Saatteeksi: tämä blogi on johdantoa hegemoniakeskusteluun. Palaan asiaan kirjallisuuden kera jatkossa (Mikhail Suslov, Glenn Diesen, Sakari Hänninen).
Viime aikoina mitä erilaisimpia asioita ja tilanteita on kuvattu ilmaisulla hegemonia, jopa queer-keskustelujen mitä moninaisimmissa seksuaali-identiteetin kysymyksissä halutaan murtaa ”luonnollisen” hegemonia.
Hegemonia (< ylivoima, valta-asema, johtajuus) käsitteen historia on pitkä. Klassisessa maailmassa se viittasi yhden tai toisen kaupunkivaltion ylivoimaan. Kreikan kielen sana hēgemonia ”johtajuus, johtava, ensimmäisenä menevä” merkitsi myös ”yhden kaupunkivaltion valta tai suvereniteetti useiden muiden yli”, kuten Ateena Attikassa; nykytilanteisiin viitaten, vuodesta 1850 -alkaen, aluksi Preussista suhteessa muihin Saksan valtioihin. (1)
Juuri suomeksi käännetty Giuseppe Cospito’n teos ”HEGEMONIA – Homeroksesta sukupuolentutkimukseen” (niin & näin, 2024, suom. Tapani Kilpeläinen, 2) käy yksityiskohtaisesti, mutta ei kovin analyyttisesti läpi hegemonia -käsitteen historiaa. Se paljastaa samalla sen olennaisen puutteen: kysymyksen ihmisen hegemonisesta suhteesta luontoon.
Avataanpa sitä hieman.
Perustuuko kamppailu hegemoniasta, hallitsevasta käsityksestä maailman menosta:
- kansakuntien keskinäisiin valtasuhteisiin, siis kysymykseen suvereniteetista ja ulkopoliittisesta realismista,
VAI
- yksittäisen kansakunnan sisäisiin valtasuhteisiin, siis kysymykseen demokratiasta ja sisäpoliittisesta realismista
VAI
- ihmisen ja luonnon keskinäissuhteisiin, siis kysymykseen kestävästä kehityksestä ja ekologisesta realismista.
Kun hegemonia alkuun perustui esisijassa alueellisten yksiköiden (kaupungit, yhteisöt) keskinäisten ulkosuhteiden määrittelyyn, jota funktionaalinen tuotantotoiminta palveli keräten ruokaa, raaka-aineita, työvoimaa ja energiaa yhteisön käytettäväksi – mahdollisimman edullisesti.
Ajan mittaan niiden hankkimisen mittakaava ja rytmitys vaati tietysti kuljetuksen ja rahoituksen organisoimista. Mitä suuremmaksi väestökeskittymät kasvoivat ja mitä korkeammalle pilvenpiirtäjät nousivat, sitä kauemmaksi myös hankinnan eturintamat etenivät.
Sittemmin kansainvälistynyt funktionaalinen tuotanto ja sen rahoitus alkoivat asettamaan vaatimuksia ja ehtoja kansantalouksille: niiden on toimittava samojen sääntöjen mukaan maassa, jos toisessakin, jotta tavaroiden, pääomien ja työvoiman vapaa liikkuvuus voisi toteutua. Säännöt määritteli johtava talousmahti, nyt viimeksi Yhdysvallat.
Ajatus siitä, että kansakuntien sisäiset valtasuhteet (autoritäärisyys/demokraattisuus) määrittävät myös kansakuntien keskinäisiä valtasuhteita – kunkin kansakunnan suvereniteetin hyväksyttävyyden – ilmentää juuri tätä siirtymää. Talousliberalismi – ja kulttuuriliberalismi sen lähettiläänä – haluaa tehdä demokratiasta vientitavaraa mahdollistaakseen halpatuonnin – halvan tai jopa ilmaisen ruuan, energian, työvoiman käytön, raaka-aineiden hyödyntämisen ympäri maailmaa.
