”Me olemme tottuneet tiettyyn elintasoon. Me pidämme sitä oikeutemme … Me olemme luoneet elämäntavan, joka tekee vääryydestä jatkuvan ja väistämättömän. Johtopäätös? Meidän on jälleen tultava köyhiksi. Tai väkivalloin säilytettävä etuoikeutemme. Tähän mennessä ei yksikään kansa, puhumattakaan maanosasta, ole valinnut vapaaehtoista köyhyyttä. Ei ole toiveita, että me tulisimme tekemään sen” – Sven Lindqvist, 1967. (1)

Kun julistamme, että tavoittelemme ”reilumpaa huomista kaikille, ei harvoille” se tarkoittaa suomalaisen ja länsimaisen mittapuun mukaan köyhyyttä kaikille. Mutta … ”Our way of life is not negotiable!” (George H. W. Bush, Rio, 1992). Miten sitten? Voima vastaan voima?

 

Idealismin tuhovoimasta

Ulkopoliittista realismin teoriaa pidetään yleisesti moraalittomana, koska sen tulkinnan mukaan kansallisvaltioiden keskinäissuhteissa pääpaino on väistämättömästi kamppailussa omasta turvallisuudesta ja näin ollen realistit torjuvat idealistiset pyrkimykset vähätellä voimaan perustuvan valtapolitiikan keskeistä merkitystä. Koska valtiot eivät kykene murtamaan keskinäisiä turvallisuuskamppailuaan, realistit katsovat toimivansa moraalisesti kun noudattavat voimatasapainologiikan sääntöjä. Se on vakauden ja rauhan perusta. Siksi juuri idealististen pyrkimysten taipumusta vähätellä valtapoliittista taistelua tulee pitää moraalittomina koska ne heikentävät turvallisuuskamppailun niin sääntelyä kuin alueellista ja sisällöllistä kohdentamista, jotka ovat rauhantilan ylläpitämisen perusta. (2)

Tarkastelkaamme tätä asetelmaa talouden kannalta.  Voimme jakaa taloudenpidon – siis reaalisen suhteemme sisäiseen ja ulkoiseen luontoon – kahtia: kuluttavaan tuotantoon ja tuottavaan kulutukseen.

Näistä jälkimmäinen – siis väestön turvaaminen ja uusintaminen laajasti ottaen – on perinteellisesti organisoitu alueellisesti kansallisvaltioiksi, kun taas edellinen, kuluttava tuotanto, on organisoitu funktionaalisesti, ts. ruuan, energian, raaka-aineiden ja jopa ulkoisen työvoima hankinnaksi sieltä mistä niitä ikinä saadaankin hankittua – ja mahdollisimman halvalla.

Tätä nykyä ei liene yhtäkään kansallisvaltiota, joka pystyisi ylläpitämään tuottavaa kulutustaan sellaisella kuluttavalla tuotannolla, joka ei tarvitsisi mitä moninaisimpia aineksia oman kansallisvaltion maantieteellisen alueen ulkopuolelta. Tätähän on pitkään kutsuttu globalisaatioksi.

Siten ulkopoliittisessa realismissa ei ole enää pitkään aikaa ollut kysymys vain kansakunnan maantieteellisen alueen koskemattomuudesta vaan myös siitä, kuinka pitää yllä sellaisia funktionaalisia suhteita ympäri maailmaa, jotka mahdollistavat kansakunnan väestöllisten voimavarojen ylläpitämisen ja uusintamisen funktionaalisen talouden rahoituksen, teknologian ja tuotanto- ja kuljetusväylien hallinnan kautta.

Globalisaatio eteni pitkään taloudellisen vaihdon yhteismitallisuudelle rakennettujen sääntöihin perustuen, siis sääntöperusteisesti uskoen, että kaikkien suhteellinen etu toteutuu. Niin ei ole käynyt. Kansainvälinen kauppa ei ole ollut eikä ole nytkään reilua, ei alkuunkaan (3). Ongelma on se, että juuri noiden funktionaalisten suhteiden ylläpito yhteismitallisuuden sääntöperustalta purkaa kansankuntien erityisyyttä, omaehtoisuutta ja suvereniteettia.

Taloudellista keskinäisriippuvuutta pidettiin jopa rauhan takaajana: sota vahingoittaisi aina kaikkia osapuolia. Turvallisuustakuuna pidettiin ja pidetään myös aseteknologian tuottamia uusia mahdollisuuksia: suurvalloilla on mahdollisuus niin halutessaan minä hetkenä hyvänsä tuhota toinen toisensa ja samalla itsensä – lopullisesti.

