Vähän historiaa …
Toisen maailmansodan jälkeen Euroopassa tukeuduttiin kahdessa maailmansodassa tuhoutuneen reaalipoliittisen rauhan ajatuksen sijaan liberalistiseen ajatukseen rauhasta: Jos Euroopan kansakunnat tekevät perustavanlaatuista taloudellista yhteistyötä keskenään, niin niillä ei ole mitään syytä tai intressiä ryhtyä enää sotimaan keskenään. Ensin synnytettiin hiili- ja teräsunioni ja sittemmin Europan Unioni, monien mutkien ja kipuilujen jälkeen.
Ranskan ja Venäjän välissä oleva Saksa jatkoi idänpolitiikkaansa samalta pohjalta suhteessaan Venäjään: rauha taattaisiin keskinäisellä taloudellisella yhteistyöllä, eritoten kun Saksa suurena teollisena toimijana tarvitsi ja tarvitsee mitä moninaisimpia raaka-aineita ja paljon energiaa, joita Venäjällä on runsaasti ja joita ei – kovasta yrityksestä huolimatta – saatu siirrettyä kansainväliseen omistukseen Neuvostoliiton romahdettua. Putin ja kansalliset oligarkit tulivat viime hetkellä väliin.
Muistanette myös että, kun Suomea aikoinaan ajettiin vauhdilla EU:n jäseneksi, niin siihen esitettiin kaksi perustetta: ensinnäkin kysymyksessä on turvallisuuspoliittinen ratkaisu, ja toiseksi: Suomi ei saa jäädä Baltian maiden, Unkarin ja Puolan kanssa saamaan hakijaryhmään, koskapa meillä on oma, muita Pohjoismaita lähempänä oleva historia ja asema Euroopassa.
Sittemmin, kun aloitimme keskustelun NATO -jäsenyydestä ja NATO-optiosta, Suomi viestitti selvästi, että Suomi ei voi ottaa hoitaakseen Suomelta vaadittua vastuuta Baltian maiden puolustuksesta ja siten Suomi pitää yllä vain NATOoptiota – toistaiseksi.
:::: Sivumennen sanoen, tästä perustelusta on nyt luovuttu ja nyt jopa korostetaan tätä kohtalonyhteyttä:
”Tänään Puolan, Liettuan, Latvian ja Viron tunnustettuina vahvuuksina on erinomainen Venäjän-tuntemus. Niiden taholta on kuultu kyllä mitä-me-sanoimme -puheenvuoroja, joten niitä ei tarvitse toistaa. Mutta toki heidän analyysinsä on ollut osuva. …. … Näillä mailla ja Suomella yhteinen turvallisuusintressi on hyvin ajankohtainen ja vahva. Venäjän-kysymys on eksistentiaalinen. … Suomelle erityisen tärkeä kumppani on Puola.” (Tuppurainen, 2022). … NATO –”perheessä, johon kuulumme, … ”olisimme voineet kuunnella tarkemmin ystäviämme Baltian maissa pitkin matkaa viime vuosikymmeninä, kun yhteisestä turvallisuudestamme ja Venäjästä on ollut kyse.” (Marin, 2022).) ::::
Baltian maat, Unkari ja Puola – Saksan ja Venäjän välissä – ovat historiallisia kokemuksistaan oppineina ajaneet voimaperäisesti Venäjän pitämistä Euroopan ulkopuolella, Saksan pitämistä ulkopoliittisesti heikkona ja USA:n pitämistä taloudellisesti ja sotilaallisesti läsnä Euroopassa, ts. toteuttaneet eturintamassa USA:n ”Russia out/German down/USA in” –politiikkaa.
EU:ssa Suomi tukeutui vuosien ajan Saksan ordoliberaaliseen talouspoliittiseen kurilinjaan. Kun Saksan Venäjän halpaan kaasuun ja öljyyn perustunut hanke Euroopan yhteisen talon rakentamiksi tuhottiin USA:n toimesta, Suomi oli jonkun vuoden lähellä ns. nuukaa nelikkoa (Hollanti, Itävalta, Ruotsi, Tanska), joka sekin on nyt vaikeuksissa Hollannin talonpoikien vastarinnan takia.
