Monet Suomen taloustieteilijöistä ja talousvaikuttajista ovat nyt kovin huolissaan taloudellisen tuottavuuden kehityksestä Suomessa. Tällä kertaa iskusana tämän huolen purkamiseen on innovatiivinen tuottavuus. Mutta onko se ratkaisu vai vain monien ongelmiemme uusi esittelypakkaus? (in-nova-tion < in sisään; novus uusi).

Kysymys nostetaan esiin Labour -tutkimuslaitoksen uudessa tutkimusohjelmassa, Valtion tuottavuuslautakunnan (!) viimeisimmässä raportissa, Vesa Vihriälän blogeissa (mm. 08.10.2022) ja Risto Murron uusimmassa kirjassa Puuttuvat puolimiljoonaa- väestökato ja Suomen talouden tulevaisuus. (Otava 2022).

Katsotaanpa lyhyesti.

Labour -tutkimuslaitos julistaa hankesuunnitelmassaan:
”Hankkeen keskiössä on yritysten innovatiivisuus ja yrityksissä tapahtuva tuottavuuden kasvu, jota tarkastellaan yhdistettyjä yritys- ja työntekijäaineistoja hyödyntäen. Niiden avulla analysoidaan johtamiskäytäntöjen, koulutustason ja muidenkin tekijöiden tuottavuusvaikutuksia. Hankkeen makrotaloustieteellisen osan perustana toimii innovaatioperusteinen kasvuteoria.

Innovaatioperustaisen kasvuteorian mukaan yritykset innovoivat uusia tuotteita tai tuotantotapoja kilpailun paineessa. Tämä “innovoinnilla kamppailu” nostaa kansantalouden teknologista tasoa ja tuottavuutta. Teknologinen kehitys tarjoaa edellytyksen reaalipalkkojen nousulle, mutta toisaalta koettelee työmarkkinoiden dynamiikka” (Labour.fi 2022).

Tuottavuuslautakunta on puolestaan vitsikäs:
”Innovointi on paljon muutakin kuin T&K-toimintaa ja sen kuluja. Vitsikkäästi innovointia voidaan pitää T&K-toiminnan vastakohtana: T&K:ssa käytetään rahaa (ja muita voimavaroja) tuottamaan tietoa ja osaamista; innovoinnissa käytetään tietoa ja osaamista tuottamaan rahaa (ja/tai muita etuja)” (Tuottavuuslautakunta 2022, 136, kurs. mvv)

Vesa Vihriälä kirjoittaa jo bloginsa ingressissä:
”Tuottavuuden kasvun nopeutuminen on avainasia, mutta myös työvoiman tarjonnan lisäämistä ja työmarkkinoiden toiminnan tehostamista tarvitaan. Tuottavuuden kasvu ja työllisyys kulkevat itse asiassa käsi kädessä.” (Vihriälä, 08.10.2022)

Risto Murto päättää kirjansa suureen huoleensa:
”Tuottavuuden ja elintason kasvun kannalta ongelma ei ole se, että maailma muuttuisi liian nopeasti, vaan päinvastoin. Elintasomme nousun kannalta taloutemme ja yhteiskuntamme muuttuvat nyt liian hitaasti, eivät liian nopeasti. Uudet työt, ihmisten siirtyminen tuottavimpiin tehtäviin ja innovaatioiden soveltaminen laajasti yhteiskunnassa ovat edellytyksiä elintason nousulle. Suurin riski meille on, että vanheneva Suomi alkaa kaihtaa näitä muutoksia.” (Murto 2022, 285)

Mistä nyt kansantaloudessamme nyt sitten oikein kiikastaa? Lyhyesti sanottuna: ihan kaikesta!

Emme ole – kuten pitkän aikaa alituisesti muistutettiin – vain viennistä vaan nyt erityisesti tuonnista riippuvainen maa. Suomen taloudellinen kehitys on nyt ratkaisevasti riippuvainen energian, raaka-aineiden, teknologian, rahoituksen ja nyt myös työvoiman tuonnista. Tämä kaikki tuonti on kehrättävä kilpailukykyiseksi vienniksi täällä olevin tiedoin, taidon ja välinein. Tässä suhteessa viime vuosien kehitys ei näytä hyvältä. Käykääpä katsomassa tilannekuvaa esimerkiksi Taloudellisen kompleksisuuden ATLAS -tietokannasta. ( https://atlas.cid.harvard.edu/countries/74 )
Kuvassa on tiivistetty yhteenveto.

