Työläiset ja kapitalistit?

Meillä vasemmistolaisilla on perinteellisesti ollut tapana jakaa ihmiset kahteen porukkaan: työläisiin ja kapitalisteihin, ts. niihin, jotka tuottavat arvon työllään ja niihin, joka jakavat tätä toisten tuottamaa arvoa. Sittemmin mukaan on tullut myös maksamaton koti- ja yhteiskunnallinen työ ja viimeksi myös se työ, jonka luonto tekee puolestamme mitä moninaisimmalla tavoilla oletettuna ”ilmaisena lahjana”. Proletariaatti on laajentunut femi/biotariaatilla: ilmaista (nais)työtä eikä ilmaisia luonnonlahjoja ei ole olemassa. Tällä prole/femi/biotariaatilla on nyt yhteinen haaste edessään: kuinka selvitä hengissä? (Moore, 2015; Jason & Moore 2018).

Ajatus on myös ollut, että tämä luokkajako ei rakennu vain kansallisvaltioittain, siis alueellisesti vaan funktionaalisesti yli kansallisvaltioiden rajojen, vaikka talouden globalisoituessa taloudelliset ja kulttuuriset (etu)ristiriidat jäsentyvät usein juuri alueellisesti: itä vs. länsi, pohjoinen vs. etelä. Alueelliset ristiriidat ovat nyt nousseet keskiöön, kun on jouduttu luopumaan ajatuksesta luonnonvarantojen halpuudesta ja rajattomuudesta: jokin varanto ei ole enää vain suhteellisesti vaan myös absoluuttisesti pois joltakin toiselta.

Kun taloudellista ja poliittista valtaa käyttävät kansalliset oligarkit ja kansainväliset globalistit ovat kiihkeässä keskinäisessä kamppailuissaan jakautuneet mitä moninaisimpiin kansallisiin ja kansainvälisiin kauppias-, teollisuus- ja finassiryhmittymiin, on ollut yhä vaikeampaa hahmottaa perinteellisen luokkajaon merkitystä tulevaisuuden jäsentämisessä.

Niin kansallisten ja kansainvälisten kuin eri tuotantoalojenkin kamppailut halvoista raaka-aineista, teknologioista, kuljetusverkostoista, työvoimasta ja rahoituksesta eivät jäsenny kansallisvaltioiden rajojen mukaan vaan globalisoitumisen ajureiden – halpuuden, nopeuden, voittojen – ajamana. Halpojen raaka-aineiden metsästys on johtanut yhä laajempien ja yhä moninaisimpien hankinta-alueiden – edistyksen eturintamien, frontiers – leviämiseen kaikkialle maapallolle ja myös meidän omaan kehoomme. Tuottavuuden edistäminen, jota mitataan ajalla, on puolestaan johtanut yhä suurempiin väestökeskittymiin ja niiden välisiin kuljetusverkostoihin.

Niinpä nyt onkin käynnissä valmistautuminen siihen, kuinka se maailman ehtyvät luonnonvarat jaetaan uudelleen. Tapahtuuko se taloudellista, teknistä ja sotilaallista voimaa käyttäen kahden liittokunnan kesken ja niiden sisällä vai kansakuntien kesken rauhanomaisesti, kuten asiasta on alustavasti sovittu YK:n 2030Agendassa ja 17 kehitystavoitteessa.

Kuinka jakaa maailma?

Tätä varten onkin jäsentynyt esiin kaksi uutta tapaa vetää rajaa edistyksen ja taantumuksen välille:

Joe Biden jakaa kansakunnat demokraattisiin ja autoritäärisiin vieläpä siten, että liberalistisen demokratian maat ovat oikeutettuja ja velvollisia jopa pakolla demokratisoimaan autoritääriset kansakunnat. Autoritäärisillä kansallisvaltioilla ei ole oikeastaan olemassaolon oikeutta – siis vasta liberaalidemokratia ja siihen liitetty sääntömääräisyys antavat tunnustetun suvereniteetin kansallisvaltiolle. (Brands, 2021; Haavisto, Kristeli, Pynnönen, Reunamäki, Suutarinen, 2022).

