Kieli on ihmeellistä. Suomen kielen kansalainen viittaa kansaan ja kansakuntaa, monien muiden, kuten ruotsin (med-borgare), englannin (citizen) ja saksan (Bürger) kielten sana kansalainen viittaa kaupunkilaisuuteen, siis yhdessä elämiseen, jopa kanssalaisuuteen. Agricola kirjoitti kansa sanan canssa ja kanssa sanan cansa. Kanssa sana on puolestaan saattanut johtua kansa -sanasta, joka on ilmeisesti kehittynyt saksan kielen sanasta hansa (joukko, väki). (Häkkinen, 2004).
Useissa eri kielissä oleva kanssa -prepositiot med/mit/meta/with ovat saattaneet vaihtua historian saatossa jopa vastakohdikseen, kuten englannin kielessä ”vastaan, vastakohta” on kääntynyt merkitykseksi ”kanssa”.
Miksi näitä arvuuttelen? Se, miten ymmärrämme kanssalaisuuden syntyvän ja kehittyvän, määrittää ratkaisevasti sitä keitä Me olemme ja keitä Ne muut.
Kysymys on noussut ajankohtaiseksi, kun Perussuomalaisten puhetapa antaa ymmärtää, että meidän Me voidaan yhdessä määrittää aidolla tavalla ja riittää että Ne toiset määritellään yksinkertaisesti vain toisiksi, siis epäaidoiksi. …. ja tätä määrittelyä ei voi tehdä yksilö- eikä henkilökohtaisesti, se on aina vain yleistä tai erityistä, ei yksilöllistä olemista. Aidon yksilöllisyyden voi siis määritellä vain kansakunnan kohtalon kautta, ei kanssalaisuutena. Eikä ole, eikä voi olla kanssalaisuutta Niiden ja kansakunnan välillä.
Onko kanssalaisuudessa sittenkään kysymys vain olemisesta (Dasein, Mitsein) ja sen aitoudesta? Olisiko kysymys myös yhdessä päättämisestä (Mitzutun, Ma 2014) tai jopa yhdessä tuottamisesta (Mitzumachen)? … tai jostakin vieläkin perustavamman laatuisesta? Ei siis vain ihmisten keskinäisistä suhteista vaan myös – ja ensisijaisesti – ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta?
Kun otamme luontoa käyttömme, omaksumme sitä, teemme siitä siis omaamme, muodostamme itsellemme kohteen ja teemme siitä omaisuuttamme, niin samalla tuotamme itseemme tunnistettavia ominaisuuksia, valmiuksia, jotka ratkaisevasti riippuvat siitä, mitä on meidän ja tuon kohteemme välissä: onko siinä käsi, työkalu, puhuva työkalu (siis orja tai palkkatyöläinen), kone, koneisto, tuotantokoneisto, vai kokonainen tuotantojärjestelmä.
Puumotin tekeminen pokasahalla ja kirveellä vaatii aivan erilaisia valmiuksia, kun puukasan aikaansaaminen kauko-ohjatulla metsäharvesterilla. Kuinka tavattoman monta kättä ja ajatusta on ympäri maailmaa käytetty siihen, että voimme sipaista kupin kahvia kesken työrupeamaamme.
Jospa kanssalaisuutta olisikin syytä ryhtyä hahmottamaan tästä käytännöllisen humanismin näkökulmasta: kuinka me olemme rakentaneet ja tulemme rakentamaan suhteemme luontoon, sisäiseen ja ulkoiseen, tai oikeastaan suhteen niiden välille, kuinka olemme rakentaneet ja tulemme rakentamaan teoriaamme elämästä, siis kulttuuriamme.
Miten siis? Emme lähde etsimään historiasta jotain, joka on edustaa ikuista ja aitoa. Emme myöskään usko, että tulevaisuus on meille ilmoitettu tai luonnon yksin määräämä vaan että se -tulevaisuus – määrittyy kulttuuriimme kehityksen myötä kasaantuneista, käytössämme olevista voimavaroista suhteessa luontoon. Alussa oli suo, sitten tuli Jussi kuokkineen muokkaamaan luontoa ja siten itseään. Nyt käytössä olevilla voimavaroilla voisimme tuhota elämän maapallolta muutamassa minuutissa.
