Erinomaisessa lyhyessä esseessään ”Tulevaisuus lähestyy taas Eurooppaa takaapäin” Timo Miettinen (HS 02.05.2024) siteraa Rahel Varnhagenin tunnettua mietettä vuodelta 1815: “Minusta tuntuu, ettemme ole menossa tulevaisuutta kohti, vaan tulevaisuus lähestyy meitä takaapäin.”(1)
Miehiä piikitellessään Varnhagen totesi myös: ”Kaikki riippuu omasta ajattelusta (self-thinking (Lessing)) … esineet merkitsevät usein hyvin vähän, kuten rakkaalla on usein paljon vähemmän merkitystä kuin rakastamisella” … ”suurille rakastajille.”
Hanna Arend kommentoi että järki, itseajattelu, ”voi vapauttaa vain yksittäisiä yksilöitä, voi ohjata vain Crusoen tulevaisuutta. Järjen vapauttama yksilö juoksee aina päin maailmaa, yhteiskuntaa, jonka menneisyydellä ”ennakkoluulojen” muodossa on paljon valtaa; hänen on pakko oppia, että mennyt todellisuus on myös todellisuutta.” (2)
Timo ei kuitenkaan kysy miksi ”tulevaisuus lähestyy Eurooppaa takaapäin” jälleen kerran? Miksi emme ole itse oppineet?
Onhan meillä pitkä ja vahva demokraattinen perinne, jolla ylpeilemme alati jopa siinä määrin, että katsomme että kaikkien muidenkin on omaksuttava meidän ajatus ”demokratiasta” – hyvällä taikka pakolla, meidän opastamana.
Järki ei kuitenkaan asusta taivaassa eikä leijaile ilmassa vaan on tukevasti kiinni niin aivo- kuin maapelloissamme, joita viljelemme (culture) elättääksemme itsemme. Demokratiassa ei siis ole kyse vain meidän keskinäisistä suhteistamme vaan myös suhteestamme ulkoiseen ja sisäiseen luontoomme.
Tarkastelemme useimmiten demokratiaa kulttuuriliberalismin silmälasien läpi kaupunki/kansalaisten (citizen, medborgare, Bürger, citoyen …) keskinäisinä suhteina: yhteisön tulisi rakentua samanarvoisten kansalaisten erilaisuuteen, ei eriarvoisten ihmisten samanlaisuuteen.
Suhteemme omaan itseemme yksilönä ei siten ole julkisen (public) vastakohta vaan se on sen edellytys: yksilöllisyytemme (individuality) kehitys on kaikkien yhteisen kehityksen ehto ja edellytys. Itse kunkin yksilöllistyminen on yhteisöllisyyden, kanssalaisuuden (Genossenschaft) rakentamista ja rakentumista.
Julkisen vastakohta on, kuten tiedämme, yksityisyys (privat). Suhteemme ulkoiseen luontoon on yksityisyyden ja siten yksityisomistuksen piirissä. Kun kulttuuriliberalismin arvoperusta on ihmisten keskinäisissä suhteissa niin talousliberalismissa määritetään ihmisen ja luonnon välinen reaalinen suhde yksityiseksi (privat). Ihmisen reaalinen suhde ulkoiseen luontoon ei siis ole julkinen (public) vaan yksityinen (privat), johon sisältyy oikeus vahingoittaa tai tuhota omaisuus (abusus), omistajan harkinnan mukaan.
Kun reaalinen suhteemme ulkoiseen luontoon ei perustu ”samanarvoisten ihmisten erilaisuuteen” vaan ”eriarvoisten ihmisten samanlaisuuteen” (omistukseen), meidän on ollut mahdotonta tässä suhteessa – siis työssä ja tuotannossa – oppia niitä reaalisia ehtoja, jotka luonto meille asettaa koskapa luonnon tuhoamiselle ei ole asetettu periaatteellisia esteitä – mehän ”vain” myymme omaa aikaamme palkkaa vastaan ilman oikeutta olla mukana päättämässä mitä, miksi, missä, miten ja milloin tuotetaan ja kuinka mahdollinen ylijäämä hyödynnetään.
Tulevaisuus todella lähestyy meitä nyt takaa päin, mutta paljon, paljon kauempaa ja paljon, paljon rankempana kuin Miettinen antaa ymmärtää. Käsillä on nyt koko ohuen elämäntekstuurin, kotimaailmamme vuosimiljardisen kehityksen kohtalo. Kysymyksessä ei ole vain ”tasapainon hakemisesta” tai EU:n parlamentin ”yksityiskohtien taiteesta”. Kysymys on ekologisen realismin edellyttämän ekologisen demokratian toteuttamisesta – siis yhteisestä tulevaisuudesta, ei yhteisestä menneisyydestä.
Viite
(1) Miettinen, T. 2024 Tulevaisuus lähestyy taas Eurooppaa takaapäin HS 02.06.2024
(2) Arendt, H. 2022. Rahel Varnhagen: The Life of a Jewish Woman. New York Review Books. Kindle Edition.