Vladimir Putin puolestaan jakaa maailman suvereeneihin kansallisvaltioihin ja globalisoitumisen kautta taloudellisesti ja kulttuurisesti alistettuihin maihin. Ajatuksena on, että kansakunnan suvereniteetti on välttämätön ehto demokratialle: yksikään kansallisvaltio ei voi olla demokraattinen, jos se ei ole kansainvälisen oikeuden määrittelemällä tavalla suvereeni omissa asioissaan. (Putin 2022).

Jotta saisimme joitain selvyyttä näihin jakoihin, jakakaamme kansallisvaltioiden toiminnat kahteen ryhmään:

  • yhteisöllistävä tuotanto (commoning production kuten esim. terveys-, sosiaali-, koulutus-, infrastruktuuri-, hallintotuotanto) ja siihen ensisijaisesti liittyvä finanssipolitiikka,
  • yksityinen funktionaalinen tavara- ja palvelutuotanto ja siihen painotetusti liittyvä rahapolitiikka.

Näiden molempien tuotannollinen tehtävä on tiukasti maadoitettu luonnonehtoihin, mutta niitä mitoittavat ja suuntaavat finanssi- ja rahapolitiikka puolestaan ensisijaisesti vain aikaan. Yhteisöllistävä tuotanto on perinteellisesti jäsentynyt alueellisesti, kun taas funktionaalista tuotantoa suuntaavat ensisijaisesti raaka-aineiden saatavuus, tekniset innovaatiot ja kuljetusverkostot, ja erityisesti niiden suhteellinen edullisuus ja tuottavuus.

Joe Biden katsoo, että yhteisöllistävää tuotantoa tulee ohjata edustuksellinen, vaaleilla valittu parlamentti. Olennaista tällöin on pitää funktionaalinen ja tarkasti rajattu yhteisöllistävä tuotanto hallinnollisesti erillään toisistaan: valtio rakentaa vain kehyksen funktionaaliselle tuotannolle, ohjaa sitä vain välillisesti. Tämä on myös motiivi laajentaa liberaalia demokratiaa maailmalle: se avaa kansanväliselle teollisuudelle ja rahoitukselle uusia markkinoita.

Vladimir Putin puolestaan haluaa huolehtia siitä, että kansakunnalla on suvereeni oikeus päättää sekä yhteisöllistävästä että funktionaalisesta tuotannosta sulauttamalla ne yhteen organisaatioon – valtioon. Kysymys on kansakunnan intresseistä, ei kaupallisen kansalaisyhteiskunnan keskustelun kautta kiteytyvistä eri väestöryhmien intresseistä ja niiden kamppailusta liberaalisen edustuksellisen demokratian avittamana vaan orgaanisesta demokratiasta tai demokraattisesta sentralismista.

Demokratian vajavaisuus

Fasistien suosima orgaaninen demokratia tukeutuu kansakunnan menneeseen historiaan ja etsii sitä aitoa suhdetta luontoon, joka on palautettava. Tällöin yhteisen määrittely tapahtuu kuten luonnossa oletettiin sen tapahtuvan: johtajan määrittelemänä orgaanisten toimintamallien mukaisesti hierarkioittain ja toimintasoluittain. Yhteisen määrittely ei siis ole kommunikaatiota (< määrittää yhteiseksi), vaan määräysten antamista yhteisestä ja niiden toteuttamista.  Tämän muunnoksena sentralistinen demokratia irrottautui historiasta ja keskittyy uskomaansa aitoon tulevaan muuttaen valtion kuivahtaneeksi organismiksi, valtiokoneistoksi.

Liberalistinen demokratia nostaa tunnetusti lähtökohdakseen ilmaisun vapauden: kukaan ei voi kiistää kenenkään muun omakohtaista kokemusta ja periaatteellista oikeutta tuoda se julki. Tämä itse kunkin oman sisäisen maailman ja maailman sisäisyyden välisen kudoksen, tekstuurin, rakentaminen riippuu kuitenkin ratkaisevasti niistä välityksistä, joiden kautta se tapahtuu.

