”Aina nälkä ja koko ajan jano”
Vanhan, tunnetun kreikkalaisen tarun mukaan sadon ja maanviljelyn jumalatar Demateri rankaisi Thessalay:n kuningas Erysichthota hänen pyhän lehtonsa puiden kaatamisesta ja puiden hengettären tappamisesta asettamalla Erysichthotan mahaan Liimoksen, nälänhengen. Niinpä mitä enemmän Erysichthota söi, sitä ankarampi nälkä hänelle tuli. Hän myi koko omaisuutensa ja jopa tyttärensä orjaksi saadakseen riittävästi syötävää, mutta mikään ei auttanut. Lopuksi hän söi nälissään – itsensä.
Näin juuri meille on käymässä.
Fossiilisia polttoaineita käyttävän sosiaalis-taloudellinen järjestelmämme ”näkymätön käsi” (= markkinavoimat) aktivoi vuosisadassa, ellei jo vuosikymmenissä samanlaisia yleisiä kompleksisten systeemien lainalaisuuksia, jotka aurinkosäteilyä vastaanottavissa ekologisissa järjestelmissä ovat tuottaneet niiden uskomattoman monimutkaisuuden ja monimuotoisuuden vuosituhansien ja -miljoonien kuluessa, ts. niiden tavoitteena on (goal functions) maksimoida energian hankintaa, säilymistä ja palautumista systeemiin. (Fath, 2017).
Juuri uusiutumattomilla energialähteillämme rakennamme kiihkeästi kompleksisia rakenteita, jotka vaativat jatkuvasti energian lisäpanostuksia -”business as usual” on juuttunut ”näkymättömän käden” ohjauksessa kestämättömän kehityksen kiitoradalle.
”Mitä enemmän energiaa kompleksinen rakenne vie, sitä enemmän energiaa tarvitaan rakenteen ylläpitämiseksi”. Tavoitteemme toteuttaa kestävä kehitys palautuu kysymykseen siitä ”mitkä ovat ne sosiaalis-taloudellisen järjestelmämme sisäiset prosessit, jotka sallivat tämän kiihtyvän monimutkaistumisen tapahtuvan? (Fath, 2017).
Ekonomia, ekologia, ekopolia
Ensimmäisessä osassa totesimme ainesten vaihdon luonnon kanssa ja hyödykkeiden vaihdon ihmisten kesken markkinataloudessa (Tavara – Raha – Tavara) olevan jyrkässä ristiriidassa kapitalistisen talouden ja rahanvaihdon (Raha – Tavaratuotanto – Enemmän rahaa) tai finanssikapitalistisen vaihdon (Raha – Enemmän rahaa) kanssa.
Miksi? Koskapa tällöin oletetaan rajattoman ja äärettömän luonnon olevan viimekätinen maksaja, joka tarjoaa lähes ilmaiseksi lahjojaan ja palveluksiaan, kunhan vain jaksamme kaivaa ne esiin energiana, raaka-aineina, työvoimana ja ruokana.
Miten ihmeessä luonnosta – sisäisestä ja ulkoisesta – on voinut tulla sosiaalis-taloudelliselle järjestelmällemme, taloudenpidolle, ekonomialle, niin vierasta, merkityksetöntä ja välineellistä, sitä ”toista”, millä ei oikeastaan ole niin väliä, ”kuluttaja”, ”työvoima”?
Ekonomia (oikos + nomos, talo + johtaminen) merkitsi talonpitoa muinaisessa kreikassa. Tavoitteet määritteli isäntä, jolla oli käytössään eläviä työkaluja, orjia ja naisia. Jo tässä vaiheessa jakaantui työtaidon intressi ainesten vaihtoon luonnon kanssa kahtaalle: toisaalta tiedonintressiksi kuinka asiat ovat tai tulisi olla (Schole: theoria; Polis: praxis) ja toisaalta tekniseksi taidonintressiksi (Oikos: poiesis). Nämä jaot näkyvät tätä nykyä työnantajan työnjohto-oikeutena ja työvoiman välineellisenä käyttönä sekä kirjaamattomina ja maksamattomina naisten/miesten tuottavana toimintana koti- ja yhteisötaloudessa.
