Kaksi haastattelua
Elinkeinoelämän puolestapuhuja Talouselämä-lehti on haastatellut äskettäin sekä suorasanaista historioitsijaamme Teemu Keskisarjaa (TE 3/2019) että aina niin kepeän arroganttia Björn Wahlroosia (TE 6/2019).
Minulle hieman yllättäen Wahlroos – tuttavallisesti, yhteinen Nallemme – viittaa myönteisesti Teemun haastatteluun: ”Ystäväni ovat sanoneet, että jos sinä Nalle olisit sanonut saman asian, sosiaalinen media olisi räjähtänyt. … Akateemisella tutkijalla on ihan sama syvä huoli rahojen loppumisesta.”
Mitä Teemu tuli nyt sanoneeksi?
Tässäpä muutama sitaatti: ”Nykyinen elämän menomme perustuu kangastuksiin, maksajat loppuvat kesken”
”Yksityinen ihminen on taantunut kapalovaiheeseen, jossa joku korkeampi voima paapoo ja huolehtii kaikista hänen tarpeistaan ja toiveistaan. Sen kun vain olla möllötät ja vaadit lisää. Yhteiskunta rakentaa sairaalan, urheilukentän, kirjaston ja koulun, mutta saa palkakseen vain syytöksiä eriarvoistamisesta.”
”Tämä malli ei voi kestää ikuisuuksia. Etenkin kun tiedämme, että joka ainoan roposen yhteisen hyvän eteen tuottaa loppujen lopuksi liike-elämä.
”Yritykset eivät kenties enää jaksa kantaa sitä taakkaa, joka niille on yksilöiden löysäilystä sälytetty. Jopa somessa vetelehtimisestä on tullut ihmisoikeus.”
”Kaikki tässä ympärillämme, Musiikkitalo, Oodi, jopa rautatieasema, on loppujen lopuksi rahoitettu liike-elämän pussista. Suomi on yhdeltä pohjavirtaukseltaan yrittäjien uskomaton menestystarina.”
… eipä ihme, että Nalle tykästyi.
Nallen huolet
Nallen huolena puolestaan on, että yritykset eivät investoi Suomeen vaan ulkomaille, menestyksellisesti tosin. Ideoista ei siis ole puutetta. ”Halu ansaita entistä enemmän rahaa tuottaa investointeja” … ”Investointien puute ei voi kertoa omistajien ahneudesta. Suomeen ei investoida, koska hirveän monesti maailmasta löytyy joku muu kolkka, jossa saman investoinnin voi tehdä paremmilla taloudellisilla edellytyksillä.”
Näitä edellytyksiä Suomessa parantaisi Nallen mukaan kakun uudelleenjako purkamalla työsopimusten yleissitovuus, yhteisöverosta luopumalla tai sen merkittävä laskemisella, henkilöverotuksen korkeimpien marginaaliveroasteiden laskemisella, omistajuutta tukevalla verouudistuksella: ”Omistaminen on häkellyttävän paljon edullisempaa Norjassa ja Ruotsissa kuin Suomessa.”
Vielä muutama vuosi sitten (2005) Nallemme oli sitä mieltä, että ”kotimaista omistajuutta ei tarvita mihinkään. Yritykset tarvitsevat vain riskiä ottavia sijoittajia, hyviä hallituksia ja toimitusjohtajia”.
Hän korjaa nyt tuota lausumaansa: ”Tuo oli globalisaation hurmosajan lausunto. Jos Suomi olisi pärjännyt globalisaatiossa hyvin, sanoisin noin uudestaan. Luulen kuitenkin, että tie takaisin kohti investointeja ja menestystä tulee edellyttämään sitä, että siinä on mukana sijoittajia ja kapitalisteja, joilla on myös muita kuin puhtaasti taloudellisia syitä investoida Suomeen.”
Isänmaallisia kapitalisteja siis – eikös se ole perusuomalaisten märkä uni?
Kakun kasvattajat ja jakajat
Talouspoliittisessa keskustelussa meidät usein jaetaan kahteen porukkaan: kakun kasvattajiin ja kakun jakajiin. Investoijat, yritykset ja yrittäjät kasvattavat kakkua ja julkinen talous ja ay-liike puolestaan ovat vain jakamassa toisten aikaansaannoksia.
Ei kuitenkaan voi olla tuottamista ilman kuluttamista eikä kuluttamista ilman tuottamista. Ne liittyvät aina yhteen. Kaikki tuottaminen aiheuttaa kulutusta ja kaikki kulutus on samalla myös tuottamista.
Kuluttava tuotanto
Yritysten kilpailullinen pakko tuottavuuden lisäämiseen – ja siten arvokakun uudelleenjakoon yritysten kesken – merkitsee ihmistyön suhteellisen osuuden vähentämistä tuoteyksikköä kohden. Se taas merkitsee pakkoa tuottaa yhä useampia tuoteyksikköjä riittävän arvomäärän tuottamiseksi ja voiton takaamiseksi. Tämä tarkoittaa myös lisääntyvää luonnon raaka-aineiden käyttöön ottamista.