Saamme kovin eri käsityksen suhteestamme metsäluontoon jos kirvestä  ja pokasahaa käyttäen teemme motin verran puita verrattuna siihen, että kauko-ohjaamme monitoimiharvesteria kasaamaan kuormallisen kuitupuuta (Philotechne); tai jos 5000 asukkaan kunnan kansalaisena olemme mukana päättämässä vesihuoltoverkostosta, verrattuna sanokaamme Tokion tai Lontoon vastaavien järjestelmien ylläpidosta (Philopraxis); tai jos meillä on paikallinen aikapankki ja sen vaihtoyksikkö käytössämme, verrattuna siihen,että toimimme jonkun keskuspankin päätöksentekijänä (Philoargyria) ; ja vielä: teemmekö havaintoja lähiluonnosta siellä kuljeskellen verrattuna siihen että olemme tutkijoina CERN:in  tutkimusyksikössä (Philosofia).

Käytävä sisäisen maailman ja maailman sisäisyyden välillä, Oikeios (Moore, 2015), siis tuottamamme länsimainen kulttuuri, on klassista ajoista saakka olettanut tuotannon, politiikan, vaihdon ja kokemuksen/tiedonmuodostuksen (philotechne/praxis/argyria/sofia) olevan neljä erillistä, toisilleen ulkokohtaista toiminnan tilaa (oikos/polis/agora/schole).

Tavaramuotoisen tuotannon, valtiokoneiston ja kaupallisen kansalaisyhteiskunnan markkinoiden välityksellä muotoutuva kudos, tekstuuri, sisäisen maailman ja maailman sisäisyyden välille ei pura tätä ulkokohtaisuutta. Näiden välitysten kautta meille muodostuva käsitys todellisuudesta (Wirklichkeit) ei ole reaalinen (Real). Parhaimmillaan se voi poliittisesti realistinen olla mutta ei ekorealistinen.

Miksi? Pitkä tarina muutamalla sanalla: Ensin isä Jumalan lapsina kuritimme sisäistä luontoamme ja sitten Valistuksen lapsina otimme jumalan aseman (res cognitas) ja aloimme kurittamaan – hyödyntämään edistyksen nimissä – Äiti maata, siis luontoa (res extensa), pitäen sitä meidän maallistuneiden jumalan lasten rajattomana yksityisomaisuutena, ilmaisena lahjana tai oikeutena jo syrjään siirretyltä taivaan Isältä. Raha on nyt tavaroiden jumala (Marx).

Liberalistinen demokratia julistaa toteuttavansa samanarvoisten ihmisten erilaisuuden mahdollistamaa yhteisöllistämistä (commonification), toteuttavansa siis kansalaisten (Bürger, Medborjare, Citoyen, Citizen < kaupunkilaisten) kanssalaisuutta. Kuitenkin nykyisessä kaupallisessa kansalaisyhteiskunnassa muodostuvat yhteiskunnalliset (valta)suhteet perustuvat eriarvoisten ihmisten yhteismittaisuuden (commodification) todentamiseen markkinoiden välityksellä. Markkinoilla ei kommunikoida yhteisen löytämiseksi vaan vaihdetaan viestejä erojen rahallisen arvon määrittämiseksi. Emme siis ole kanssalaisia vaan rahalla yhteismitattuja kansalaisia. (ks. esim. Toivanen, 2015).

Siten meillä kellään ei ole mitään mahdollisuutta palkkatyössä ahertaessamme tai kauppakeskuksissa kulkiessamme arvioida toimintamme ekologisia realiteetteja: liberalistinen demokratia ei siis ole realistista demokratiaa, koskapa se ei perustu ekologiselle realismille vaan oletetulle maanpäälliselle yltäkylläisyydelle, jolla ei ole kasvun rajoja. Tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta on siis tarvis tarkastella vain suhteellisesti ihmisten kesken ei suhteessa luontoon ja sen rajallisuuteen.

Me emme ole mukana päättämässä mitä, miksi, miten, missä, milloin tuotetaan ja kuinka mahdollinen ylijäämä hyödynnetään. Meitä pidetään siis vain palkansaajina, ei palkantekijöinä, vaikka olemmekin yhteisöllistävän talouden piirissä jo vahvoja yhteiskunnallisia tuottajia, erityisesti pohjoismaissa.

Realistinen demokratia?

