Työ, sivistys, yrittäjyys
Perussuomalaisten konservatiivinen ja kansallishenkinen ohjelma on onnistunut nostamaan esiin Kokoomuksen ja Keskustan konservatiiviset sivistykselliset voimat.
Tämä näkyy koulutuspolitiikassakin. Kansallisen, pienimuotoisen teollisuuden ja kaupan edustajien 1970 –luvulta peräisin oleva pitkäaikainen pyrkimys jakaa peruskoulusta valmistuneet nuoret kahteen putkeen yritetään nyt toteuttaa.
Toisaalla kulkevat omaan erinomaisuuteensa siiloutunut yleissivistyksen aateloima putki lukioista yliopistoihin. Toisaalla ammattiin kouluttautuvat, joiden koulutusputki liitetään putkiliitoksella ammatilliseen aikuiskoulutukseen.
OKM:n organisaato muutettiin välittömästi palvelemaan tätä putkirakennetta. Samalla tehdään rankat leikkaukset ammatillisesta koulutuksesta. Lukioista ei sanota ääneen sanaakaan.
Näissä linjauksissa taustalla oleva yleissivistyksen kansallis-konservatiivinen tulkinta juontaa teolliselle ajalle luonteenomaiseen kansalaisuuden ja työläisyyden jyrkkään erottamiseen: työllä ja sivistyksellä ei ole yhteistä juurta vaan ne ovat toisilleen vieraita. On valittava joko tai. Sivistys on siis jotain joka kehittyy työn ja työn maailman ulkopuolella ja jota kuitenkin elättää – valitettavasti – tuo samainen työn maailma.
Sittemmin kansalaisuuden ja työläisyyden vastakkainasettelua on purettu yrittäjyyden korostamisella. Päiväkodeissa, peruskouluissa, lukioissa, ammatillisissa oppilaitoksissa, ammattikorkeakouluissa ja yliopistoissa ei anneta enää kansalaiskasvatusta vaan yrittäjäkasvatusta: Elämä on yrittämistä ja se on itse kunkin oma yritys. Yrittäjä on tosikansalainen; työntekijä, palkkatyöläinen jotenkin vailinainen sellainen. Hänhän joutuu luovuttamaan keskeiset kanslaisoikeutensa jollekulle yrittäjälle palkkaa vastaan kun hän astuu tehtaan, kaupan tai konttorin ovesta sisään.
Tämä ordoliberaalinen paatos ”kaikkihan me olemme yrittäjiä” oli alun perin osa Weimarin tasavallan (1919-1933) elinvoimapolitiikkaa (Vitalpolitik) jolla yritettiin ratkaista hyperinflaation, taloudellisen laman, massatyöttömyyden, massaliikkeiden, lakkojen, poliittisen väkivallan, sosiaalisen levottumuuden ja jyrkkien taloudellisten leikkausten synnyttämät ongelmat. Ordoliberaalit asettivat elinvoimapolitiikan valtiovetoisen sosiaalipolitiikan vaihtoehdoksi.
(Ja kuinka ollakaan: SITRAn yllyttämänä Kuntaliitto on juuri tehnyt elinvoimapoliittisen ohjelman, jonka ydinajatus on: mikä on hyväksi yrittäjille on hyväksi myös meille kansalaisille. Kunnallispolitiikka on kaikilta osiltaan viritettävä palvelemaan yrittäjyyden elinvoiman vahvistamista.)
Siten nyt esiinnostettu konservatiivisen sivistysporvarin ajatusmaailma liittoutuu kaikkien niiden kanssa, joille nuo toiset, erilaiset, muualta tulleet ihmiset, ajatukset, ideat ovat uhka minulle ja minun yritykselleni ja yrittäjyydelleni, minun identiteetilleni kansalaisena, kansallisen sivistyksen edustajana.
Konservatiiviselle tuo toinen ja erilainen on uhka ja pelkopolitiikan perustelu. Liberaarille sivistysporvarille tuo toinen on ohimenevä ja samantekevä, eihän hän itse joudu tuota vierasta kohtaamaan omassa elämässään kuin vain kirjallisena, näyttämöllisenä tai elokuvallisena – ah niin intresanttina – hahmona.
Meille edistyksellisille tuo toinen, erilainen ja tuntematon on kehityksen aito ehto ja lähde, molemminpuolisen tunnustamisen ja tutustumisen ilon myötä.
Kansalainen, yrittäjä, tuottaja
Monissa euroopan kielissä kansalainen ja kansalaisuus viittaa kaupunkilaisuuteen. Tämä aristoteleläinen perinne jättää ihmisen suhteen luontoon – siis työnteon ja tuotannon – politiikan ulkopuolelle ja siten yksityisyyden piiriin.