Yritysten tavoitteena ei ole ensisijaisesti kakun kasvattaminen, arvon tuottaminen, vaan voiton takaaminen. Tämä tapahtuu paradoksaalisesti siten, että pyrkiessään tuottavuuden parantamiseen ja oman markkinaosuuden kasvattamiseen/säilyttämiseen – joka on niille kilpailullinen välttämättömyys – ne samalla pienentävät jaettavaa arvokakkua suhteessa käytettyihin resursseihin.
Yritykset kyllä lisäävät tuotantoaan mutta vähenevässä määrin tuottavat uutta taloudellista arvoa kutakin tuotantoyksikköä kohden … ja kun ihmistyön määrä vähenee kussakin tuoteyksikössä, loppuvat ajan myötä ostajilta rahat – tai tarkemmin sanoen rahat, joilla on arvoa – ellei tuotettujen tuoteyksikköjen määrää jatkuvasti lisätä.
Jostakin olisi silti vielä löydettävä ostajia tuotteille. Ostajien etsimiseen ja taivutteluun käytetäänkin aivan tolkuton määrä aikaa, vaivaa ja energiaa mainostamisen ja markkinoinnin välinein, tätä nykyä myös rajusti muokkaamalla uusiksi yhteisöjemme toimintoja.
Tämä ongelma – rahan vähyys – on ratkaistu jo aikoja sitten etäännyttämällä yritysten ja enenevässä määrin nyt myös julkisen vallan kirjanpito jo tuotetuista tai luonnon arvoista tulkitsemalla raha velaksi, vaateeksi arvoille, joita ei ole vielä tuotettu: taseita voidaan kasvattaa kaksoiskirjanpidon periaatteiden myötä loputtomasti, jos usko säilyy, että jostakin joskus löytyy se viimekätinen ostaja ja maksaja. Tämä viimekätinen maksaja on luonto.
Tuottava kulutus
Julkinen valta voi laittaa verot maksuun vasta sitten kun tulot, joista verot maksetaan, on itse kukin jo saanut. Kuinkas muutenkaan. Veroja ei kuitenkaan kerätä jotta voitaisiin maksaa välittömiä menoja – nehän on jo maksettu. Veroilla varaudutaan niihin tuleviin kuluihin, joita julkishallinto ennakoi edessä olevan.
Julkishallinto toimi pitkään ikään kuin menneen ajan pankkiiri: se kerää varat, jotka se sitten lainaa mitä moninaisimpina menoina eri palveluiden tuottamiseen ja kerää lainansa takaisin veroina.
Nykyään kuitenkin keskuspankit ovat ottaneet saman roolin kuin yksityiset pankit luotonantajana: ne rahoittavat taloutta ns. fiat – rahalla, jolla ei sitä liikkeelle laskettaessa ole mitään arvoa, mutta joka sille muotoutuu, kun se esimerkiksi siirtyy yksityisten yritysten ja pankkien taseisiin omaisuusarvoiksi, ts. kun se sidotaan johonkin ulkopoliseen reaaliseen omaisuuserään. Tämä arvo on tietysti arvotonta arvonnousua.
Julkishallinnon rahoitus – fiat -rahan mahdollisella tuella – tuottaa kuitenkin reaalista arvoa ja kasvattaa yhteisesti jaettavaa kakkua julkisena, yhteisöllisenä ja kotitaloustuotantona erityisesti siltä osin mikä rakentaa meidän arkielämämme arvoa ja moninaisuutta: kuten esim. sosiaali- terveydenhoito, koulutus, oikeus- ja demokratia, asuminen, ravinto, liikenne ja tiedonvälitys, infrastruktuurin rakentaminen ja ylläpito.
Kotitalouksien tuottama arvonlisäys (brutto) Suomessa oli vuonna 2016 noin 95MM€, josta vajaat 79MM€ jätetään kirjaamatta BKT:hen, joka oli tuolloin noin 216MM€, joka siis sisältää noin 16MM€ kotitaloustuotantoa.
Kotitaloustuotannon arvonlisäys (brutto) suhteessa BKT:n on siis noin 36,5%. Julkisyhteisöjen osuus bruttoarvonlisäyksestä samana vuonna oli noin 19,6% elikä noin 42MM€.
Kysymys ei ole enää vain yksittäisessä yrityksessä tuotetun arvon funktionaalisesta tulonjaosta palkansaajakorvausten ja omaisuus- ja yrittäjätulojen välillä. Todettakoon kuitenkin, että vuodesta 2012 vuoteen 2017 palkansaajakorvausten suhteellinen osuus kansantulosta laski Suomessa 4,5% ja omaisuus- ja yrittäjätulot vastaavasti kasvaneet. On siis toteutettu vuositasolla noin 10MM€ tulonsiirto viime mainituille.
