Kiitos presidentti Niinistön, kansakunta sai hetken seurata eliittinsä edesottamuksia ja aivoituksia talouden ja turvallisuuden kentillä. Kultarannan keskustelut takoivat silmiemme eteen sen kultaisen häkin kalterit, jonka sisälle asioiden puiminen jäi.
Hämmentävintä keskusteluissa oli demokratian avoin ja julkea väheksyminen. Toinen toisensa perään keskustelijoista nousi todistamaan sitä, että politiikalla – siis yhteisellä tahdollamme – ei tätä maata ja maailmaa ohjata vaan siitä huolehtii nyt ja tulevaisuudessa markkinoiden näkymätön käsi.
Tämä markkinoiden näkymätön käsi tosin jakaa varallisuuden ja maallisen hyvän kovin epätasaisesti, yhä enemmän yhä harvemmalle, kiihtyvään tahtiin, kuten olemme taas kerran saaneet lukea tutkimusten tuloksina.
Näkymätön käsi ei kuitenkaan ole luonnon luoma eikä jumalan säätämä – kuten meille halutaan uskotella – vaan se on ihmisen itsensä asettama: työmme ja aherrukseksemme tulosten ensijaosta yrityksissä päättää aivan jotkut muut kuin tuloksen tuottajat. Näillä ulkopuolisilla ei ole ensisijaisena motiivina ekologisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävien hyödykkeiden tuottaminen vaan rahan tekeminen rahalla.
Olisi taloudellista demokratiaa, jos päättäisimme itse työmme arvon ensijaosta. Se helpottaisi myös uudelleenjaon kipeää ongelmaa. Samalla yrityksen tavoitteeksi voitaisiin asettaa ekologisesti, sosiaalisesti, kulttuurisesti ja taloudellisesti kestävien hyödykkeiden ja palvelusten tuottaminen, nykyisen “yrityksen tehtävänä on tuottaa voittoa omistajilleen” sijaan.
Meille niin tuttu ja turvallinen teollinen palkkatyösuhde, siihen liittyvine sosiaalisine ja taloudellisine velvoitteineen on nyt rapautumassa pelkäksi vuokratyösuhteeksi. Tällöin työantajan ja palkkatyöntekijän välillä on jäljellä vain puhdas ja paljas käteismaksu suhde, cash –nexus.
Tällaisen uusimuotoisen palkkatyösuhteen kautta on mahdotonta välittää sitä yhteisöllistä ja ekologista tietoa ja taitoa, jotka ovat nyt aivan välttämättömiä taloudellisen ja ekologisen selviämisemme kannalta. Sama koskee myös – valitettavasti – perinteellistä teollisuuspohjaista palkkatyösuhdetta.
Maailmalla puhaltavatkin aivan toisenlaiset tuulet. Niistä antoi yhden tulkinnan aivan äskettäin maailmankuulu ja maan mainio Jeremy Rifkin kirjassaan “Nolla marginaalikustannus yhteiskunta – tavaroiden internet, yhteistyössä tuotetut yhteisvarannot ja kapitalismin hiipuminen” (The Zero marginal cost society – the internet of things, the collaborative commons and the eclipse of capitalism).
Mitä tapahtuu kun yksittäisen lisätuotteen hinta on lähes nolla? Digitaalisen kirjan digikopio ei maksa lähes mitään. Se tiedetään, mutta voisiko myös jonkin tosi esineen uuden kappaleen tuottaminen olla myös lähes ilmaista? Kyllä vain! Miten?
Siihen tarvitaan 1) kommunikaatioverkko, 2) voimaverkko 3) logistinen verkko. Ne ovat kaikki jo olemassa ja ne tulevat yhdistymään kokonaisuudeksi. Silloin voimme kommunikaatioverkosta ladata tarvitsemamme esineen designin ilmaiseksi, hajautetusta voimaverkosta aurinko – tai tuulienergiasta ilmaiseksi käyttövoiman 3d -printtiimme, jossa voimme käyttää raaka-aineena omaa muovijätettämme. Voila!
Kun tuotantovälineidemme hankintakustannukset on maksettu, lähes kaikki tuotantomme on lähes ilmaista. Voimme asettaa tuottavuuden optimitasoksi tilanteen, jossa palvelusten tai tavaran marginaalikustannukset ovat nolla. Edessä olisi siis radikaali tuottavuuden paraneminen ja vielä ekologisin ehdoin.
Kapitalismin loppu? Ei ihan, Rifkin uskoo, että kapitalistiselle tuotannolle jää oma, mutta yhä kapeneva sijansa.
On valitettavaa, että Niinistön tuttavapiiriin ei näy kuuluvan kriittisen ja taistelevan vasemmiston edustajia. Nythän keskusteluissa ainoan perustellun – tosin yleisen ja mukavuusalueensa ulkopuolisen – vastapuheenvuoron käytti Martti Koskenniemi, minulle taistelevan humanismin edusmies. Kiitos hänelle siitä.
Palaan vielä erikseen Kultarannassa käytyyn Nato- ja turvallisuuskeskusteluun.