Westfalenin rauha 1648

Kaikki varmaan muistamme koulun historiantunneilta vuoden 1648 ja Westfalenin rauhan. Silloin määriteltiin maallisten valtioiden suvereniteetti: 1) omalla alueellaan ”valtiolla on lopullinen ja ehdoton auktoriteetti” ja että 2) ”muualla ei ole lopullista tai absoluutista auktoriteettia”. Muodostumassa olevien valtioiden johtajat siirsivät siis vihdoin kirkon jumalallisine universumeineen syrjään. Maailman jakoivat keskenään valtiot, joiden ”viranomaisilla on yksinomainen oikeus hallita rajattua aluetta ja muut toimijat tämän oikeuden myös tunnustavat. (Paris, 2020).

Pian kuitenkin kävi selväksi, että se, minkä jokin valtiovalta, itse itsensä määritellen, asetti todelliseksi, todeksi (Wirklich), ei olekaan aina reaalista (Real). Vaikka valtiovallalla on väkivallan monopoli omalla reviirillään, se joutuu käyttämään omia voimavarojaan – myös kansalaisiaan – väkivallan välineenä toisia valtioita kohtaan turvatakseen alueellisen suvereniteettinsa rajat haluamallaan tavalla. Silloin pelkkä itsemäärittely ei riitä, vaan todelliseksi määritelty testataan realiteetteja, kunkin osapuolen voimavaroja vastaan.

Tämä sodanrealismi – valtioiden voimatasapainon etsiminen joko sopimalla tai voimavaroja mittaillen sotimalla – on ollut vuosisatoja tapa sovittaa yhteen valtioiden itsemäärittely ja realiteetit. Rauha on poikkeustila, sota ja siihen valmistautuminen normaalia: jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan. Lukemattomien sotien ja erityisesti kahden maailmansodan jälkeen virisi ajatus rauhan tietoisesta rakentamisesta: jos kansallisvaltiot ovat taloudellisesti toisistaan riippuvaisia, sisäisesti riittävän demokraattisia ja jos vielä olisi joukko kansainvälisiä yhteisöjä ja instituutioita sovittelemassa intressejä, ei olisi mitään reaalista syytä ryhtyä sotimaan. Todellisuus rakentaisi rauhaa.

 

Kylmä sodan herättämä toivo

Kylmän sodan purkauduttua Neuvostoliiton hajoamiseen elimme hetken toivossa, että kansallisvaltiot alkaisivat arvioimaan uudelleen suvereniteettinsa perusteita, siis tapaansa määritellä itse itsensä, eritoten kun talouden globalisoituminen pitkine tuotantoketjuineen ja kansainvälisine rahoituksineen oli jo tuolloin suhteellistanut kansantalouksien riippumattomuuden ja ajatukset ”aidoista, omista” kansakunnista olivat sulamassa uuden universalismin  – cash nexus – myötä kaupallisiksi ja kansainvälisiksi kansalaisyhteiskunniksi, joissa vaihto ja keskinäinen vuorovaikutus tapahtui jo monin osin tekniikan ja rahan välityksellä.

Toivoa antoi myös se, että Venäjä ja Putinkin kannattivat tuolloin Venäjän ”integroitumista maailmanyhteisöön” ja kosmopoliittisen liberalismin edistämistä. Vielä joulukuussa 1999 Putin sanoi ”maanmiehensä hyväksyneen ”ylikansalliset yleismaailmalliset arvot, jotka ovat sosiaalisten, ryhmien tai etnisten etujen yläpuolella”, mukaan lukien ”sellaiset arvot kuin sananvapaus … ja muut poliittiset perusoikeudet ja ihmisvapaudet”. Hän myös hylkäsi jyrkästi ”valtioideologian”, koska se ei jättänyt ”käytännöllisesti katsoen mitään tilaa älylliselle ja hengelliselle vapaudelle, ideologiselle moniarvoisuudelle ja lehdistönvapaudelle, toisin sanoen poliittiselle vapaudelle”.  Samaan aikaan hän painotti ”vahvaa valtiota” järjestyksen lähteenä ja takaajana”, toistaen, mutta ei vielä yhdistänyt näitä ajatuksia suvereniteettiin.” (Paris, 2020).

Yhdysvaltojen politiikan yleisenä tavoitteena oli tuolloin ”sitouttaa” (engange) tärkeitä talousmahteja, kuten Venäjä ja Kiina, mukaan sen johtamaan talouden globalisaatioon. ”Koko 1990-luvun ajan Yhdysvaltain hallitus painosti kansallisten talouksien avaamiseksi monikansallisille läntisille yrityksille ja pankeille. Nämä taloudet kasvaisivat ja kävisivät kauppaa, mutta antaisivat samalla myös maailmanlaajuisen voiton kasvun, jota Yhdysvaltain imperialismi tarvitsi, kun kotimainen kannattavuus oli jo laskemassa. Tämä ”Globalisaatio” hyödyntäisi halpaa työvoimaa ja uusia markkinoita Kiinassa ja muualla globaalissa etelässä, jotka olivat laajentuneet jyrkästi 1980-luvun alusta tämän ”sitoutumispolitiikan” mukaisesti. Ei ollut sattumaa, että Maailmanpankki julkaisi vuonna 2013 raportin, jossa se kehotti Kiinaa siirtymään nopeasti täysimääräiseen ”markkinatalouteen”. (Roberts, 2022).