Kysymys ei kuitenkaan ollut vain Saksasta, vaan globaalilla alhaisen inflaation taloudella oli kaksi muutakin tukipilaria: ”1) halpa maahanmuuttajatyövoima, joka piti nimellispalkkojen kasvun ”pysähdyksissä” Yhdysvalloissa, 2) halvat kiinalaiset tavarat nostivat reaalipalkkoja pysähtyneiden nimellispalkkojen keskellä, ja siis 3) halpa venäläinen maakaasu ruokki Saksan teollisuutta ja Eurooppaa laajemmin”. (Pozsar, 2022). Inflaation jyrkän nousun myötä tämä harmonia on nyt purkautunut.
Miksi? Pozsar tiivistää:
- ”Kiina rikastui tekemällä halpaa tavaraa ja halusi sitten rakentaa 5G-verkkoja maailmanlaajuisesti ja tehdä huippuluokan siruja huippuluokan litografiakoneilla, mutta Yhdysvallat sanoi ”ei käy”. …
- ”Venäjä rikastui myymällä halpaa kaasua Eurooppaan, ja Saksa rikastui myymällä kallista, halvalla kaasulla tuotettua tavaraa. Molempien käyttötilit paisuivat. Liiketoiminta oli niin hyvää, että Venäjä ja Saksa suunnittelivat lupauksen uusimista Nord Stream 2:n kanssa.”(Tämä ei sopinut USA:n geopolitiikkaan. Niinpä Ukraina ajettiin geopolitiikan koeponnistusalustaksi, mvv)
- ”Yhdysvallat rikastui rajusti tekemällä määrällisen elvytyksen, QE. QE oli tehtävissä Venäjältä ja Kiinasta tulevan halvan viennin mahdollistaman matalan inflaation perustalta. Maailmantalouden elintarvikeketjun huippu – Yhdysvallat – ei tietenkään halua matalan inflaation järjestelmän päättyvän”, mutta kun monet muut jäivät siitä pois, se romahti.
Liberalistinen toivo rauhasta kuihtui jälleen reaalipoliittiseksi ja siten taloudellisen, teknologisen ja sotilaallisen voimatasapainon määrittämiseksi uudelleen USA:n hegemonisen suurvalta aseman takaamiseksi. Tilanne on kuitenkin uusi: ulkopoliittiseen realismiin liittyvä sodan eskaloitumisdendenssi on saanut rinnalleen rauhan takeeksi synnytettyjen kauppapoliittisten riippuvuuksien aseistamisen. Arviot kansallisesta turvallisuudesta perustuvat nyt myös ennakoitavissa olevista kaupankäynnin mahdollisuuksista ja niiden tuottamista riippuvuuksista (expextations of future trade, Copeland, 2014). Toisin kuin reaalipoliittinen nokittelu, tämä nokittelu johtaa kaupallisten riippuvuuksien, entisten rauhantakeiden, käyttämiseen uhkailun ja kiristyksen välineinä:
”Kun suurvallalla on positiivisia odotuksia tulevasta kauppaympäristöstä, ne haluavat pysyä rauhassa turvatakseen pitkän aikavälin taloudellista valtaa lisäävät taloudelliset hyödyt. Kun nämä odotukset kuitenkin muuttuvat negatiivisiksi, johtajat todennäköisesti pelkäävät, että he menettävät pääsyn raaka-aineisiin ja markkinoille, mikä antaa heille kannustimen käynnistää kriisejä kaupallisten etujensa suojelemiseksi.” (Copeland, 2014).
