistinen talous olettaa, mutta emme myöskään tottele kansakunnan verta ja maata, kuten fasismi opettaa.
Yksinapaisen maailman universalistisen talousliberalismin oletuksiin kuuluu luonnonvarojen rajattomuus. Jos ja kun tämä oletus kyseenalaistuu, edessä on raivoisa kamppailu niiden jakamisesta, tavalla taikka toisella, ja siirtymä voimasuhdepolitiikkaan, sodanrealismiin, kuten nyt on käynyt.
Ekorealismin asettaessa meille rajat (limits), emme voi enää perustaa kulttuuriamme (culture < maan muokkaus) kuvauksiin luonnosta (mimesis), emmekä keskinäisiin – kaupunkilaisiin – ihmissuhteisiimme, vaan reaaliseen luontosuhteeseemme – työhön ja tuotantoon, jonka on toteltava – ja käytettävä osaamassamme määrin hyväksi – luonnonlakeja. Tästä reaalisesta kulttuurista sopiminen ekorealismin pohjalta rakentaa alustan tämän kulttuurin kannattamille kulttuureille, kansojen erilaisuudelle. Emme siis enää usko eriarvoisten kulttuurien samankaltaistamiseen, kaupalliseen globalisaatioon, vaan erilaisten kulttuurien samanarvoisuuteen yhteistä ihmiskunnan historiaa nyt aloittaessamme.
YK turvallisuusneuvoston kiireellisiin tehtäviin tulisikin lisätä ihmiskunnan suurin turvallisuusuhkan, ekosfäärin tuhon ehkäiseminen. Tässä kysymyksessä turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenten veto-oikeutta tulisi rajata.
Jospa HS:n päätoimitus ei katsoisi maailmaa vain oikealla silmällään pohjoiseen ja länteen, vaan avaisi myös vasemman silmänsä tutustuakseen itään ja etelään. Maailma paranisi – tai ainakin toimitustyö.
Viite
Turvaneuvostosta on turha odottaa turvaa HS pääkirjoitus 07.04.2022
https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000008734009.html