Kolmiodraaman purkautuminen
Helsingin sanomien haastattelussa (HS 14.03.2024) historiantutkija Tapio Bergholm toteaa poliittisista lakoista, että:
”sekä hallitus että ay-liike ovat oikeassa. Hallitus siinä, että parlamentaarinen enemmistö voi tehdä lakeja. Ay-liike taas siinä, että sillä on oikeus käyttää vaikuttamiseen laillisia keinoja. … ”Kun molemmat ovat oikeassa, tulee mieleen vanha avioliittovitsi siitä, haluatko olla oikeassa vai naimisissa. Nyt tuntuu, ettei kumpikaan osapuoli halua olla naimisissa vaan oikeassa.” (1)
Naimisissa? Eihän ay-liike ole koskaan mennyt naimisiin valtiovallan kanssa, eikös jonkinlainen vihkimätön avoliitto ole ollut voimassa niin kauan kuin ay-liikkeen kihlattuna on ollut työantajat, siis 1940 -luvulta lähtien. Tämän kihlauksenhan työnantajat purkivat vasta joku vuosi sitten vaatien paikallisia sopimuksia heidän vahvoilla direktio-oikeuksilla. He vaativat siis pakkoavioliittoa ay-liikkeen kanssa.
Hallitus ja työnantajat ovat nyt kihlautuneet ja haluavat entisen avoliittolaisen ja kihlatun pois bileistä. Ja bileethän ovat samat kuin 1940 -luvulla: laki ja järjestys. Liberalismi – niin kulttuurinen kuin taloudellinenkin – on saatava kuriin. Tarvitsemme vahvaa, orgaanista valtiota, siis valtiokoneiston ja talouden tahtoavioliiton!
Samalla aukeamalla HS:ssa EK:n hallituksen puheenjohtaja Harri Broman toteaa:
”Mutta tämä ei ole Suomen parasta. Jos Suomeen investointia suunnitteleva yhtiö kyllästyy tähän peliin täällä ja päättää tehdä investoinnin jonnekin muualle, niin se on menetetty forever. Ja sitten puhutaan usein sadoista miljoonista euroista yksittäistenkin hankkeiden kohdalla. Me kaivamme itsellemme sellaista kuoppaa, ettei voi kukaan uskoa.” … mutta: ”Järki voittaa. Kyllä se voittaa” (2)
Järki voittaa? Onko järkevä oikeudenmukaista vai oikeudenmukaisuus järkevää?
Kuka on siis oikeassa ja kuka järkevä? Voisimmeko olla samalla kertaa järkeviä ja oikeudenmukaisia?
Kysymys kuuluu siis: onko taloudellisella ’järkevyydellä’ (EK, SY) ja yhteiskunnallisella oikeudenmukaisuudella (ay-liike) yhteistä juurta, jonka ne molemmat tunnustavat?
Oletuksena tietysti on, että se on valtiovalta, kirkko keskellä toria.
Entäpä jos onkin niin, että on taloudellisen ’järkevyyden’ syy, että meillä on yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta? Eikö meidän pitäisi silloin kysyä, mikä taloudenpidon ’järjessä’ on vikana, kun se tuottaa niin paljon ja moninaista epäoikeudenmukaisuutta? Voisiko sille tehdä jotain sen sijaan että hilataan valtiokirkkoa keskeltä toria puoleen tai toiseen poliittisten voimasuhteiden mukaan. Kysymys on siis demokratiavajeesta.
Kuinka voimme olla yhteiskunnallisessa oikeudenmukaisuudessamme taloudellisesti järkeviä, jos emme ole mukana päättämässä mitä, miksi, miten, milloin ja missä tuotetaan ja kuinka mahdollinen ylijäämä hyödynnetään?
Kuinka työnottajat – eivät työnantajat – voivat taloudellisessa järkevyydessään olla yhteiskunnallisesti oikeudenmukaisia, jos he suhtautuvat kansalaisiin pelkkänä työvoimana, palkkatyöläisinä/kuluttajana? He eivät ole työpaikalla kanssalaisia eivätkä kansalaisia?
Vastaus ei ole – kuten perussuomalaiset ja Suomen Yrittäjät tuntuvat ajattelevan – paluun patruunavetoisiin paikallisiin pienyhteisöihin, ”renkineen ja piikoineen”. Eikä se myöskään ole SAK:n kaipaama Korpilammen hengen esiin kaivaminen ”palkka- ja velkarenkineen/piikoineen” puhumattakaan siitä, että ajautuisimme EK:n unelmaan alustatalouden ”yksinyrittäjyydestä/keikkatyöläisyydestä”.
Mitä sitten?
Julkinen valta kaikkinensa ei ole kuluttavaa kulutusta vaan tuottavaa kulutusta, kansalaisten elämän ehtojen uusintamista ja parantamista. Sen keskeisin tuotos on itse kunkin oma aika, aika oman ja yhteiseksi koetun elämän edistämiseksi. Tämä oma aika on yhteiskunnallisesti tuotettua aikaa. Tässä suhteessa olemme kaikki jo yhteiskunnallisia tuottajia: tuotamme toinen toisillemme mahdollisuuden – ajan, tilan, välineet – oman kehityksemme myötä lisätä itse kunkin omaa aikaa yhteiseksi hyväksi.
Suurin ja haastavin tehtävä tälle yhteiselle oppimiselle on nyt ekologisten reunaehtojen tunnustaminen ja määrittäminen kuluttavassa tuotannossa, siis teollisuudessa sanan laajassa mielessä. Sielläkin on nyt kysymys uusintamisesta – ei tuhoamisesta.
Tämä ekologinen realismi edellyttää ekologista demokratiaa. Ekologinen demokratian toteuttaminen puolestaan vaatii ymmärryksen meidän reaalisesta suhteestamme luontoon, niin sisäiseen kuin ulkoiseenkin. Se voidaan tavoittaan vain työssä ja tuotannossa, reaalisessa suhteessamme luontoon. Siten työnkin pitäisi olla itse kunkin yhdessä tuotettua omaa aikaa, siis sivistävää työtä. Meidän pitäisi olla kanssalaisia ja yhteiskunnallisia tuottajia työtä tehdessämme: työpaikka on opinpaikka.
Järki suhteessa luontoon ja oikeudenmukaisuus keskinäisissä suhteissamme saisi yhteisen juuren: elämän kunnioituksen.
Viitteet
(1) Luukka, T. 2024. Poikkeuksellisella lakkojumilla voi olla arvaamattomat seuraukset, sanoo historioitsija HS14.3. 2:00
https://www.hs.fi/politiikka/art-2000010289307.html
(2) Muhonen, T. 2024. ”Kaivamme itsellemme sellaista kuoppaa, ettei voi kukaan uskoa”, sanoo EK:n hallituksen puheenjohtaja. HS 14.03.2024
https://www.hs.fi/politiikka/art-2000010285403.html
Kuva