Mitkä ovat sitten kaupankäynnin tulevat odotukset? Ne ovat taloudellisen liberalismin ja ulkopoliittisen realismin kannalta katastrofaaliset. Ekorealismi määrittää taloudellisen kasvun rajat tiukaksi, kohtuutaloudeksi (de-growth). Ulkopoliittisen realismin usko rauhaan hegemonisen suurvallan, USA:n, johdolla törmää muiden suurvaltioiden ydinaseistukseen ja taloudellisiin realiteetteihin: ”Yhdysvalloissa on vain 4,2 prosenttia maailman väestöstä ja nyt vain 16 prosenttia maailman BKT:sta (kansainvälisillä hinnoilla mitattuna). Itse asiassa G7-maiden yhteenlaskettu BKT on nyt pienempi kuin BRICS-maiden (Brasilia, Venäjä, Intia, Kiina ja Etelä-Afrikka), kun taas G7-maiden väestö on vain 6 prosenttia maailman väestöstä verrattuna 41 prosenttiin BRICS-maissa.” (Sachs, 2022).
Kysymys ei siis ole vain Idästä ja Lännestä vaan erityisesti Etelästä ja Pohjoisesta. Pohjoisen ja Lännen piirissä viime vuosisadalla muotoutunut valtiovetoinen ajatus ulkopoliittisesta realismista ja talousvetoinen ajatus rauhasta ovat molemmat törmänneet ekorealismiin. Niitä yhdistänyt Cowboyn lempiajatus ”The only good Indian is a dead Indian” on nyt saanut aivan uuden mittakaavan. (Mieder, 1993).
Entäpä se Kasakka?
Suurlähettiläspäivillä (23. 8. 2022) presidentti Niinistö asetti jälleen ulkopolitiikkansa perusteesiksi ”vuosisatoja vanhan viisauden”:
”Tässä tehtävässäni mielessäni on ollut vuosisatoja vanha viisaus: kasakka vie sen, mikä on löyhästi kiinni. Se koskee yhtä lailla materiaa kuin toimintavapautta. Tästä oli kyse myös viime vuoden lopulla Venäjän vaatiessa loppua Naton laajentumiselle. Sen asian me kiinnitimme.”
”Sen asian me kiinnitimme.” … siis mitä?
Jos haluaa jotakin kiinnittää, tulee olla 1) se irrallaan oleva, joka kiinnitetään, 2) se, johon kiinnitetään, ja 3) se, jolla kiinnitetään. Suomen USA:n suurlähettiläs totesikin, että Niinistön pitkään rakentamalle de facto tilanteelle haetaan nyt de jure vahvistusta, ”muodollista sinettiä” ts. taloudelliselle ja poliittiselle liittolaisuudelle (= riippuvuudelle) haetaan nyt kansallista, juridista vahvistusta: kansakunta määrittelee nyt itse itsensä uudelleen.
Kansankuntaa siis kiinnitetään, mutta mihin? Pohjoismaihin? Balttian kansojen perheeseen? NATO:n Pohjolan linnakkeen eturintamaksi? Ei vaan Länteen: ”huolehdimme siitä, että koko NATO-alue on turvallinen … puhumme 360°:sta ja katsomme joka suuntaan” (Haavisto; Näkki 2022). Ongelmamme ei siis enää olekaan pitkä raja Venäjän kanssa vaan pitkä raja Idän ja Lännen välillä. Omat rajamme eivät siis enää määrittele kansakuntaamme vaan sitä määrittää raja idän ja lännen välillä.
Tätä nykyä Suomi on sekä energian, raaka-aineiden, teknologian, rahoituksen että nyt myös työvoiman osalta riippuvainen ja siten kiinnitetty mitä moninaisimpiin maailman maihin, tavalla taikka toisella. Kansantaloutena Suomi ei ole ollut irrallaan enää vuosisatoihin. Valtiona puolestaan Suomi on ollut itsenäinen, suvereeni, satakunta vuotta.
