Raha kasvaa sittenkin puussa?
Tässä joku päivä sitten arvostettu englantilainen sanomalehti The Independent kertoi modernin rahateorian mullistavasta tieteellisestä löydöksestä: Raha todellakin kasvaa puussa (Actually the magic money tree does exist, according to modern monetary theory, The Independent, 5. 11.)
Youssef El-Gingihy esittelee lehden artikkelissa William Mitchellin ja Thomas Fazin juuri ilmestyneen kirjan Valtio takaisin: edistyksellinen visio suvereniteetista jälki-uusliberaalissa maailmassa (Reclaiming the State: A Progressive Vision of Sovereignty for a Post-Neoliberal World, Pluto Books, 2017).
Muutama päivä myöhemmin aktiivinen talousblokkaaja Bill Mitchell, modernin rahateorian vankkumaton kannattaja irvailee, että nämä modernin rahateorian fanaatikot levittävät sosialistista syöpää ja salattua kommunistista piiloviestiä (British mainstream media spreading dangerous MMT ideas, 8. 11., http://bilbo.economicoutlook.net/blog/?p=37320)
Mistä raha sitten oikein tulee ja kuka omistaa välineet sen tuottamiseen?
Rahan nykyisestä suurtuotannosta
Rahaa voidaan tuottaa ja haalia omaan kasaan kovin monella eri tavalla. Viime päivinä on ollut esillä yksityisten tulojen piilottaminen, rahanpesu ja verokierto veroparatiisien avustuksella.
Tämän lisäksi voidaan pistää pystyyn mitä erilaisimpia yritysryppäitä ja -piirejä, joissa tehdään mitä erilaisempaa vaihtokauppaa ilman että vaihtotapahtumat mitataan rahassa, tai jos mitataan, niin sitä varten kehitetään oma pienen piirin vaihtoraha. Tätä varten on kehitetty mitä moninaisimpia tuotantoalustoja ja toiminta on laajenemassa. Meillä on myös lukematon määrä erilaisia paikallisia rahoja ympäri maailmaa ja erilaisia seteleitä rajattuun tuotevaihtoon (SOTE!).
Uusi lohkoketju teknologia avaa lähes loputtomat mahdollisuudet rakentaa maailmanlaajuisia älykkäitä transaktioverkostoja, jotka ovat kansantalouksien ulottumattomissa. Onpa hankkeissa perustaa kansakunta – tai oikeastaan kansalaiskunta – joka ei perustu maatieteellisiin rajoihin vaan yhteisesti sovittuun ajatukseen kanssalaisuuden perustasta, yksilön oikeuksista, velvollisuuksista ja demokratiasta – perustuslaki ja muut lait olisivat kaikkien hyväksyttävissä, nähtävissä ja todennettavissa yhteisessä sopimuskirjassa verkossa. Sitten vain hakemaan kanssalaisuutta!
Pääosa nykyisestä rahan suurtuotannosta tapahtuu kuitenkin pankeissa ja keskuspankeissa. Yksityisissä pankeissa tuotetaan rahaa tyhjästä jokaisen lainanannon yhteydessä. Tämä lupausraha tulkitaan normaaliksi valuutaksi: sillä voi ostaa mitä haluaa ja maksaa veroja. Toinen keskeinen rahatuote on keskuspankkien fiat– raha (fiat (lat.) > tehtäköön, vr. fiat lux – tulkoon valkeus). Näihin rahatuotannon lähes tähtitieteellisiin mittasuhteisiin en tällä kertaa paneudu.
Kun minä tai sinä otamme lainaa pankista, pankki kirjaa tilillemme – ei siis siirrä muualta – lainasumman ja taseisiinsa vastaavan vastuun ja odotettavissa olevan koron otetusta vastuunkannosta, jotka olemme siis luvanneet maksaa takaisin jossakin aikataulussa.
Tämä lupausraha muuttuu reaaliseksi vain ja jos vain pystymme tavalla taikka toisella – yleensä työllä – tuottamaan lupausrahalle reaalisuutta, siis todellista arvoa – ellei meillä satu olemaan omaisuutta, jonka voimme hädässämme myydä.
Entäpä kun kansakunta lainaa keskuspankilta fiat -rahaa; rahaa, jolla lähtökohtaisesti ei myöskään ole minkäänlaista arvoa? Se on myös lupausrahaa; lainaajan, kansakunnan lupaus tuottaa pitkässä juoksussa, tavalla taikka toisella, luvatut arvot. Fiat -rahan arvo on sen (diskontatussa) arvolupauksessa, jonka lainaaja tekee lainan ottaessaan. Fiat -raha on kansalaistalouden rahoitustyökalu, ilmoitus siitä mitä haluamme kansakuntana saada aikaiseksi. Parhaimmillaan fiat -raha voisi siis olla yhteisörahaa (money of commons/commoning money).
Ongelma on siinä, että tämä julkisesti tuotettu ja vastuullistettu raha ei siirry julkiseen talouteen – kuin pieniltä osin ja mutkan kautta koron saattelemana – vaan yksityisiin pankkeihin vaikka pankeilla on jo oma tuottoisa rahan tuotantokoneisto käytettävissään.
