Kun viime viikolla julkaistua IPCC:n raporttia hieman kaivelee, löytyy sen ytimestä vanha kunnon ranskalainen taloustieteilijä Léon Warlas (1834 – 1910) ja talousteorian yleinen tasapainomalli (Climate Change and Land, Intergovernmental Panel on Climate Change, 2019).
Raportissa käytettyä laskentamallia kutsutaan ”Integrated Assessment Model”. Allaolevasta kuvasta saa käsityksen laskentamallin kompleksisuudesta (esimerkkinä IMAGE 3.0). Tasapainomallia on lavennettu moneen eri suuntaan, mutta itse ”talousmoottori” on entisellään.
Polttomoottori …
Kuvitelkaamme hetken ajan talousjärjestelmämme yksityistä, funktionaalista tavara- ja palvelutuotantoa polttomoottoriksi, joka ottaa käyttöenergiansa maasta kaivetuista fossiilisista energialähteistä, luonnosta, auringosta, ja tietysti työntekijöistä, ja joka tällä energialla sieppaa luonnosta raaka-aineet omaan myllyynsä, pistää ne uuteen uskoon ja heittää ainekset takaisin luontoon – ennemmin tai myöhemmin, muodossa tai toisessa; – kas, kun aine ja energia ei mihinkään häviä, vaan muuttaa vain muotoaan.
Se onkin olennaista: ihmiselle ja luonnolle arvokas työkykyinen energia purkautuu tässä prosessissa toisaalta hyödyttömäksi ja vahingolliseksi lämmöksi ja jätteeksi, ja toisaalta se saa ihmisen myötävaikutuksella aikaiseksi mitä monimoninaisimpia uusia materiaalisia muotoja meidän kaikkien iloksi ja hyödyksi (embodied energy). Tämä muotoon laittaminen (in-forming, information) onkin ihmisen kannalta polttomoottorimme keskeisin aikaansaannos.
Luonteeltaan tämä moottori on suihkupolttomoottori: se ottaa kaiken sisään toisesta päästä ja heittää toiselta puolen kaiken ulos – tavalla taikka toisella, ennemmin tai myöhemmin. Eri ainekset kulkevat läpi koneiston hyvin eri nopeuksilla, kuten tiedämme: muovit muutamissa viikoissa, muotoon saatettu kiviaines kestää vuosituhansia ennen hajoamistaan kivipölyksi.
Suomalaisten luonnonainesten kokonaiskäyttö on Tilastokeskuksen mukaan noin 612 miljoonaa tonnia vuodessa, siis 111 tonnia yhtä suomalaista kohden (2017). Siitä oli kotimaista ainesta noin 191 miljoonaa tonnia, vajaa 35 tonnia per suomalainen. Käytämme siis ulkomaisia luonnonaineksia kolme kertaa enemmän kuin kotimaisia.
Jätettä kirjattiin tilastoihimme vuodessa noin 117 miljoonaa tonnia, eli noin 21 tonnia henkilöä kohden. Valtaosa tästä jätteestä on kaivos- ja louhintateollisuuden jäljiltä, lähes 89 miljoonaa tonnia. Palveluiden ja kotitalouksien jätemäärä oli runsas 3 miljoonaa tonnia, eli runsas puoli tonnia asukasta kohden, mutta jokaista palveluiden ja kotitalouksien jätekiloa kohden tuli muuta jätettä vajaat 38 kiloa!
Ainesten ja rahan vaihto ….
Polttomoottorisamme on moninaisia vaihteistoja, joita kutsutaan markkinoiksi. Niissä vallitsee säännelty kaaos: tarjonnan ja kysynnän tasapainoa ei ohjata ainesten vaihtona (Stoffwechsel) luonnon kanssa vaan rahanvaihtona (Austausch, exchange) ihmisten kesken. Rahanvaihto ei tätä nykyä ole millään tavalla – periaatteessa – sidottu ainesten vaihtoon luonnon kanssa.
Stoffwechsel (Marx) merkitsee kyllä kirjaimellisesti ottaen vaihtoa, mutta Marxin aikoihin se määriteltiin seuraavasti: ainestenvaihto on ”kehon aineen muuntamista toisiin muotoihin ja uusien ja täsmälleen samanlaisten rakenteiden nopeaa tuotantoa toimittamalla jatkuvasti ravitsevia materiaaleja” (Medical encyclopedia, 1844; Angus, 2019).