Entäpä kansakuntana, kansa itsensä määrittelijänä, siis kulttuurisesti? Mistä kaivettiin Suomen itsemäärittely, sen omalaatuisuus ”edistyksen suurena vuosisatana”, 1800 -luvulla, Pax Russica’n aikana. Suomalainen älymystö toimi saksalaisen nationalismin innoittamana juuri niin kuin suurruhtinaskunnan aseman Suomelle myöntänyt tsaari oli ajatellut: juuret haettiin Suomen kielestä ja sen syvistä juurista, Karjalan kunnailta, kansamme laulajilta ja Impivaaran kulkijoilta. Niistä sivistimme rohtimet ja aivimet tarinaamme kansallisesta ainutlaatuisuudestamme.
Elias Lönnrot kutoi niistä kansalliseepoksen, Kalevalan, jota ylpeästi esittelimme muille Euroopan kansakunnille: Katsokaa, meillä on oma historiamme. Me emme siis olekaan ruotsalaisia, eikä meistä koskaan voi tulla venäläisiä, olkaamme siis – suomalaisia!
Tämä, kahdella erillisellä kielolla synnytetty kansallisen itsemäärittelyn tyhjiö täytettiin JOKO muiden vähättelyllä, kansallisella uholla ja voimantunnolla TAI uskolla sivistyksen voimaan: ”Suomi ei voi saada mitään aikaan väkivallalla, sivistyksen voima on sen ainoa pelastus” (J. V. Snellman).
Vaihtoehdot jo silloin olivat halveksittavat ”kasakat”, ”ryssät”, ”hurrit” TAI Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero ja monet muut etsimässä tietään Impivaaran saloilta asuttamaan ja viljelemään Jukolan taloa.
Sisällissodassa ja kahdessa maailmasodassa tämän ajatuksen ensimmäisen tulkinnan kantavuutta ja maantiellisiäkin rajoja koeteltiin. Toisen maailmansodan jälkeen jälkimmäinen vaihtoehto, ”kulttuurisuomalaisuus” kääntyi sosiaaliseksi ohjelmaksi ja ohjenuoraksi, kun suomalaiset kasvoivat pohjoismaisiksi ja eurooppalaisiksi, osaksi koko Euroopan kansojen perhettä.
Reilut kolme vuosikymmentä käytettiin kansakunnan voimien vahvistamiseen ja sen rakentamiseen. Kaikki hyvinvointivaltion keskeiset osat perustettiin tai reformoitiin: koulutus, sosiaali- ja terveydenhuolto, työttömyysvakuutus, eläkkeet sekä koko julkisen hallinnon valtakunnallinen, alueittainen ja paikallinen organisaatio ja paljon, paljon muuta. Poliittisesti asia hahmotettiin kansanrintama- tai yhteistyöhallituksina – siis edistyksenä!
Tämä erillisrauha, Pax Finlandia, vai pitäisikö sitä kutsua Pax Paasikiveksi, ei sopinut yhteen Pax America’n kanssa – ”Russia out, German down, USA in”. Euroopasta ei saanut eikä saa muodostua – kolmatta kertaa – nuorten amerikkalaisten hautausmaata, ei geopoliittista vastavoimaa USA:lle eikä EU saa rakentaa eurooppalaista talonpitoa, taloutta, Venäjän – Kiinan liittolaisen – kanssa.
Tämän politiikan sanansaattajana toimi kulttuuriliberalismi, joka laskeutui Suomeen 1980 -luvun alussa. Sitä seurasi ”sääntöperustainen” liberalistinen talouspolitiikka muutama vuosi myöhemmin. Ulkopoliittinen realismi kääntyi liberalistiseksi idealismiksi: uusliberalistisen globalisoivan taloudenpidon sääntöperustaisuus on demokratian perusta. Vain ne hyväksymällä ja niitä toteuttamalla kansakunta voidaan tunnustaa demokratiaksi, vaikka se merkitsi tuon kansakunnan kansantalouden omaehtoisuuden kaventumista ja sen olennaista riippuvuutta raaka-aineista, energiasta, teknologiasta, rahoituksesta ja sittemmin – myös työvoimasta.