Kysymys on pikemminkin siitä, että julkis/yhteisöjen ja kotitalouksien tuottamasta arvosta on tullut yhteiskunnallistunutta lisäarvoa, joka on välttämätön ehto yksityiselle, kuluttavalle tuotannolle, mutta josta se maksaa vain murto-osan sen tuotantokustannuksista. Palkansaajat maksavat siis palkkaa itselleen, sosiaalisena palkkana.
Kuluttava tuotanto ja tuottava kulutus …
Meillä on käsissä pääomasuhteen prosessuaalinen ristiriita (Marx): yritykset ovat pakotettuja kilpailun paineessa vähentämään oman tulonsa lähdettä, elävää työtä, painaen samalla alas tuoteyksikkökohtaista keskimääräistä työmäärää – ja siten niiden yksikköarvoa. Yrittäessään haukata suuremman osan arvokakusta, ne samalla kutistavat kakun kokoa suhteessa käytettyihin luonnonresursseihin.
Karkeasti arvioiden tuottavuus on maailmantaloudessa kaksinkertaistunut viimeisten noin 30-40 vuoden kuluessa. Tämä merkitsee, että samassa ajassa tuotetaan kaksi kertaa enemmän tavaroita ja palveluita kuin 70 -luvulla. Tuottavuutta edelleen lisättäessä ja voittoja turvattaessa on tuotantoprosessin läpi virrattava yhä suurempia tavaramääriä ja niiden raaka-aineita, jotta saavutettaisiin uusi tuottavuustaso: tuottavuuden lisääntyessä tuotannon läpi kulkevien ainesten määrän on kasvettava nopeammin kuin lisäarvo. (Ortlieb, 2010).
Jos työllistäisimme puoletkin maailman saatavilla olevasta työvoimasta tuottavuustasolla, joka nyt on välttämätön pääoman kasaantumiselle nykyisen kaltaisessa määrälliseen luonnonvarojen ja aineellisten hyödykkeiden kulutuksen kasvuun perustuvassa taloudessa, johtaisi se maapallon ekosysteemin romahtamiseen. (Ortlieb, 2010, soveltaen).
Työnorjat työnorjiksi myös jääköön?
Palatkaamme lopuksi Teemun ja Nallen ajatuksiin. Teemu kysyy: ”Kuka on keksinyt, että töissä pitää viihtyä? …. ja vastaa: ”Historioitsijana en voi ymmärtää työn käsitettä ilman uupumusta, sapetusta ja kiusaamista. Ja huojennusta, kun pääset himaan tilipussi taskussa saunomaan ja juopottelemaan tai ruokkimaan lapset.” …. ”inhimillisen kivun ja sapetuksen määrä on vakio. Eivät suomalaiset ole nyt onnellisempia kuin sodan ja nälän kriiseissä. Onnihan on suhteellista kuten köyhyyskin.” …”Syrjäytyneellä ihmisroskalla on tänään paremmat ruuat ja lääkkeet kuin 1700-luvun aatelismiehellä. Mutta elämän kipupisteet muuttuvat ja toleranssi laskee.”
Teemun lähes uskomaton kyynisyys sanoo suorasukaisesti sen mitä on Nallen sympaattisen arroganssin takana: Halu ansaita entistä enemmän rahaa investoinneilla – siis toisten työllä – on oikeuttua, historiallisesti ja inhimillisesti jopa välttämätöntä, pakollista ja lopullinen ratkaisu, onhan ”inhimillisen kivun ja sapetuksen määrä … vakio”. Rahalla ja uudistuvalla tekniikalla vain jaetaan uudelleen se kuka ja missä kärsii ja missäkin määrin sapettuu. Historian alku ja loppu samassa paketissa!
Olen yhtä mieltä Teemun kanssa, että tämä meno ei voi jatkua. Mitäpä jos saisimme kaikki olla mukana päättämässä mitä, miksi, miten, missä ja milloin tuotteita ja palveluksia tuotetaan ja kuinka tulokset käytetään?
Olisimme pakotettuja itse kukin oppimaan ja opiskelemaan luonnon ja siten oman elämämme ehdot herättäessämme oman tietoisen toimintamme kautta luontoa henkiin omaksi iloksemme ja lastemme toivoksi. Syntyisi siis teoria elämästä, kulttuuri, jossa sisäinen maailmamme ja maailman sisäisyys rakentuisivat yhteen kestävällä tavalla.
Viitteet
Ortlieb, C. P. 2010. The Lost Innocence of Productivity.http://www.exit-online.org/druck.php?tabelle=transnationales&posnr=168 (haettu 12.04.2015).
Talouselämä -lehti. 2019. Teemu Keskisarjan haastattelu, 3/2019.
Talouselämä -lehti. 2019. Björn Wahroosin haastattelu 6/2019.