Nyt hajoamisen tilassa olevan kansallisen sopimusyhteiskuntamme yksi keskeinen diili – kuten nykyään sanotaan – on työnjako porvariston ja meidän työntekijöiden välillä: porvaristo päättää mitä tehdään, miksi tehdään, milloin tehdään, miten tehdään ja missä tehdään.

Me palkkatyöläiset panemme sitten toimeen ja tuotamme kaikki porvariston vaatimat tavarat ja palvelut, jotka – toivon mukaan – menevät kaupaksi Suomessa tai jossakin päin maailmaa kohtuullisella hinnalla siten, että pystymme maksamaan oman tuontimme – olemmehan myös tuonnista emmekä vain viennistä riippuva maa – sekä omat tuotantokustannuksemme.

Porvaristo ei ole koskaan – ei siis koskaan – pystynyt hoitamaan omaa osuuttaan tästä diilistä ilman meidän työntekijöiden tukea ja turvaa. Kansakunta ja sen hallinto, valtiovalta, on turvannut rajat ja järjestyksen, työvoiman koulutuksen, terveyden ja sosiaaliturvan sekä mitä moninaisemman infrastruktuurin kaikelle tuotannolliselle toiminnalle verovaroin – siis sinun ja minun työhön ja solidaarisuuteen tukeutuen.

Nyt kansallinen teollisuus- ja kauppiasporvaristo – kansallista finanssiporvaristoahan meillä on vain muutama perhe – on hätää kärsimässä. Miksi? Pitäisi keksiä mitä ja miksi tuotetaan täällä pohjan perillä niin, että asemamme arvontuottajina säilyy pitkissä tuotantoketjuissa ja -verkostoissa sekä yhä moninaisemmaksi kehittyvässä ja kaikkialle levittäytyvässä alustataloudessa.

Lisäksi edessä on neljäs teollinen kumous, joka perustuu mm. tavaroiden/yksilöiden internettiin (Internet of things/bodies) ja digitaalisten kaksosten (Digital Twins) käyttöönottoon lähes kaikilla tuotannonaloilla. Avainsanoja ovat systeemisyys, kompleksisuus ja emergenttisyys (= uuden syntymisen hallinta).

Menossa on kamppailu siitä millä säännöillä globaalien markkinamekanismien läpiajama (lähi)yhteisöjen purkaminen (dis-socation) kääntyy uuden tekniikan mahdollistamiksi uusimuotoisiksi yhteisöiksi (as-sociation), ts. jäämmekö tekniikan ja markkinoiden vangiksi vai alistammeko tekniikan teknologiaksi (technology, techne+logos) rakentamaan yhteisöjämme.

Tämä kaikki tapahtuu globaalissa, keskuspankkivetoisessa finanssikapitalismissa, johon olemme viimeistä euroa myöten sidoksissa, ajatelkaamme vaikkapa eläkejärjestelmäämme taikka vähänkään suurempien yksityisten investointien ja julkisten lainojen rahoitusta.

Suomen viennin tuotteiden kompleksisuusaste on suhteessa muihin maihin heikentynyt jo vuosien ajan (1995 – 2018), viennin kasvu on ollut heikointa juuri kompleksisten tuotteiden osalta viimeisenä 10 vuotena. Suomen monien parinteisten tuotteiden maailmanmarkkinaosuus on pudonnut ja tilannetta on jokin verran korjannut palveluiden viennin nousu. Vuosina 2003-2018 uusia vientituotteita syntyi vain 15. Edessä on – tämän analyysin mukaan – Suomen tuotannon tietotaitotason olennainen nostaminen (https://atlas.cid.harvard.edu/countries/74/summary).

Miten porvaristomme on reagoinut tähän tilanteeseen? Ajamalla alas Suomen perinteisen sopimusyhteiskunnan. Sopimusyhteiskuntaa on viime vuosina määrätietoisesti purettu erityisesti EK:n aloitteesta: keskitettyjä sopimuksia ei tehdä, keskusjärjestösopimukset on irtisanottu, ansiosidonnaisesta työttömyysvakuutusjärjestelmästä on luovuttu. Jäljellä on eläkejärjestelmä ja työehtosopimusjärjestelmä, jota sitäkin huojutetaan vaatimuksella yrityskohtaisesta sopimisesta.

Ajatus on, että Suomessa ei ole omaa kansallista taloutta, vaan se on vain pitkien kansainvälisten tuotantoketjujen yksi lenkki, jonka pelisäännöt määrittyvät globaalisti tuotannonaloittain, ei siis kansantalouden pohjalta, joka – kuten muistamme – on ehdoton edellytys tälle funktionaaliselle tavara- ja palvelutuotannolle.