Globalisoituminen tapahtui kansainvälisen funktionaalisen tavara- ja palvelutuotannon ja sen rahoituksen ehdoilla, jota kansallisen hoiva- ja elämätalouden oli – enemmän tai vähemmän – palveltava. Vaikka tästä on seurannut taloudellisen vallan ja varallisuuden jyrkkä keskittyminen sekä kansallisesti että kansainvälisesti – siis autoritäärisyyttä – niin se ei estä Länttä vaatimasta ”autoritäärisiä” maita avaamaan taloutensa ovia tälle samalle sääntöperusteisuudelle. Tämä ulkopuolelta tuleva vaatimus kansallisen politiikan ”demokratisoimiseksi” toteuttaa siis talouden ”autoritäärisyyden” lisäämistä, siis kansallisen suvereniteetin taloudellisen perustan murtamista.
Jos taas kansallisvaltio suojelee suvereniteettiin perustuvaa itsemäärittelyä globalisaation talousvoimia vastaan sulauttamalla valtion ja talouden yhdeksi orgaaniseksi, valtiokoneiston johtamaksi kokonaisuudeksi, kansakunnaksi ilman kansalaisyhteiskunnallista keskustelua (communication), autoritäärisyys rakentuu tähän orgaaniseen kokonaisuuteen oletetun – tai keksityn – aidoksi väitetyn luontosuhteen perustalta – ja olemme fasismiin johtavalla tiellä.
Jos siis valtiolliseen itsemäärittelyyn mutta taloudelliseen riippuvuuteen perustuva ulkopoliittinen realismi johtaa sotaan, JA taloudellinen liberalismi ja sille alistettujen kansallisvaltioiden elinehtojen puolustaminen ekokatastrofiin, JA suvereenin valtion ja sen talouden sitominen yhteen aidon kansakunnan pelastamiseksi puolestaan fasismiin, niin mitä meille jää? Diplomatia?
Ihmisvelvollisuudet – sittenkin?
Niinistö päättää puheensa suurlähettiläille jälleen kerran ihmisvelvollisuuksiin, siis siihen millaisen maailman meidän tulisi jättää seuraaville sukupolville ja avaa suurlähettiläille ekorealismia:
”Ilmastonmuutos etenee, kuten kuluneen kesän dramaattiset uutiskuvat ovat meille todistaneet. Metsät palavat, joet kuivuvat, lämpöennätykset rikkoutuvat. Ilmastonmuutos ei ole kaukana tulevaisuudessa tai kaukana muilla mantereilla, vaan tässä ja nyt, myös meillä Euroopassa. Kun samaan aikaan myös luontokato syvenee, koko ekosysteemimme kriisiytyy yhä pahemmin…. Edes edessä olevan energiakriisin aikana emme saisi asettaa taloutta ja luontoa vastakkain. Meidän on kyettävä huolehtimaan molemmista. …. Teknologinen kehitys tuottaa … uusia viheliäisiä haasteita ja uhkia. Monet uudet teknologiat pitävät itsessään sisällään merkittävää vaarapotentiaalia, eikä sitä pidä lisätä nollasummapelimäisellä ajattelulla. On vältettävä teknologisen asevarustelun hengen leviämistä maailmaan. … Ihminen toiveineen, aikeineen ja pelkoineen ei ole irrallaan tästä todellisuudesta. Aikaa on hukattu, mutta ihmiskunta ehtii vielä voittaa suuret haasteensa, jos vain haluamme yhdessä niin tehdä. Emme saa antaa tämän tilaisuuden valua hukkaan keskinäisen kaunan ja epäluottamuksen takia. … Yhteistä näille haasteille on, että niistä yhtäkään ei ratkaista asein. Eikä yksin. Tarvitaan vilpitöntä pyrkimystä jakolinjojen ylittämiseen ja toimivien ja oikeudenmukaisten ratkaisujen löytämiseen. Sanalla sanoen: tarvitaan diplomatiaa.” (Niinistö, 2022, kurs. mvv)
Tarvitaan diplomatiaa? Siinäkö kaikki! Voi Äiti maa, sinun lapsiasi! Eipä tiedä vasen käsi mitä oikea käsi tekee! Kun oikea käsi asettaa vaakalaudalle miljardien ihmisen elämän ja kuoleman, vasen käsi ojentaa tyhjän kämmenen kohti suurlähettiläitä: pelastakaa tämä maailma – diplomatialla!