Ekologia (oikos + logos, talo + käsite) on luonnontieteenä historiallisesti sidoksissa Valistuksen tekemään jyrkkään jakoon ruumiin ja sielun, luonnon ja yhteiskunnan välillä. Lähtökohtana oli jumaluskosta juuri vapautuneen, kaikkivoipaiseksi paisuneen ihmisen egon humanistisesta tiedonintressistä: tieto on tuottajastaan riippumatonta, ei subjektiivista, eikä sitä varten tarvita hypoteesia ”Jumalasta”. Tieto on siis kokemuksellista, empiirisesti todennettavaa, mutta ei todentajastaan riippuvaa.
Tätä vastakkainasettelua vastaan nousi saksalainen klassinen filosofia, siis mm. Fichte, Schelling, Kant, Hegel ja Marx, kukin omalla tavallaan: luontoa ja yhteisöä, henkeä ja ruumista ei voida asettaa vastakkain vaan ne muodostavat dialektisen kokonaisuuden (dia-legein, välillä + puhua, kerätä): sosiaalinen näkyy/tuntuu/kuuluu/vaikuttaa luonnossa ja luonto näkyy/tuntuu/kuuluu/vaikuttaa sosiaalisessa.
Jos oletamme, että Alussa oli suo, jussi ja sittemmin kuokka – eikä siis Sana, Henki ja Ilmoitus – niin ihmisen ja luonnon suhde kehittyy juuri ihmisen luontosuhteessa, siis työssä: luonnon työ ja työn luonto kasvaa työn käsitteeksi ja käsitteen työksi. Henki (Geist) muokkaa luontoa, sisäistä ja ulkoista, ja luonto henkeä, sivistymme (Bildung, kuva + muokkaus) siis molemmin puolin!
Ekopolia (oikos + polis, talo + linnake, kaupunki), siis julkinen taloudenhoito, joka ei ole tätä nykyä vain linnakkeen, siis turvallisuuden takaamista vaan lähes kaikkien funktionaalisen tavara- ja palvelutuotannon vaatimien edellytysten turvaamista ja ylläpitoa: siis koko kansallinen mitä moninaisin infrastruktuuri ja työvoiman (!) laajennettu intensiivinen uusintaminen (koulutus, terveys, sosiaaliturva), joita kuitenkin valtavirtainen ekonomia pitää vain kulutuksena, rasituksena ja menoina, ei tuottavana toimintana, joka olisi kirjattava taloudenpidossa sellaisena esiin ja näkyviin.
Auttaisiko ekosysteemipalveluiden hinnoittelu?
Jospa asettaisimmekin asiat uuteen asentoon: luonto ja luonnon osana ihmiset tuottavat (pro-duction, edistää + johtaa) kaiken aikaa ja jatkuvasti itse itseään, toinen toisensa, toistensa välityksellä mitä monisyisemmän, moninaisemman laji- ja alue- ja yhteisökohtaisesti eriytyneiden vuorovaikutusverkostojen kautta.
Tällöin nousee heti mieleen uusi kysymys: mikä on tämän tuotannon arvo? Asiaa on arvioitu sekä ekosysteemipalvelusten (ecosystem services) että koti- ja yhteisötalouden kannalta monissa eri yhteyksissä.
”Vuonna 2011 globaalien ekosysteemipalvelujen kokonaisarvo arvioitiin olevan 125 triljoonaa dollaria (12 nollaa, mvv) vuotta kohti …. Tämän arvon on arvioitu laskeneen noin 20,2 triljoonaa dollaria vuotta kohden, vuoden 1997 tilanteeseen nähden, johtuen maankäytön, hallinnon, tarjonnan, arvonmääritysten ja arvostusmenetelmien muutoksista. … Tämä suuntaus jatkuu tälläkin hetkellä”. (Costanza et al. 2017).