Ulkopoliittinen realismi ei ole siis oikeusperusteista. Päinvastoin. Sen mukaan ”maailmassa oikeus on aina seurannut voittajan miekkaa. … Tappion kärsineet ovat väärässä.” (4). Jos siis tukeudumme ulkopolitiikassa ulkopoliittiseen realismiin, emme voi saman aikaisesti vedota oikeudenmukaisuuteen vaan sitoudumme voittajan oikeuteen. Kysymys oikeudenmukaisuudesta on tällöin voimasuhdekysymys, ei periaatekysymys.

Ulkopoliittinen realismi ei ole myöskään ekologista realismia. Päinvastoin. Voimatasapainologiikka edellyttää voimasuhteiden toteamista ja arvioimista yhteismitallisuuden perustalta. Funktionaalisen talouden puolella mittavälineenä on kunkin ajankohdan reservivaluutta, nyt USA dollari. Pitkään aikaan reservivaluutan määrää ei kuitenkaan ole sidottu mihinkään reaaliseen vaan sitä mittaa taloudentekijöiden keskinäisen ”luottamuksen” määrä: millä todennäköisyydellä ja missä ajassa uskomme saavamme takaisin tekemämme investoinnit voittojen/ylijäämien kera.

Tämä tulevaisuuden arvottaminen ja pääomittaminen tapahtuu nyt sekä yksityisten että julkisten toimijoiden piirissä lähes samalla tavalla: luodaan tyhjästä lupausrahaa, jotta saataisiin liikkeelle olemassa olevia voimavaroja tulevaisuuden, siis voittojen/ylijäämien, tuottamiseen riippumatta siitä, mitkä rajat ekologinen realismi niille asettaa.

Ensimmäinen reaktio ekologisen realismin asettamiin haasteisiin on ollut purkaa globaalin funktionaalisen talouden yhteismitallisuuden kautta kehittyneet keskinäisriippuvuudet ja asettautua puolustusasemiin ja tukeutua kansalliseen puolustusteollisuuteen turvaamaan omat edut ja rajat – erityisesti ulkolaiselta työvoimalta.

Välineellistetty ”demokratia”
Kun ekologinen realismi sanoo, että luonnonvarannot ovat rajalliset ja siten itse kukin kansallisvaltio on riippuvainen siitä, kuinka nuo ehtyvä varannot jaetaan, niin kansakuntien keskinäisriippuvuudesta onkin tullut riippakivi, josta on päästävä eroon. Miten? Käyttämällä kansallisia voimavaroja turvaamaan omaa osuutta noista ehtyvistä planetaarisista voimavaroista jatkamalla ulkopoliittisen realismin oppia: ”oikeus seuraa voittajan miekkaa”.  Muokkaisimme siis ulkopoliittista realismia arvopohjaisesti tuomalla siihen mukaan narratiivin omista arvoistamme, omasta idealismistamme. Tämä on arvopohjainen poikkeama ulkopoliittisesta realismista, siis idealismia – Ukrainan sodan asetelma onkin sitten valmis.

Periaatteellinen oikeudenmukaisuus (justice) edellyttää enemmistöpäätösprosessia siitä, mitkä ovat itse kunkin oikeudet (rights) ja mitkä eivät ole ilman etukäteen asetettuja rajoituksia lopputulokselle. Oikeudelliset realistit ovat perinteellisesti korostaneet, että kansalaisoikeudet ja poliittiset oikeudet ovat ensisijaisia, koska ne ovat negatiivisia, ts. ne rajoittavat muiden henkilöiden tai hallitusten toimintaa suhteessa oikeudenhaltijoihin, kansalaisiin ja yhteisöihin. Sen sijaan näiden realistien mukaan positiivisten, taloudellisten ja sosiaalisten oikeuksien, toteuttaminen on toissijaista ja ehdollista. (5)

Kun ulkopoliittisen realismin mukaan kansallisvaltioiden, erityisesti suurvaltojen, keskinäiset suhteet  perustuvat ensisijassa ”voima vastaan voima ”-anarkiaan, jota funktionaalisen talouden vaatimus yhteismitallisuudesta jäsentää voimakkaimman toimijan hegemoniaksi, oikeudellinen realismi nostaa esiin juuri kansalais- ja poliittiset oikeudet tuon hegemonisen aseman oikeuttavaksi narratiiviksi: kysymys ei ole erioloisten kansakuntien suvereniteetista ja keskinäisestä demokratiasta vaan ”demokratian” välineellistämisestä: ”demokratia” on ulkopoliittista vientitavaraa, joka mahdollistaa taloudellisesti edullisen halpatuonnin.

