Janne Saarikivi kirjoittaa tänään HS:n esseessään (20.02.2022):
”Haluan elää maassa, jossa vallitsee venäläinen yhteisöllisyys, sentimentalismi ja kulttuurin vimmainen syvyys mutta jossa ihmisellä on myös oikeuksia, tiedotusvälineisiin voi luottaa ja poliitikoiltakin voi joskus toivoa jotain. … Haluaisin siis asua demokraattisella Venäjällä. Sitä odotellessa arvostan ja rakastan venäläisiä ihmisiä ja Venäjän kulttuuria.”
”Maan eristäytyneillä vallanpitäjillä, 70-vuotiailla ukoilla, on hurja ideologia. Siihen kuuluvat konservatiivisten arvojen voitto lännen homoilusta ja rappiosta, johtajakultti sekä bisneksen ja valtion sotkeutuminen toisiinsa.Kaikki nämä olivat osa myös fasismia, joka sekin esiintyi vaihtoehtona juurettomalle kapitalismille.
Siinäkö ovat vaihtoehdot: fasismi vai juureton kapitalismi?
Usko oman kansakuntamme erityisyyteen, sen ainutlaatuiseen aitouteen ihmisen ja luonnon eksistenssin tulkkina ja tuon tulkinnan oikeutettuna puolustajana muiden aidoksi kokemia mutta meidän valheellisiksi väittämiä tulkintoja vastaan
VAI
kaikkien suhteiden – niin ihmisten keskinäisten kuin ihmisten ja luonnonkin välillä – tyhjentäminen kaikesta yhteisöllisestä sisällöstä, niiden tavaramittaistaminen, ts. noiden suhteiden ylläpitäjien arvon mittaaminen käteismaksusuhteella (cash-nexus) markkinoilla. Markkinoilla muodostuvat yhteiskunnalliset (valta)suhteet perustuvat siis eriarvoisten ihmisten samanlaisuuden mittaamiseen eivätkä samanarvoisten ihmisten erilaisuuden yhteisöllistämiseen.
Janne hylkää fasismin, mutta on täysin ymmällään, kuinka samanarvoisten ihmisten erilaisuuteen perustuva yhteisöllisyys olisi rakennettava? – ja sehän on kulttuuriliberalismin ja demokraattisen liberalismin peruslähtökohta.
Vaihtoehdoksi jää siten skitsofrenia: kaipaus vielä kapitalismin koskemattomiin elämän ihanuuksiin ja kiinnipitäminen omasta, talousliberalismin mahdollistamasta uskomattomasta ja ainutlaatuisesta elämän yksilömittaisuudesta.
Demokraattinen liberalismi ja sen sanansaattaja kulttuuriliberalismi ovat tukeutuneet taloudelliseen liberalismiin ja sen moniin oletuksiin, joista yksi keskeisin on ajatus rajattomista luonnonvaroista. Tämä oletus ei tunnetusti pidä paikkaansa. Demokraattisen kuten kulttuurisen liberalisminkin liberalismin kohtalon ratkaisee se, kuinka ne pystyvät vastaamaan ekorealismiin.
Kuinka pystymme pitämään kiinni demokraattisesta liberalismista, kun törmäämme luonnon ehdottomiin rajoihin ja joudumme sekä kansakuntien kesken ja kansakuntien sisällä jakamaan radikaalisti uudelleen luonnon voimavaroja? Ajaudummeko kaikki täällä pohjoisessa arvokonservatismiin, tai jopa fasismiin, löytääksemme perusteet kaikelle sille, mitä olemme itsellemme maailmalta ryöstäneet VAI pystymmekö muuntamaan ihmisoikeutemme sitoutumuksiksi koko biosfäärin pelastamisen puolesta?
Ekorealismi on nyt taloudellisen liberalismin ja siten myös kulttuurisien ja demokraattisen liberalismin ehdoton, siis oman olemassaolomme reunaehto.
Tähän sosiaalisesti reiluun ja biosfäärin kannalta kestävään muunnokseen ei riitä siirtymä yksityisistä voitoista valtiollisiin ylijäämiin raha- ja finanssipolitiikan keinoin, mitä nyt kuumeisesti yritetään, vaan meidät on itse kunkin opittava ja rohjettava kohdata reaalisessa luontosuhteessamme, siis työssä, tuotannossa ja kulutuksessa kaikki luonnon asettamat turvarajat (mm. luontokato, ilmastonmuutos, saastuminen, otsonikato, pienhiukkashaitat, merten happamoituminen, ravinnekuorma, juomavesi, maankäyttö, suuret ekosysteemit) ja olla mukana rakentamassa yhteisöjä, joissa päätetään mitä, miksi, miten, milloin ja missä tuotetaan ja kuinka mahdollinen ylijäämä hyödynnetään. Tämä on puolestaan sitä demokraattista realismia, jota Euroopan edistyksellisen perinteen ja siten demokraattisen liberalismin voitto edellyttää.
Se on myös tapa ylittää Jannen vaikea skitsofrenia, muuttaa yksilökeskeisyys yksilöllisyydeksi, olla siis mukana rakentamassa yhteisöjen, kansakuntien, yhteisöä, jonka tavoitteena on kaikkien kansakuntien yhteinen tulevaisuus; siis kulttuurien kulttuuria, jonka ehdot määrittää ekologinen realismi, ja jossa kunkin kansakunnan erityisyyttä pidetään rikkautena eikä globaalia kaupankäyntiä vaikeuttavana esteenä.
Ehkäpä ei siis kannata keskittyä siihen, onko NATO-ankka vai NATO-vankka vaan siihen, miten voimme siirtyä sotarealismista rauhanrealismiin, ts. kuinka saamme ratkaistua suurimman eksistentaalisen turvallisuusuhkamme, luontokatastrofin, ajautumatta fasismiin ja seuraavaan suursotaan.
Viitteet
Saarikivi, J. 2022. Olen Venäjän ystävä ja ihailija, siksi olen myös surullinen Nato-ankka. HS. Essee 20.02.2022. https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000008620826.html