Ja nyt koko ajatus arvoketjuista pitäisi pystyä kääntämään alustalouden kielelle ja toimintaperiaatteiksi. Tämä käännös sitoo yksityisen funktionaalisen tavara- ja palvelutuotannon entistä tiukemmin juuri niihin yhteisöihin, joihin se on pyrkinyt aiemmin pitämään selvää määräyssuhdetta.

Toista tapaa reagoida edustaa kauppias Juha Kärkkäisen ajatuksellinen hurjastelu ja pako aina 1930 -luvulle saakka (https://seura.fi/tolkun-henkilo/juha-karkkainen-sanoo-koronaa-huijaukseksi-mutta-myy-silti-suojavalineita/). Uskonpa, että Vapaamuurareissa käy tätä nykyä kova kuhina: Suomi takaisin!

Kansankunnan osaaminen …
EK:n reaktiot SDP:n puoluejohtaja Sanna Marinin esiin nostamaan kuuden tunnin työpäivään kertovat sen, että EK:ssa ei ole vielä ymmärretty koti-, yhteisö- ja julkistalouden (care economy) ja yksityisen tavara- ja palvelutuotannon (consum economy) keskinäissuhteen muutosta kun edessä on kansainvälinen kamppailu osaamisesta, ei vain porvariston vaan koko kansakunnan osaamisesta.

Osaamistalous (learning economy) kääntää yksityisen (privat capital) pääoman yksilölliseksi osaamiseksi, pääomaksi (human capital). Maailman talousfoorumi – joka ajaa julkisen ja yksityisen talouden yhteistyötä – on juuri listannut tarvittavat seitsemän periaatteellista muutosta yksilöosaamisen (human capital) arvottamisessa (WEF, 2020):

  • Voitoista yhteisiin tavoitteisiin
  • Yrityspolitiikasta yhteisölliseen vastuuseen
  • Yrityksen itsellisyydestä sosiaalisiin ekosysteemeihin
  • Palkkatyöläisistä ja työtehtävistä ihmisiin, työhön (work) ja taitoihin
  • Työvoimasta kustannuseränä työvoimaan (workforce) investointina
  • Menneen maailman talousmittareista eteenpäin katsoviin arvottamisen mittareihin
  • Neljännesvuosista sukupolvien aikamittaan (generational)

Työvoima (workforce) ei siis ole vain työvoimaa (labourforce), joka käytetään ja heitetään pois vaan keskeinen investointikohde, jonka arvo on myös näyttävä yritysten taseissa.

Siten vapaa aika ei ole vapaa-aikaa, ts. palautumista työn rasituksista. Vapaa aika on kunkin omaa, työnjaon kautta meidän yhdessä tuottamaamme yhteiskunnallista aikaa, jonka voimme käyttää valintamme mukaan koti-, yhteisö tai julkistalouden piirissä. Vapaa aika on siis aikaa, jolloin toimimme yhteiskunnallisina tuottajina. Siten tavoite kuuden tunnin palkkatyöajasta avaa siis mahdollisuuden lisätä tuottavaa, itse kunkin omaa aikaa.

Toivottavasti EK:ssa jatkossa tunnustetaan edes tämä lähtökohta.

Sopimusyhteiskunta 3.0?

Kun on hätä, tulee tehtyä helposti hätäisiä ratkaisuja. Niin on minusta EK nyt tehnyt.

Porvariston ja työväen diili viidestä M:stä (mitä, miksi, miten, milloin, missä) on monen M:n kohdalla muuttunut ratkaisevasti teknologian ja työn tekemisen muotojen lisäännyttyä uskomattomalla tavalla; näin ei kuitenkaan ole tapahtunut lainkaan kysymysten mitä ja miksi osalta.

Meidän on – mielestäni – sitouduttava YK:n Agenda2030 ja 17 kehitystavoitteeseen siten, että kaikki investoinnit ja kaiken tekniikan kehittäminen tätä tavoitetta palvelevaksi teknologiaksi on nyt hätätilaa määrittävä tekijä.

Eikö tästä olisi sovittava – mikä on Suomen ja suomalaisten panos tämän hätätilan purkamisessa?

 

Viite

WEF, WTW.  2020. Human capital as an asset: An accounting framework to reset the value of talent in the new world of work, World Economic Forum and Willis Towers Watson.