Kansallinen ajautuminen fasismiin on estettävissä vain realistisella luontosuhteella, ekorealismilla. Se taas puolestaan vaatii ekorealismin demokratisoimista, ts. meidän on itse kunkin reaalisessa luontosuhteessamme – siis työssä ja tuotannossa – oltava mukana päättämässä mitä, miksi, milloin, missä ja miten tuotetaan ja kuinka mahdollinen ylijäämä hyödynnetään. Se siis kääntää cowboyn liberalistisen demokratian demokraattiseksi realismiksi.
Lähtökohtana ei siis ole ensikädessä valtion eikä funktionaalisen tavara- ja palvelutalouden suhde ulkoiseen ja sisäiseen luontoomme – nehän johtivat katastrofeihin – vaan sisäisen maailmanne ja maailman sisäisyyden välisen yhteyden, Oikeios (Moore, 2015), jäsentämisestä kanssalaisuuden pohjalta. Silloin kasakkakin ottaa kaikesta kiinni siitä huolehtiakseen.
Oikeastaan tästä keskustellaan jo monella eri suunnalla. Mikä on finanssipolitiikan ja rahapolitiikan suhde ekorealismin kannalta? Onko mahdollista sisällyttää jokaiseen taloudelliseen transaktioon määritteet siten, että ne ovat mukana toteuttamassa YK:n Agenda2030 ja 17 kehitystavoitetta?
Kuinka huolehtia siitä, että tuotannon suunnittelussa on kaikkien käytössä kaikki tarvittava tieto ja taito globaalissa mittakaavassa ja kuinka tältä pohjalta tuotanto hajautetaan maapallon eri puolille?
Kuinka estää eri maiden kanssalaisten ajautuminen torppareiksi suuryritysten alustalouksiin tai alistetuksi valtiokoneiston tarkkailulle?
Palaan asiaan ….
Viitteet
Copeland, D. C. 2014. Economic Interdependence and War (Princeton Studies in International History and Politics). Princeton University Press. Kindle Edition.
Marin, S. 2022. Pääministeri Sanna Marinin puheenvuoro Suurlähettiläspäivillä 23.8.2022
https://valtioneuvosto.fi/-/10616/paaministeri-sanna-marinin-puheenvuoro-suurlahettilaspaivilla
Mieder, W. ”The Only Good Indian Is a Dead Indian” History and Meaning of a Proverbial. Stereotype Journal of American Folklore 106(419):38-60.
Näkki, M. 2022. Pekka Haaviston haastattelu Ykkösaamussa 03.09.2022.
https://areena.yle.fi/1-50971027
Moore, J. 2015. Capitalism in the Web of Life. Verso. Kindle Edition
Niinistö, S. 2022. Tasavallan presidentti Sauli Niinistön puhe suurlähettiläskokouksessa 23.8.2022 https://www.presidentti.fi/puheet/tasavallan-presidentti-sauli-niiniston-puhe-suurlahettilaskokouksessa-23-8-2022/
Pozsar, Z. 2022. War and Industrial Policy. Credit Suisse Economics Investment Solutions & Sustainability Global, 24 August 2022.
Sachs, J. D. 2022. The West’s Dangerously Simple-Minded Narrative About Russia and China
The overwrought fear of China and Russia is sold to a Western public through manipulation of the facts. Common Dreams, August 23, 2022
Tuppurainen, T. 2022. Eurooppa- ja omistajaohjausministeri Tytti Tuppuraisen puhe suurlähettiläspäivillä 24.8.2022. https://vnk.fi/-/eurooppa-ja-omistaja-ohjaus-ministeri-tytti-tuppuraisen-puhe-suurlahettilaspaivilla-24.8.2022
Kuva: Matti Porre/Tasavallan presidentin kanslia