Ekologinen realismi

Miten meidän pitäisi ratkaista ekologisen realismin asettavat eksistentiaaliset haasteet sortumatta idealismin tuhoisuuteen? Nykyinen yhteismitallisuuteen perustuva taloudellinen vaihto on tehnyt meistä ja kansakunnista keskinäisriippuvaisia abstraktilla, luonnon ehdoista irrottautuneella, vieraantuneella tavalla. Tämä universaalius ei ole kiinni missään reaalisessa: raha on tavaran luoja, jumala (6), vaikka tosiasiassa me kaikki olemme luonnon luomia.

Ensinnäkin. Ekologinen realismia edellyttää ekologisen demokratian toteuttamista, siis sitä, että me itse kuin omassa reaalisessa luontosuhteessamme – työssä ja tuotannossa – saamme tuta ja oppia planetaariset ekologiset reunaehdot elämälle, olemme siis mukana päättämässä mitä, miksi, miten, milloin ja missä tuotetaan ja mahdolliset ylijäämät hyödynnetään.

Toiseksi. Tuottava kulutus – kansallisen väestön turvaaminen – ei ole lähtökohdiltaan vain uusintavaa, reproduktiivista, vaan laajentuva, syventävä, parhaimmillaan sivistävä kansallinen tehtävä. Nyt myös kuluttava funktionaalinen tuotanto on määritettävä luontoa uusintavaksi, reproduktiiviseksi tuotannoksi. Me siis tuotamme ensisijaisesti itsemme uusintaessamme luontoa.

Kolmanneksi. Yhteismitallisuus ei tarkoita universaalisuuden toteuttamista yksilökohtaista ja kansallista erityistä tuhoten vaan niiden tuomista mukaan rikastamaan kokonaisuuden moninaisuutta, sen resonanssia. Jokaiseen taloudellisen vaihdon transaktioon on upotettava elämäntekstuurin ylläpidon ja uusintamisen arvot (values): transaktioiden on edistettävä tosiperusteisuutta suhteessa luonnonlakeihin, hyvyyttä ihmisten keskinäisissä suhteissa, kauneutta luonnonvarantoja hyödyntämisessä ja reiluutta niitä jaettaessa.

Neljänneksi. Asuminen ja eläminen tällä uskomattoman bioystävällisellä planeetallamme, kotimaailmassamme, ei ole maailmaan heitettynä olemista (Being-in-the-World) vaan rakentumista osaksi ihmiskunnan ja eliökunnan historiaa maailman kautta ja avulla (Becoming-trought/with-the-world) jatkuvassa, realisoituvassa kosketuksessa sen kanssa ollen (Interbeing).

Köyhyys – ainoa toivomme

”Ei ole toiveita, että me tulisimme tekemään sen”, että … valitsisimme köyhyyden. Ulkopoliittinen realismi yrittää vieläkin ”voittajan oikeuden” voimalla määrittää sen kenet ja ketkä jätetään tai syöstään köyhyyteen ja kurjuuteen ja ketkä elävät yltäkylläisyydessä, vähätellen ydinsodan mahdollisuutta.

Ekologinen realismi asettaa kysymyksen vielä tiukemmin: valitsemmeko köyhyyden vai kuoleman – kaikelle. Siinä on myös toivomme.

 

Viitteet

(1) Lindqvist, S. 1967. Myytti Wu Tao-tzusta. 2. painos. 1986, s. 140. Weilin+Göös, Espoo.

(2) Diesen, G.2024. Destroying Ukraine with Idealism Why Ukraine should not have the ”right” to join Glenn’s Substtack 02.07.2024

https://glenndiesen.substack.com/p/destroying-ukraine-with-idealism

(3) ks. esim. Hornborg, A. & Martinez-Alier, J. 2016. “Ecologically unequal exchange and ecological debt”, Journal of Political Ecology 23(1), 328-333. doi: https://doi.org/10.2458/v23i1.20220

(4) Linna, V. 1954. Tuntematon sotilas. WSOY.

(5) Matwijkiw, A. 2008. Human needs and justice: the case against realism
Nordisk tidsskrift for menneskerettigheter – vol. 26, nr 4, s. 279–301.

(6) Marx, K. 1859. Poliittisen taloustieteen arvostelua.