Onko keskuspankin lupausrahan määrällä jotain äärtä tai laitaa? Yleensä rajaksi on asetettu – kuten myös Mitchell ja Fazi kirjassaan asettavat – inflaatio, ts. rajana on se, että kaikki tuotantoresurssit saadaan kaikilta osin käyttöön, siis lupausraha säilyttää arvonsa ja kansakunta pitää lupauksensa. Olisiko valtion suvereniteetti siis ratkaistavissa keskuspankin ja kansallisen valuutan haltuunotolla?
Velka-zombie valtiot
Uudessa kirjassaan Voimmeko välttää jälleen uuden finanssikriisin? (Can we avoid another financial crisis? Polity press, 2017) Steve Keen arvioi tilanteen toisin. Hän oli yksi niistä harvoista taloustieteilijöistä, joka osasi ennustaa vuoden 2008 finanssiromahduksen.
”(T)ulevaisuuden ”velka-zombiet” ovat maita, joissa yksityiset velkatasot ovat korkeat ja joissa se kasvaa edelleen paljon nopeammin kuin nimellinen BKT. Nämä maat ovat erittäin riippuvaisia luotosta nykyisen kysynnän ja tulojen ylläpitämiseksi, ja kun luotto laskee, kotimaan kysyntä laskee ja taloutensa siirtyvät taantumaan” (Keen 2017,94).
Keen mukaan kaksi mittaria – yksityisen velan suhde BKT:een ja keskimäärinen velkataso suhteessa BKT:een viimeisten viiden vuoden ajalta – riittävät määrittämään tulevat velka-zombie maat. Erityisesti vaarassa ovat Irlanti, Hong Kong ja Kiina. Perässä tulevat Australia, Belgia, Kanada, Etelä-Koria, Norja ja Ruotsi. Rajatapauksia ovat Hollanti, Sveitsi, Suomi, Ranska ja Uusi Seelanti (velka yli 175% ja luottopohjainen kasvu noin 5% suhteessa BKT:een), perässä tulevat Malesia, Singapore ja Thaimaa.
”Tulevat velka-zombie -kriisit ovat väistämättömiä vuoteen 2020 mennessä, ja luottopohjaisen kysynnän heikentyminen näissä maissa vie sen vähäisenkin myötätuulen, joka nousee maailmanlaajuisen kaupan purjeista.” (Keen, 2017, 128).
Mitä siis nykyiset rahan tuotantojärjestelmät tuottavat?
Rahan tuotantantojärjestelmät tuottavat katteettomia lupauksia tulevaisuudelle. Lupauksia jotka ilmentävät yksityisiä spekulaatioita, joista tehdään julkisia tavoitteita: ”tekninen innovaatio voi olla dynaaminen vain jos se rahoitetaan spekulatiivisesti, haastaen tuntematon tulevaisuus. Abstraktit, kaikesta irtireväistyt lupaukset maksamisesta tekevät rahoituksesta mahdollisen. Tämä toteutetaan erityisen yhteiskuntaluokan avulla, joka on määritelty velallisena olemisen statuksensa pohjalta – yrittäjien” (Ingham, 2004, 201).
Rahatuotantomme tuottaa lupauksia joita on yhä vaikeampi realisoida. Meidän tulisi säästää, myös luontoa, yhä enemmän nykyisyydessä voidaksemme lunastaa lupauksemme tulevaisuudelle, mutta silloin emme voi tuottaa niitä arvoja, joilla voisimme lunastaa tulevan, eli meidän on luvattava yhä enemmän tänään, niin itse kunkin kuin kansakunnankin. Velkaannumme siis, itsellemme. Valtio keskuspankit takaavat yksityiset vastuut ja yrittäjistäkin tulee velallisia. Yksityinen kutoutuu yhteisölliseen, mutta ei valtiolliseen. Valtiollinen ohenee kansainvälisen rahoitustuotannon viimekätiseksi maksajaksi.
(välihuomautus: entrepreneur < entreprendre (ranska) < lupaaja. Suomen kielen yrittäjä < yrkittää <vaatia kiihkeästi, yrkia (ruotsi), wurkian (saksa), work < wyrkan (englanti) < tehdä työtä).
Nämä yksityiset ja yksittäiset lupaajat ja kiihkeästi vaativat yrittäjät eivät perusta spekulaatiotaan reaaliseen tulevaisuuteen, sen haasteisiin, siis kestävän kehityksen 17 tavoitteisiin, jotka YK on määritellyt seuraavasti:
|
Kun William Bill Mitchell irvii omassa blogissaan omaa kirjaansa sosialistiseksi tai jopa kommunistiseksi hälventääkseen pelkoja modernia rahateoriaa kohtaan ja lisätäkseen uskoamme suvereenin valtion rahapoliittiseen voimaan, hän ei siis luota siihen Marxin ajatukseen, että maailmanmarkkinoita rakentaessaan kapitalismi kaivaa omaan hautaansa. Tavoitteemme tietysti on, että siitä ei tule meidän kaikkien yhteinen hauta vaan uusi alku … mitenkä se nyt kuuluikaan, ai niin: luokaton, valtioton ja rahaton yhteiskunta! 😉 … mutta se vaatii jo uuden tarinan.
Viite: Ingham, G. 2004. The Nature of Money, Cambridge: Polity Press.