Siten harrastaessaan ainesten vaihtoa luonnon kanssa, muokatessaan luontoa, ihminen oppii, kuinka ulkoinen luonto toimii ja muuttaa samalla omaa sisäistä luontoaan. Tällöin kehittyy kokemus ja siihen perustuva kokeneisuus, taito ja taidontieto suhteessa luontoihin, ja myös niiden välille. Työtaidon (craft) lähtökohtainen intressi oli alun perin ja tulisi vieläkin olla ylläpitää ainestenvaihtoa luontojen – sisäisen ja ulkoisen – välillä, ts. rakentaa yhteisöä ja siten ihmistä ja kulttuuria luonnon asettamin ehdoin.
Vapaan työn ja taidon intressi ”luonnon henkiin herättämiseksi” (Marx) luontojen aineksia vaihtamalla ei kuitenkaan ole ollut kaikkien jakama. Nykyisen porvaristomme – niin kauppias-, teollisuus- kuin finanssiporvaristonkin – ensisijaisena intressinä ei ole ainesten vaihto luonnon kanssa vaan (kumulatiivinen) rahan vaihto ihmisten kesken. Rahan vaihdon periaatteet ovat kuitenkin jyrkässä tai jopa sovittamattomassa ristiriidassa ainesten vaihdon kanssa. Rahanvaihdon periaatteet murtavat ainesten vaihdon: vapaa työ luonnon itsevälityksenä, siis luonnon ja ihmisen keskinäinen metabolismi särkyy (Bruch im Stoffwechsel der Erde, Marx). Miksi näin?
Kriisit ja niiden hallinnointi
Yksityiset yritykset eivät edistä toimintaansa ainesten vaan rahan vaihdon näkökulmasta: rahasta aloitetaan ja lisääntyneeseen rahaan päädytään, toivon mukaan. Yrityksillä on tällöin kolme perusongelmaa: miten huolehtia siitä, että tarvittavat investoinnit ovat mahdollisimman pienet, ts. raaka-aineet, luonnonainekset – myös työvoima – saadaan ilmaiseksi tai mahdollisimman edullisesti tuotantoprosessiin (uhkana alituotantokriisi)? Kuinka taata se, että investoitu raha saadaan takaisin kilpailutilanteessa voittojen kera (uhkana ylituotantokriisi) ja kuinka saadaan koko prosessi kiihdytettyä niin, että investoidut rahat saadaan mahdollisimman pian takaisin (uhkana rahoituskriisi)?
Alituotantokriisi ajaa yritykset etsimään ja tutkimaan jokaisen kiven, kannon, pellon, järven ja meren, olipa se missä päin maailmaa tahansa, saadakseen suhteellisen edun toisiin yrityksin nähden – tähän piirin kuuluu myös halpa työvoima ja sen tuotantokustannusten minimoiminen ja siirtäminen työntekijöille itselleen. Siten työvoiman uusintaminen kaikessa laajuudessaan (care economy) on minivoitava kuluerä.
Ylituotantokriisin taustalla on yritysten jatkuva tuotantoprosessin tehostamisen pakko, hankkiakseen suhteellista etua toisiin yrityksiin nähden. Tuotannon tehostuessa ja teknistyessä kuitenkin tuoteyksikkökohtainen arvo vähenee, joten saman voiton takaaminen edellyttää yhä useamman tuoteyksikön valmistamista ja myymistä.
Karkeasti arvioiden tuottavuus on maailmantaloudessa kaksinkertaistunut viimeisten noin 30-40 vuoden kuluessa. Tämä merkitsee, että samassa ajassa tuotetaan kaksi kertaa enemmän tavaroita ja palveluita kuin 70 -luvulla. Tuottavuutta edelleen lisättäessä ja voittoja turvattaessa on tuotantoprosessin läpi virrattava yhä suurempia tavaramääriä ja niiden raaka-aineita, jotta saavutettaisiin uusi tuottavuustaso: tuottavuuden lisääntyessä tuotannon läpi kulkevien ainesten määrän on kasvettava nopeammin kuin lisäarvo (Ortlieb, 2010).