Tämä Valistuksen ja luonnontieteen traaginen riemuvoitto tukeutuu ajattelun (res cognitas) ja luonnon (res extensa) ehdottomaan erottamiseen toisistaan ja ihmisen tiedollisen intressin jumalallistamisesta: “Me panemme luonnon piinapenkkiin ja pakotamme hänet (her) vastaamaan kysymyksiimme” (Bacon).
Tämä järjettömän luonnon yltiöpäinen alistaminen luonnottomalle järjelle sai toteuttajakseen nousevan teollisuusporvariston, jolle Se ja Ne toiset olivat sitä yhtä ja samaa, raaka-ainetta ja energiaa, työn voimaa, siis työvoimaa, jotka realisoivat ihmisten keskinäissuhteiden ja työnjaon määrittämää kierron pakkoa, nyt luonnon ainesten kierron sijaan kuitenkin rahankierron yhteiskunnallista pakkoa.
Valistus ja Sivistys
Valistuksen lapsina uskomme, että olemme tasa-arvoisia ja ihmisoikeuksin varustettuja heti syntymästä lähtien – tai oikeastaan jo ennen syntymää – suhteessa toisiin ihmisiin lain edessä, kansallisesti ja kansainvälisesti. Tässä suhteessa olemme siis valmiita, kaikin voimin varustettuja jo kehdossa kiikkuessamme.
Niin riemastuneita kuin Ranskan suuren porvarillisen vallankumouksen valistuksellisista teeseistä – vapaus, veljeys, tasa-arvo – oltiinkin, nousi niiden suhteen hetimiten epäilys: entäpä luonto, sisäinen ja ulkoinen luontomme, miten sen saamme mukaan tasa-arvon, vapauden ja veljeyden/sisaruuden – siis kanssalaisuuden – toteuttamiseen.
Fichte, Schelling, Kant, Hegel ja Marx etsivät ratkaisua kehityksen kautta, siis sivistyksen ja dialogin avulla: me emme voi Valistuksen tavoin vain muokata luontoa omaksemme (aneignung) vaan meidän on tunnustettava (anergennung) luonnolle – niin sisäiselle kuin ulkoisellekin – itsenäisyys ja itsellisyys, jonka jälkeen vasta on mahdollista aloittaa dialogi luonnon kanssa, avata siis ovi todellisuuden kehittämiseksi (Wirkliche Entwicklung).
Siten Valistuksen on sitouduttava dialogiin luonnon kanssa ja Sivistyksen avattava ovensa tasa-arvolle ja luovuttamattomille ihmisoikeuksille. Tämä on mahdollista vain kolmannen, kummallekin yhteisen ajatuksen, kanssalaisuuden, uudelleen määrittelyn kautta: jokaisen henkilökohtaisen kokemuksen tunnistaminen ja tunnustaminen on kanssalaisuuden kehityksen edellytys ja lähtökohta … mutta vain lähtökohta:
”Ihmiskunta voi vapautua vain jos se tietää, mitä sen ihanteet maksavat. Vasta silloin olemme oppineet ymmärtämään, että näiden ihanteiden toteuttaminen riippuu yksinomaan ihmiskunnasta itsestään. Tällöin ihmiskunta kehittää myös voimavarat ihanteidensa toteuttamiseen. Vasta kun yhteys ihmisten työnteon ja edistyksen – jota toivomme saavuttavamme toteuttaessamme ihanteitamme – välillä on havaittavissa välittömissä, ohjattavissa olevissa, pienimpiin yksityiskohtiin ulottuvissa yhteyksissä, voimme ihmisinä kehittää valmiudet edetä harhautumatta tieltämme, voimamme sille sopeuttaen, iloa ja tyytyväisyyttä tuntien” (Polanyi, 1922, 416).
… jatkuu
Viitteet
Häkkinen, K. 2004. Nykysuomen etymologinen sanakirja. WSOY. Juva:WS Bookwell Oy.
Ma, Lin. 2019. A Zhuangzian response to Heidegger’s Mitsein. Journal of Chinese Philosophy 41 (3–4): 487–502.
Polanyi, K. 1922. Sozialistische Rechnungslegung [Socialist Accounting]. Archiv für Sozialwissenschaft und Sozialpolitik, 49(2), 377–420.