Vuosien 2007-2009 suuri taantuma oli ”käännekohta Yhdysvaltain globaalille strategialle. … USA:n strategeille kävi selväksi, että vaikka globalisaatio toi ylimääräistä voittoa, se johti myös Venäjän, Kiinan ja Itä-Aasian kaltaisten maiden paljon nopeampaan talouskasvuun. Kävi myös selväksi, että Kiinan ja Venäjän kaltaiset (mutta erityisesti Kiina) maat eivät olleet valmiita pelaamaan vain amerikkalaisen imperialismin ja sen monikansallisten yritysten ehdoilla. Venäjä pyrki kytkeytymään Euroopan talouteen ja eristämään sen Isosta-Britanniasta ja Yhdysvalloista. Kiina pyrki kilpailemaan Yhdysvaltojen kanssa teknologiasta ja levitti vaikutusvaltaansa kaikkialle globaaliin etelään. Yhdysvaltain kapitalismi romahti suuren laman aikana ja kehittyneet kapitalistiset taloudet ryömivät jäljessä 2010-luvun pitkän laman aikana. Samaan aikaan Kiina kasvoi nopeasti ja Venäjä lisäsi myös energia- ja mineraalivientiään. Tämä oli liikaa. Jotain oli tehtävä, jotta nämä kilpailevat talousvallat saataisiin paikoilleen. ”Sitouttaminen” (engagement) vaihdettiin ”patoamiseksi” (containment). (Roberts, 2022).

 

Kolme johtajaa

Pian muuttuivat niin Putinin, Trumpin kuin Xi Jiping’in puheet.  ”Vuonna 2007 Münchenissä pitämässään puheessa Putin tuomitsi Naton laajentumisen ja syytti Yhdysvaltoja siitä, että se on maailman ”yksi mestari, yksi suvereeni”. … hän yhdisti edelleen perinteiset arvot, kansallisen tahdon, valtion vahvuuden ja valtion orgaanisen itsemääräämisoikeuden: ”Kansan henkinen yhtenäisyys ja meitä yhdistävät moraaliset arvot” – mukaan lukien ”äidinkieli” ja ”ainutlaatuiset kulttuuriset arvot” ”perusta maamme yhtenäisyyden ja suvereniteetin vahvistamiselle.” Putinin Venäjä ”joko on itsenäinen ja suvereeni tai sitä ei todennäköisesti ole ollenkaan”. (Paris, 2020).

Xi Jiping:in Kiinan unelma pyrkii sosiaalistamaan alueen valtiot ”yhteiskuntaan, jolla on yhteinen kohtalo”, joka on … elintärkeää ”kansallisen suvereniteetin, turvallisuuden ja kehityksellisten intressien” suojelemiseksi ja ”Kiinan kansan suuren uudelleensyntymisen saavuttamiseksi”.  Tätä voidaan pitää ”normatiivisena peitteenä kiinalaiskeskeiselle aluejärjestykselle.” … Xi:n kertomus kansallisesta uudelleensyntymisestä ”asettaa maan paitsi kansainvälisen järjestelmän keskipisteeseen myös sen yläpuolelle.” (Paris, 2020).

”Kun Yhdysvaltain presidentti Donald Trump piti ensimmäisen puheensa YK:n yleiskokouksessa syyskuussa 2017, hän mainitsi ”suvereniteetin” peräti 21 kertaa, mikä sai monet tarkkailijat ymmällään. … Myöhemmin samana vuonna hän kehotti Aasian ja Tyynenmeren talousyhteistyön huippukokouksessa johtajia puolustamaan omien maittensa suvereniteettia ja lisäsi siihen tämän omituisen koodin: ”Perheen, maan, vapauden, historian ja Jumalan kunnian puolesta, suojele kotiasi, puolusta kotiasi ja rakasta kotiasi tänään ja ikuisesti.” Seuraavina kuukausina hän kritisoi ”kyynikkoja ja kriitikkoja, jotka yrittävät repiä Amerikan alas” tai ”häpäisevät Amerikan uskomatonta perintöä, haastavat Amerikan suvereniteettia ja heikentävät Amerikan ylpeyttä”. (Paris, 2020).

Kaikkien kolmen johtajan puheissa pilkottaa mahdollisuus lain ulkopuolisen vallan käyttöönottoon ja valtion väkivaltamonopolin perusteleminen ”orgaanisesti”, ts. viime kädessä itse kunkin suurvallan ainutlaatuiseen ja ainutkertaiseen luontosuhteeseen, veren perintöön ja maahan vedoten.