Luontosuhteemme on kuitenkin valtavan, moninaisen ja globaalin yhteisöekologisen tuotantosysteemin välittämä: emme voi juoda kupillistakaan kahvia tai syödä ateriatakaan ilman ihmisten tekemää työtä ympäri maailmaa, puhumattakan siitä, että päätämme tuottaa joitain tarvitsemaamme.
Tämä kaikkea ei enää kuitenkaan sääntele kansalliset tahdot tai pyrkimykset vaan sen ”luovaa tuhoa” ohjaa kansainvälinen finanssitalous ja -porvaristo.
Tämä asettaa alueellisen demokratian – kansallisvaltiot – lähes mahdottoman tilanteen eteen. Esimerkiksi rahatalous on jo lähes kokonaan irtaantunut kansallisvaltioiden kontrollista ja on monin osin yksityisten suurpankkien ja sijoitusyritysten hoidossa. Myös tuotantoketjut ja sitä myöten arvonmuodostus liikkuu yli kansallisvaltioiden rajojen kansainvälisten suuryritysten ehdoilla.
Ja lisää on tulossa: ns. blockchain -teknologia levitessään luo mahdollisuudet siirtää rahaliikenne – ja paljon muutakin – kansallisvaltioiden ja keskuspankkien kontrollin ulkopuolelle.
Yrittäjyys edellyttää implisiittisesti, että joku toinen ei ole yrittäjä vaan työntekijä, vajavainen kansalainen työpaikalla tai että yritämme kaikki yksin, meistä tulee ”freelansereita”, prekoja.
Voimme tietysti perustaa yrittäjien yhteisöjä – osakeyhtiöitä – mutta silloin ratkaisee muu kuin yrittäjyys ja yrittäminen, nimittäin rahan ja omaisuuden määrä.
Ajatelkaamme asiat hieman toisin. Jo suomenkielen sanoilla työ ja sivistys on yhteinen perusta, joka liittyy pellavan käsittelyyn. Yleis- ja ammattisivistys ovat siis sisaruksia eivätkä sisarpuolia keskenään. Sivistys onkin tietoa, taitoa ja tahtoa asettaa, arvottaa ja ratkaista aikakautemme keskeisiä ongelmia.
Näiden kykyjen kehittymiseksi on välttämätöntä että voimme olla itse mukana päättämässä mitä, miksi, milloin, missä ja miten tarvitseviamme hyödykkeitä ja palveluita tuotetaan ja kuinka saadut tulokset jaetaan. Emme olisi siis joko työläisiä tai yrittäjiä vaan oman elämämme tuottajia (pro-ducers) ja siten juuriin menevän, käytännöllisen humanistisen sivistyksen edustajia.
Tuottajana suhteemme maailmaan on moninaisempi ja rikkaampi kuin kansalaisena: Tuottaja ei elä edustuksellisen demokratian kuplassa kyeten vain välillisesti ja ulkoisesti vaikuttamaan oman elämänsä ehtoihin.
Tuottajuus ratkaisee kansalaisen ja työläisen vastakohtaisuuden toisin kuin yrittäjyys. Yrittäjyys edellyttää, jotka pääosa meistä jää yrittäväisiksi, subjektiivisiksi yrittäjiksi.
Sen sijaan tuottajina olemme itse kukin pakotettuja oppimaan ja opiskelemaan luonnon ja toisen luonnon, yhteiskunnallisen perinteen ja siten oman elämämme ehdot niinkuin ne omana aikakautenamme meille asettuvat: saisimme olla mukana päättämässä mitä, miksi, miten, missä ja milloin tuotteita ja palveluksia tuotetaan ja tulokset jaetaan. Kansalaisen kuten myös työläisen käsitettä olisi siten laajennettava: tuottajina olisimme kansalaisia myös työpaikalla.
Demokratia alueellisen hallinnoinnin ja tavoitekonfliktien sovittelun edustuksellisena järjestelmänä saisi siten rinnalleen toisen luontosuhteeseemme ankkuroituvan välittömän demokratiakentän, jossa päätetään edellä mainitut aikakauden peruskysymykset: mitä, miksi, milloin, miten ja missä tuotteita ja palveluksia tuotetaan ja kuinka tuotetut lisäresurssit integroidaan uusien resurssien tuottamiseksi.
Siispä: proletariaattia ja proleja emme enää ole, prekariaatiksi ja prekoiksi emme halua tulla, ryhtykäämme siis tuottajiksi!