Jos työllistäisimme puoletkin maailman saatavilla olevasta työvoimasta tuottavuustasolla, joka nyt on välttämätön pääoman kasaantumiselle nykyisen kaltaisessa määrälliseen luonnonvarojen ja aineellisten hyödykkeiden kulutuksen kasvuun perustuvassa taloudessa, johtaisi se maapallon ekosysteemin romahtamiseen (Ortlieb, 2010, soveltaen).
Rahoituskriisi johtuu siitä, että tehostetulle tuotannolle ei ole ostovoimaista kysyntää, koskapa palkkasumma ei ole seurannut enää pitkään aikaan tuottavuuden kehitystä. Ongelmaa on tasoiteltu sekä yksityisten pankkien omalla rahatuotannolla kuluttajaluototukseen että keskuspankkien lähes loputtomalla rahanpainamisella, joka tosin on pikemminkin johtanut omaisuusarvojen ansiottomaan arvonnousuun eikä niinkään efektiivisen kysynnän vahvistumiseen. Kun rahan kiertonopeus on olennainen kustannustekijä, on kiertonopeutta myös kiihdytetty mitä moninaisimmin markkinoinnin keinoin.
Kaikkien näiden kolmen ja monen muun kriisipesäkkeen hallinnointi edellyttää aivan uskomattoman määrän laskentaa (computing) ja laskentavoimaa: kun lähtökohtana on, että kaikki voidaan vaihtaa kaikkeen, kunhan hinnasta vain sovitaan, on tietysti kehitettävä laskentajärjestelmä, jossa kaikkea mieleen juolahtavaa voidaan verrata toisiinsa. Tämän takana on tietysti mitä moninaisimmat periaatteet ja sopimukset siitä, kuinka yritykset ja julkinen valta kirjaa tulonsa ja menonsa, ts. kirjanpitokäytänteet, siis sen kirjaaminen, mitä pidetään taloudellisesti totena – mutta se on oma pitkä tarinansa, enkä mene siihen tällä kertaa.
Markkinakaaokset jäsentyvät erilaisiin huojuviin hintasuhdekonstellaatioihin riippuen käytettävissä olevasta energiatasosta ja -määrästä sekä eri osapuolien keskinäisitä voimasuhteista. Huojuvien konstellaatioiden ylläpito johtaa yhä kompleksisempien rakenteiden etsimiseen ja toteuttamiseen, sekä niihin liittyvän informaation tuottamiseen, mikä onkin todella massiivista, mutta vain pieneltä osin julkista. Kansantalouksien kompleksisuuden aste on tiukassa yhteydessä tuottavuuteen. Suomi on tässäkin suhteessa maailman etujoukossa: 6:s 129 maan joukossa (Economic complexity index, 2008, Hausmann, Hidalgo et al.)
Kansantaloudessa on tietysti monia keskeisiä toimijoita, jotka eivät toimi kuten suihkupolttomoottorimme: koti- ja yhteisö- ja julkistaloudet. Ajassa mitaten ne vievät ajankäytöstämme lähes 90%, palkkatyölle jäädessä loput. Euroissa mitaten, Suomen virallinen BKT oli noin 216MM€ vuonna 2016. Siitä yksityinen sektorin osuus oli vajaat 119MM€. Koti- ja yhteisö- ja julkistalouksien arvo puolestaan oli noin 149MM€ (jossa mukana myös BKT:n ulkopuolelle jätetty kotitalous- ja vapaaehtoistyö). Jo näistä luvuista näemme, että koti-, yhteisö- ja julkistaloudet ovat täysin välttämättömiä edellytyksiä yksityiselle tavara- ja palvelutuotannolle. Ensiksi mainitut toimivat kuitenkin ainestenvaihdon periaatteella: ensin päätetään mitä tavoitellaan, sitten mitä siihen pääsemiseksi tarvitaan, ja edelleen miten tavoitteeseen päästään ja lopuksi arvioidaan, kuinka onnistuttiin – aina yhdessä ja yhteisesti.
Mitä sitten pitäisi tehdä?