Keisarillinen elämäntapamme (Imperial Mode of Living, 3) perustana olevat ”luonnon omistuksen vallitsevat muodot johtavat fossiilikapitalistisen kehityksen syvenemiseen ja laajenemiseen ja sen ilmaisuun keisarillisena (imperial) tuotanto- ja elämäntapana suhteessa luontoon. Ekologinen kriisi on siis myös globaalin pohjoisen elämäntavan kriisi, joka on tällä hetkellä leviämässä ympäri maapalloa huolimatta siitä, ettei sitä voi toteuttaa ilman ekologisen kriisin syventämistä. Kapitalismin ja ekologian kriiseistä huolimatta meidän keisarillisen (imperial) elämäntavan yleistymisellä on edelleen hallitseva asema.” (3)
Ekologinen realismi
Pitkään tämän taloudenpidon oletuksena oli – ja on vieläkin taloudellisen mallintamisen perustana – että luonnonvarannot ovat ehtymättömät ja rajattomat. Jos myönnämme luonnolle ehdottomat, absoluuttiset rajat – sitoudumme siis ekologiseen realismiin ulkopoliittisen realismin sijaan – niin ajatus luonnon yksityisestä omistamisesta (privat) kääntyy luonnon uusintamisvelvollisuudeksi: luonnon tuhoaminen (usufrucabtuary) ei ole sallittua kuten ei ole omaisuudenkaan, joka meillä on lainassa (usufructuary). Funktionaalisen tuotannon ensisijainen tehtävä on ulkoisen luonnon uusintaminen.
Tämä hegemonisen luontosuhteen uudelleenmäärittely määrittää ratkaisevalla tavalla uusiksi myös hegemoniset taistelut niin kansakuntien kesken kuin myös niiden sisällä, siis kysymykset suvereniteetista ja demokratiasta.
Ekologisen realismin näkökulmasta ei ole olemassa suvereenia kansakuntaa eikä kansantaloutta. Kuvitelma ulkopolitiikasta ulkopoliittisen realismin pohjalta – voima vastaan voima – on tuhoisaa idealismia. Tarvitsemme nyt ja heti ihmiskunnan sisäpolitiikkaa.
Kuinka huolehdimme siitä, että meille itse kullekin hahmottuu realistinen käsitys luonnonvarantojen käytön ehdoista?
Liberaalidemokratian perusajatuksen mukaan kenenkään omakohtaista kokemusta ei voida kiistää ja itse kullakin on kiistämätön oikeus julkisesti puolustaa sitä. Yhteisö ei siis perustu eriarvoisten ihmisten samanlaisuuteen vaan samanarvoisten ihmisten erilaisuuteen.
Tämä erilaistuminen mahdollistuu ja etenee nyt markkinavälitteisesti kaupallisen kansalaisyhteiskunnan piirissä, jossa sisäisesti ei ole minkäänlaista rajaa tai estettä sen etenemiselle. Yhä henkilökohtaisempien ja yksityiskohtaisempien pienten erotteluiden synnyttäminen ja julkituominen on osa markkinointia ja markkinamekanismia.
Talousliberalismilla ei ole muita rajoja kuin rahoitus, joka sekin on nyt irrotettu kaikesta suorasta riippuvuudesta mistään reaalisesta, ensin yksityisten pankkien ja nyttemmin keskuspankkien toimesta.
On kuitenkin muistettava, että kaikki liikkeessä oleva raha edustaa velkaa ja velka edustaa varoja pankkien taseissa. Voidakseen myöntää lisää velkaa pankkien täytyy lisätä vakuuksiaan tai ainakin lupauksia niiden saamisesta. Niillä on siis intressi saada lisääntyvästi lupauksia luonnon resursseista olivatpa missä tahansa. Niille kysymys ei ole demokratiasta vaan vakuuksien hankinnasta ilman rajoituksia.
Ekologinen realismi kuitenkin asettaa nyt rajat. Nykyisen moninaisuuteen tukeutuvan yhteisön ehdollistaminen näihin rajoihin vaatii mitä moninaisisinta yhteisöllistä kommunikaatiota (com-munication/commoning) itse asian ytimestä: reaalisesta suhteestamme luontoon; siis itse kunkin työstä: mitä, miksi, miten, milloin ja missä tuotamme ja kuinka hyödynnämme mahdollisen ylijäämän – tarvitsemme siis ekologista demokratiaa. Työpaikka on siis opinpaikka, jossa realistinen hegemoninen käsitys maailman menosta syntyy – jos on syntyäkseen.
Ekologinen realismi siis haastaa liberaalidemokratian. Demokratia ei ole vain ihmisten välinen asia. Demokratiassa ole myöskään yksinomaan kysymys kansakuntien keskinäisistä hegemonisista valtasuhteista. Demokratiassa on kysymys reaalisesta suhteestamme luontoon: miten ratkaisemme aivo- ja maapeltojemme viljelemisen (culture) keskinäissuhteet kestävällä tavalla?
Viitteet
(1) online etymology dictionary: hegemony
https://www.etymonline.com/search?q=hegemony
(2) Cospito, G. 2024. HEGEMONIA – Homeroksesta sukupuolentutkimukseen
Suomentanut Tapani Kilpeläinen niin & näin Tampere
(3) Brand, U., Wissen, M. 207. The Imperial Mode of Living in Spash, C. (ed., 2017): Routledge Handbook of Ecological Economics, Chapter 15. London: Routledge.