Tämän lähtötilanteen pohjalta Robert Costanza on työtovereineen rakentanut neljä tulevaisuuden skenaariota (ei siis ennustusta) ja arvioinut miten pitemmässä juoksussa, vuoteen 2050 mennessä, ekosysteemipalveluiden arvo muuttuu skenaarion toteutuessa. Arkkityyppiset skenaariot ovat seuraavat:
- Markkinavoimat (MF): talouden ja väestön kasvu uusliberaaliin vapaiden markkinoiden oletuksiin perustuva arkkityyppi; Luonnonpalveluiden arvon muutos: Suomessa – 67%, Globaalisti – 31%
- Linnoitettu maailma (FW): arkkityyppi, jossa kansakunnat ja maailma tulee pirstoutuneemmaksi, epäoikeudenmukaisemmaksi ja kääntyy kohti väliaikaista tai pysyvää sosiaalinen romahtamista. Ekosysteemipalveluiden arvon muutos: Suomessa – 81%, Globaalisti – 46%
- Poliittisia uudistuksia (PR): jatkuvan talouskasvun arkkityyppi mutta kurinalaisudella, hillinnällä, sääntelyllä, jotka perustuvat oletuksiin hallituksen interventioista ja tehokkaan politiikan tarpeesta. Ekosysteemipalveluiden arvon muutos: Suomessa 3%, Globaalisti 1%
- Suuri siirtymä (GT): muutoksen arkkityyppi, joka perustuu perinteisen BKT: n kasvun rajoittamiseen ja keskittymiseen ensisijaisesti kestävän ympäristöön ja sosiaaliseen hyvinvointiin. Tavoitteena on toteuttaa YK:n 2030 ohjelma ja 17 kehitystavoitetta. Ekosysteemipalveluiden arvon muutos: Suomessa 32%, Globaalisti 25%.
Kun kysymyksessä on pitkä aikaväli, lähes 40 vuotta, jäisi parhaimmassakin tapauksessa, suuressa siirtymässä(GT), vuosittainen ekosysteemipalveluiden arvon nousu vaatimattomaksi, selvästi alle yhden prosentin.
Näillä ehdoilla fossiilikäyttöinen, finanssiahdettu ja markkinakiihdytetty polttomoottorimme, josta oli puhe ensimmäisessä osassa, alkaa yskimään ja pysähtyy kokonaan muutamassa vuosikymmenessä.
Jotain muuta olisi siis keksittävä ja pian!
Raha – ongelman vai ratkaisun ydin?
Jos keinosta – siis rahasta – on tullut kapitalismissa ja eritoten finanssikapitalismissa tavoite, tavoite sinänsä, niin olisiko ratkaisu se, että mietitään rahan sijaan muita keinoja allokoida, kohdentaa resursseja kestävän kehityksen turvaamiseksi. …. vai olisiko mahdollisesti mahdollista muuttaa rahan toimintatapoja ajamaan näitä tavoitteita?
Viime kädessä raha on vaatimus luonnolle mutta myös lasku luonnolta. Nykyisellä fiat -rahalla ei muodollisesti ole mitään välitöntä sidosta luontoon kultakannasta luopumisen jälkeen.
Yksityisten pankkien ja keskuspankkien lähes loputon fiat -rahan synnyttäminen tyhjästä on johtanut toisaalta omaisuusarvojen arvottomaan arvonnousuun, niiden inflaatioon ja toisaalta sekä monien yritysten että kotitalouksien uskomattoman suureen velkaantumiseen ilman palkkainflaation painetta!
Kuten tiedämme rahan juuret ovat sekä linnassa että torilla, verojen maksuunpanossa ja tavaroiden rahavälitteisessä vaihdossa. Kun sekä julkinen keskuspankkien että yksityisten pankkien fiat -raha ei viittaa siihen mitä on tehty vaan siihen mitä pitäisi tehdä, asettaa siis vaatimuksen tulevalle luontosysteemipalveluiden käytölle piittaamatta siihen liittyvästä laskusta ja kun luontosysteemipalveluiden arvioitu arvo on jyrkässä laskussa, niin raha, niin kuin sen nyt ymmärrämme, on ongelmamme ytimessä.
Siten fiat -rahalla esitämme luonnolle vaatimuksia ilman että tiedämme millaisen laskun luonto lähettää meille takaisin. Luonnonlakien varmuudella tiedämme, että lasku tulee aina muodossa tai toisessa. Siten, jos hyväksymme sen, että luontosysteemin palvelut ovat rajalliset ja jos rahalla mitoitetaan käyttämämme luontosysteemin palvelut, niin rahalla ON oltava jokin mitattava ja määriteltävissä oleva suhde luontosysteemin perustoimintoihin (goal functions). Olisi siis kehitettävä ”uusi kulta” (Russ, 2017). Palaan tähän myöhemmin.
…. jatkuu
Laitan lähdeluettelon tämän kirjoitussarjan 3. osan loppuun 😉