”Lain ulkopuolisen ja orgaanisen suvereniteetin korostaminen herättää … vakavaa huolta. Jos tämä suuntaus jatkuu, se viitta tulevaisuuteen, jossa suurvaltojen välinen kilpailu kiristyy ja niiden avoimempi dominointi muita kohtaan vahvistuu. Valtiot ovat jo ”aseistaneet keskinäisen riippuvuuden” ja muuttaneet yhteistyöjärjestelyt nollasummakilpailuiksi vaikutusvallasta. Loogiseen johtopäätökseensä vietynä näiden vanhojen suvereniteetin käsitysten vahvistaminen saattaa legitimoida ja mahdollistaa ”autonomisten, muukalaisvihamielisten kansallisvaltioiden esteettömän itsevarmuuden”. … Ne näyttävät antavan myös luvan voimakkaiden valtioiden hallita muita – paradoksaalisesti juuri niiden suvereniteetin nimissä. (Paris, 2020).

 

Kansallisen suvereniteetin umpikuja?

Suvereniteetista on tullut jälleen pyhä Isä taivaan ja/tai Äiti maan siunaamana. Kuten nyt tiedämme, Isä Taivaan on korkeintaan todellinen (wirkliche) ja Äiti maa on varmasti reaalinen (Real). Ongelmamme on, että olemme eristäneet itsemme kielemme, yhteisöjemme – eritoten kaupunkiemme – , tekniikkamme ja rahamme välityksellä reaalisesta luonnosta, Äiti maasta ja siten itseymmärryksestämme, Isä taivaasta. Elämä ei ole pyhitettävissä, eristettävissä, yksityistettävissä (pyhä < aidattu, eristetty; piha?) vaan se on luotava (luoda < saada aikaan, luoda karvansa, maata) yhteisestä maasta, yhdessä.

Kun nyt on edessä kohtuutalouden (degrowth) edellyttämien yhteisöjen rakentaminen (reconvivialization), jotta saisimme puretuksi sotateollisia, uuskolonialistisia ja uusiutumattomiin luonnonvaroihin perustuvan energiatalouden rakenteita, on meidän avattava polku tuotannon uudelleen paikallistamiselle (relocatization) ja kaiken tieteellisen ja teknisen tiedon avoimelle, julkiselle, yleismaailmalliselle yhteiskäytölle ekosfäärin pelastamiseksi.

Kansallisvaltio muodostuu valtiosta, taloudesta, kansakunnasta ja kansalaisyhteiskunnasta. Kolme näistä – valtio, talous ja kansalaisyhteiskunta – on jo täysin riippuvaisia ekosfäärin kansainvälisestä yhteiskäytöstä tieteen/taiteen, mitä moninaisimpien yhteisöverkostojen, teknologian ja rahoituksen kautta. Niiden kautta rakentuva uusi universalismi – rahamittaisuus – tuhoaa kansakunnat.

Ilman ajatusta kansakunnasta ei voi olla kansallista suvereniteettia. Valtion suvereniteetti perustuu väkivallan monopoliin ja sen rajankäynteihin, sotiin – kansakunta rakennetaan oikeuttamaan nämä sodankäynnit. Sota on siis normaalitila, rauha poikkeus: ”Ei voi olla todellisia ystäviä ilman todellisia vihollisia. Jos emme vihaa sitä, mitä emme ole, emme voi rakastaa sitä, mitä olemme” (Dibdin, 1994; nationalistinen maailmankuva). Kansakunta perustuu siis vihalle ja vihollisuudelle. Se, että Suomen NATO -keskustelu käydään valtio- eikä kansakuntakeskeisesti, johtaa A. I. Arwitssonin tunnetun lauseen uudelleen muotoiluun: ”Venäläisiä emme enää ole, amerikkalaisiksi voimme tulla, älkäämme olko enää suomalaisia.”

Mielestäni Sininen laulu (Peter von Bagh) rakentuu kansojen väliselle maailmankatsomukselle: Emme voi olla todellisia ystäviä ilman todellista, hyväksyttyä erilaisuuttamme.  Jos emme rakasta myös sitä, mitä emme ole, emme voi rakastaa sitä, mitä olemme.

… tai kuten Eino Leino asian ilmavasti heläyttää (Hymyilevä Apollo, 1898):

 

Oi, onnellinen, joka herättää
niitä voimia hyviä voisi!
Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me kaikki yhtyä vois?
Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa

 

 

Viitteet

Bagh, Peter v. 2007. Sininen laulu. Itsenäisen Suomen taiteiden tarina. WSOY, Helsinki.

Dibdin, M. 1994. Dead Lagoon. Pantheon Books.

Paris, R. 2020. The Right to Dominate: How Old Ideas About Sovereignty Pose New Challenges for World Order. International Organization 74, Summer 2020, pp. 453–89.

Roberts, M. 2022. A Marshall plan for Ukraine? Brave New Europe 02.05.2022.
https://braveneweurope.com/michael-roberts-a-marshall-plan-for-ukraine