Tuottavuuden sisäinen ristiriitaisuus

Meillä on käsissä pääomasuhteen prosessuaalinen ristiriita (Ortlieb 2010): yritykset ovat pakotettuja kilpailun paineessa vähentämään oman tulonsa lähdettä, elävää työtä, painaen samalla alas tuoteyksikkökohtaista keskimääräistä työmäärää – ja siten niiden yksikköarvoa.  Yrittäessään haukata suuremman osan arvokakusta, ne samalla kutistavat kakun kokoa suhteessa käytettyihin luonnonresursseihin.

Ottakaamme esimerkki.  Jos jokin yritys pystyy jo vanhentuneella tekniikalla tuottamaan – sanokaamme – 10 000 paitaa 1000:ssa työpäivässä käyttäen vain kangasta ja työvoimaa, silloin yhtä paitaa kohden käytetään 1000/10 000 = 0,1 työpäivää, josta paidan hinta tällöin pääosin muodostuu.

Kun yritys ottaa käyttöön uuden tekniikan, saadaan aikaiseksi sama määrä paitoja, sanokaamme, 500 työpäivässä. Tällöin on otettava käyttöön uudet koneet ja lisäenergiaa, joiden tuottaminen puolestaan on vienyt 300 työpäivää. Paitaa kohden käytetään siis (500+300) / 10 000 = 0,08 työpäivää. Siis koneiden ja energian osuus kustannuksista nousee ja elävän työn osuus laskee, mutta paitakohtaiset valmistuskustannukset laskevat ja siten paitojen hintaa voidaan haluttaessa laskea.

Uudella tekniikalla yrittäjä saa näin hetken ylimääräistä voittoa, mutta kun kilpailijat ottavat käyttöön saman tekniikan, se menetetään: kaikkien paitojen valmistuskustannukset ja kilpailun vuoksi hinnatkin laskevat.

Nyt yrittäjä joutuu myymään vähintäänkin 12500 paitaa saadakseen saman tuloksen kuin ennen uuden teknologian käyttöönottoa.  Kun kuitenkin työntekijät voivat nyt ostaa paitansa halvemmalla, periaatteessa myös tehdyn työn arvo ja siten sen hinta ja siitä maksettu palkka laskevat, mutta tämä ei pelasta yrittäjää. Nyt työntekijöiden on osattava yhtä ja toista, he eivät ole enää vain energian lähde. Työvoiman uusintamiskustannukset siis nousevat ja siten palkatkin.

Jos reaalipalkat pysyvät ennallaan tuottavuuden lisääntyminen mahdollistaa voittojen suurenemiseen, mutta samalla tuotettujen tavaroiden arvo laskee. Yrittäjämme pysyy siis yrityksineen hengissä vain, jos hän pystyy toisaalta hankkimaan lisävoittoja kehittämällä tekniikkaa ja tuottavuutta ja tämän seurauksena lisäämään tuotantoa määrällisesti ja siten imemään luonnosta yhä enemmän raaka-aineita sekä laajentamaan markkinoitaan. Se, minkä on pakko toimia yksittäisen yrityksen kannalta, johtaa talouden kokonaisuudessa katastrofiin.

Karkeasti arvioiden tuottavuus on maailmantaloudessa kaksinkertaistunut viimeisten noin 30-40 vuoden kuluessa. Tämä merkitsee, että samassa ajassa tuotetaan kaksi kertaa enemmän tavaroita ja palveluita kuin 70 -luvulla. Tuottavuutta edelleen lisättäessä ja voittoja turvattaessa on tuotantoprosessin läpi virrattava yhä suurempia tavaramääriä ja niiden raaka-aineita, jotta saavutettaisiin uusi tuottavuustaso: tuottavuuden lisääntyessä tuotannon läpi kulkevien ainesten määrän on kasvettava nopeammin kuin lisäarvo. ”Jos nyt työllistäisimme puoletkin maailman saatavilla olevasta työvoimasta tuottavuustasolla, joka nyt on välttämätön pääoman kasaantumiselle (huomioiden resurssien käyttö ja tuotteiden vaatiman raaka-aineet) niin se johtaisi maapallon ekosysteemin välittömään romahtamiseen” toteaa professori Klaus Peter Ortlieb Hampurin yliopistosta (Ortlieb, 2010).