Liberaalisen demokratian muokkaaminen ekologiseksi, realistiseksi demokratiaksi edellyttää juuri realismin demokratisoimista. Kysymys on siis meidän jokapäiväisestä leivästä ja toimeentulosta, työstä – ja rauhasta.  Palkkatyöhön (labour) on palautettava työhön (work) liittyvät kysymykset todesta, hyvästä, kauniista ja reiluudesta (philo/sofia/praxis/techne/argyria). Työpaikoilla ei siis vain neuvotella vaan tehdään yhdessä päätöksiä sosiaalisesti ja ekologisesti kestävästä tuotannosta: mitä, miksi, milloin, missä ja miten tuotetaan ja mahdollinen ylijäämä hyödynnetään. Kysymys ei siis ole vain neuvotteluvoimasta vaan päätösvallasta.

Ruoka, leipä ja toimeentulo on nyt osa maailmanlaajuista yhteistyö- ja tuotantoketjuverkostoa, joka takaa meille jokapäiväisen leivän, vaatteet, asunnon ja lämmön. Tavoitteena on kohtuus kaikessa, kaikille, kaikkialla, alati. Rauha merkitsee sovinnon tekemistä luonnon kanssa siltä pohjalta minkä olemme YK:n Agenda2030 ja 17 kehitystavoitteessa yhdessä sopineet.

Biden vai Putin – EI kumpikaan!

Yksikään kansakunta – demokraattinen tai autoritäärinen – ei ole tätä nykyä taloudellisesti suvereeni.  Ajatukset siitä, että vain liberaalidemokraattiset kansallisvaltiot voidaan tunnustaa suvereeneiksi (Biden) TAI että vain suvereeniksi kansallisvaltioiksi itse itsensä määrittävät voivat olla demokraattisia (Putin), siis että ensisijassa globaalit markkinat tai valtiokoneistot olisivat nyt tarvittavan ratkaisun pohjana, olettavat molemmat, että luontosuhteemme, Oikeios, perustuu yhteismitallisuuteen eikä yhteisöllisyyteen. Kuitenkin elämän verkosto (web of life; Moore 2015) tai kuten itse sen mieluummin ilmaisen elämän kudos (texture of life) on sisäisesti kaksisuuntainen:

Elämän verkosto kertoo, ”kuinka se suhteiden mosaiikki, jota kutsumme kapitalismiksi, toimii luonnon kautta; ja kuinka luonto toimii rajoitetumman vyöhykkeen, kapitalismin, läpi. Tätä kaksoisliikettä – kapitalismi luonnon kautta, luonto kapitalismin kautta” kutsutaan ”kaksoissisäisyydeksi” (Moore 2015): kapitalismi voi toimia vain ja jos vain se alati ja kaikkialla purkaa yhteisöllisyyttä yhteismittaistamalla, suhteistamalla kaiken vaihdettavaksi keskenään. Sen mittarilla, rahalla, ei ole mitään määrällistä ylärajaa toisin kuin se, johon se joskus vielä viittasi: ekosfäärillä on rajansa.

Alussa mainitsemani Prole/femi/biotariaatti joutuukin etsimään tietään moninaisten luontosuhteidemme, Oikeios, yhteenjäsentämisestä kulttuuriemme kulttuuriksi maadottamalla (Geerdeschaft) talon pidon, talouden, ekosfääriin yhteisöllisesti.

Palaan asiaan …

 

Viitteet

Brands, H. 2021.  The Emerging Biden Doctrine Democracy, Autocracy, and the Defining Clash of Our Time. Foreign Affairs June 29, 2021.

https://www.foreignaffairs.com/articles/united-states/2021-06-29/emerging-biden-doctrine

Moore, J. 2015. Capitalism in the Web of Life. Verso. Kindle Edition.

Patel, R. Moore, J. W. A 2018. History of the World in Seven Cheap Things . Verso. Kindle Edition.

Putin. V. 2022. Address to the to Federal participants Assembly and guests of the 10th Moscow Communities Conference on International Security Statements on Major Issues News Conferences. Working Meetings and Conferences August 16, 2022. http://en.kremlin.ru/events/president/transcripts/69166

Toivanen, T. 2015. Commons Against Capitalism. In Eds. Borgnäs, K., Eskelinen, T., Perkiö, J., Warlenius, R. The Politics of Ecosocialism – Transforming welfare, pp. 116 – 34. Routledge.

Joe Biden kuva

https://commons.wikimedia.org/wiki/File:210120-D-WD757-2316_(50861323282).jpg