IPCC:n raportissa arvioidaan – monen muun ehdotuksen ohessa – viittä vaihtoehtoista poliittista skenaariota (Riahi et al., 2017; IPPC, 2019, s. 14-15):
SSP1 Kestävä kehitys – valitaan vihreä tie
SSP1 sisältää väestön huipun ja laskun (~ 7 miljardia vuonna 2100), korkeat tulot ja vähentynyt epätasa-arvo, tehokas maankäytön sääntely, vähemmän resurssi-intensiivistä kulutusta, mukaan lukien vähän kasvihuonekaasupäästöjä päästavissä prosesseissa tuotettu ruoka ja alhaisempi ruokajäte, vapaa kauppa ja ympäristöystävälliset tekniikat ja elämäntavat. Suhteessa muihin polkuihin, jos kaikki edellä mainittu pystytään tekemään, SSP1:ssä on alhaiset haasteet päästöjen alentamisessa ja alhaiset pakolliset sopeutumisen haasteet (ts. korkea sopeutumiskyky).
SSP2 Keskellä tietä
SSP2 sisältää keskimääräisen väestönkasvun (~ 9 miljardia vuonna 2100), keskitulon; teknologinen kehitys, tuotanto- ja kulutustottumukset ovat jatkoa nykysuuntauksille. Eriarvoisuus vähenee vain asteittain. Suhteessa muihin polkuihin, SSP2:ssa on keskitason haasteet päästöjen alentamisessa ja keskimääräiset pakollisen sopeutumisen haasteet (ts. keskinkertainen sopeutumiskyky).
SSP3 alueellinen kilpailu – kivinen tie
SSP3:een sisältyy suuri väestö (~ 13 miljardia vuonna 2100), alhaiset tulot ja jatkuva epätasa-arvo, materiaalitehokas kulutus ja tuotanto, kaupan esteet ja hitaat teknologiset muutokset. Suhteessa muihin polkuihin, SSP3:ssa on suuria haasteita päästöjen alentamisessa ja korkeat haasteet pakollisessa sopeutumisessa (ts. matala sopeutumiskyky).
SSP4 epätasa-arvo – hajaannuksen tie
SSP4 sisältää keskimääräisen väestönkasvun (~ 9 miljardia vuonna 2100), keskitulotason, mutta huomattavan eriarvoisuuden alueiden sisällä ja alueiden välillä. Suhteessa muihin polkuihin, SSP4:ssä on alhaiset haasteet päästöjen alentamisessa, mutta korkeat pakollisen sopeutumisen haasteet (ts. matala sopeutumiskyky).
SSP5 fossiilienergialla eteenpäin – valitaan kiitotie
SSP5 sisältää väestön huipun ja laskun (~ 7 miljardia vuonna 2100), korkeat tulot, vähentyneen epätasa-arvon, ja vapaakaupan. Tämä reitti sisältää paljon resursseja vaativan tuotannon, kulutuksen ja elämäntavat. Suhteessa muihin polkuihin, SSP5:ssä on suuria haasteita päästöjen alentamisessa, mutta matalia haasteita pakollisessa sopeutumisessa (ts. korkea sopeutumiskyky).
Kukin näistä skenaarioista voidaan yhdistää kasvihuonekaasujen ennakoituihin keskittymispolkuihin (Representative Concentration Pathways, RCPs), jotka edellyttävät erilaisia kasvihuonekaasujen alentamisen tasoja (mitigation) ja niiden kunkin vaatimaa pakollista sopeuttamista (adaptation).
Jos vertailemme edellä kuvatun polttomoottorin toimintaperiaatteita ja ehdotettuja viittä skenaariota, nousee pakostakin epäilys mieleen: ensinnäkin, polttomoottorimme kolmen kriisiuhan hallinnointi pakottaa tuottamaan lisääntyvästi informaatiota ja informaatiointensiivisiä rakenteita, jotka vaativat ja sitovat ylettömän paljon työkykyistä energiaa ja tuottavat vahingollista lämpöä. Toiseksi, polttomoottorin rahanvaihtoon (Raha – tuotanto – enemmän rahaa tai Raha – enemmän rahaa) perustuvat ohjausperiaatteet olettavat luonnonainesten ja energian rajattomuuden sekä sisäänoton että poiston, jätteen osalta: polttomoottorimme päätuote on tätä nykyä luontoa tuhoava jäte ja lämpö, joiden sivutuotteena saamme elämämme ainekset käyttöömme.
Olisiko muita mahdollisuuksia?
…. jatkuu, lähdeluettelo tulee toisen osan lopussa.