Tuottavuuden parantaminen luonnonainesten läpijuoksuttamisena luonnosta luontoon, sen lisäämisenä ja/tai nopeuttamisena ei siis ole ongelmamme ratkaisu. Se ei ole ekologisesti realistista, päinvastoin. Se vain pahentaa tilannetta.

 

Oikeios – ekorealismin lähtökohta

Tehkäämme seuraava karkea viisijako jäsentääksemme erittelyämme:

  • mineraalimassa, kaikki se, jonka päällä touhuamme,
  • biomassa (uusiutumaton ja uusiutuva), jonka osa olemme ja jota nyt tuhoamme,
  • teknomassa, kaikki se, minkä varaan olemme elämämme rakentaneet,
  • merkitysmassa, kaikki se mitä pidämme toden, hyvän, kauniin ja reilun elämän kannalta merkityksellisenä ja välttämättömänä,
  • arvomassa, jonka määrää yritämme mitata rahalla.

On heti alkuun todettava, että kaikkien näiden eri massojen organisoitumistapa on perin erilainen. Siinä missä mineraalimassa on kiteytymistä, biomassa kehitystä, teknomassa voiman kohdentamista,  merkitysmassa heuristista, on arvomassa yhteismitallistavaa (commodificating).

Emme voi siis ajatella – enää – että tuottavuutta voidaan mitata mineraali- ja biomassan läpikulkunopeudella luonnosta joko suoraan kuluttavasta tuotannosta (funktionaalinen tavara- ja palvelutuotanto) tai tuottavan kulutuksen (care&life economy) kautta eri teknomassojen kannattelemana takaisin luontoon (ks kuva).

Merkittäväksi kriteeriksi asettuu merkitysmassa: eri tuotantojen yhteismitallisuus (commodification) ei voi olla Maasta (ekosfääristä) irrallaan, pelkän ihmisten välisen luottamuksen varassa kuten fiat -raha tätä nykyä on, vaan yhteismitallisuus on maadotettava (ge-erdung) elämän moninaiseen kudokseen (texture of life, teks < kutoa), siis siihen mikä välittää (oikeios) sisäisen maailmamme ja maailman sisäisyyden.

Kysymys on siis kulttuurista (< culture, viljellä maata), mutta nyt aivopellon ja maapellon yhteistyöstämisistä, uusintavista kulttuureista (regenerative cultures)

Mitä on sitten tuottavuus ja sen lisääminen? Se ei varmasti ole mineraali- ja biomassan nopeutettua läpikulkua luonnosta luontoon sinänsä vaan luontosuhteemme (oikeios) toteuttamista uusintaen, siis merkityksellisesti, kulttuurisesti. Kulttuuri ei siis ole vain ihmisten keskinäiseen yhteisymmärrykseen pyrkimistä (communication) vaan yhteistoiminnallisuutta (commonication) luonnon kanssa.

Tästä on hyvä jatkaa …

Viitteet

Huovari, J., Stenborg, M., Lassi, A., Kiema, I., Kuosmanen, N., Kangaspunta, S., Maliranta, M., Obstbaum, M., 2022. Palkat ja kilpailukyky tuottavuuden varassa : Miten tuottavuuskasvua voidaan edistää? Valtiovarainministeriön julkaisuja – 2022:66. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/164352 Haettu 09.10.2022.

Labore.fi 2022. Laboren innovaatioiden, tuottavuuden ja talouskasvun tutkimusohjelma käynnistyy. Mediatiedote 07.10.2022
https://labore.fi/julkaisu/laboren-innovaatioiden-tuottavuuden-ja-talouskasvun-tutkimusohjelma-kaynnistyy/

Murto, R. 2022. Puuttuvat puoli miljoonaa Väestökato ja suomen talouden tulevaisuus Otava.

Ortlieb, P. C. 2010. Zu gut für den Kapitalismus. Blockierte Potenziale  in einer überforderten Wirtschaft; Denknetz Jahrbuch 2010 (8),  12 – 19, Denknetz, Schweiz, Zürich.

Vihriälä, V. 2022. Hyvinvoinnin perusta horjuu. Blogikirjoitus 08.10.2022
https://www.vesavihriala.fi/2022/10/hyvinvoinnin-perusta-horjuu/