Yhden professorin huoli vapaudesta ja kahden syvä pettymys 
Professori Jari Ojala Jyväskylän yliopistosta julisti tiistaina Helsingin sanomissa (HS 14. 8.), että ”vapaus synnytti modernin talouskasvun”, mutta että tuo ”kasvu on tuotettu maapallon rajallisilla resursseilla”. Hän jatkaa:

”Monet nykyisten yhteiskuntien suurimmat ongelmat johtuvat siitä, ettei vapaus ole toteutunut kaikkialla eivätkä kaikki pääse nauttimaan talouden kasvusta. Maailman väestöstä rikkain prosentti sai vuosina 1980–2016 puolet enemmän maailman yhteenlasketusta tulojen kasvusta kuin köyhin 50 prosenttia. Tuloerot ovat kasvaneet etenkin Intiassa, Venäjällä, Kiinassa ja Yhdysvalloissa.”

Vain muutamaa päivää aikaisemmin kaksi keskeistä suomalaista talousvaikuttajaa ja professoria Markku Kuisma (HS 29. 7.) ja Sixten Korkman (HS 9. 8.) ilmaisi syvän pettymyksensä markkinatalouteen ja uusliberalismiin. He vaativat markkinavoimien palauttamista rengin asemaan. Yritysvallasta ei saa muodostua ”rahastuskoneistoa”, joka päästetään valtiovallan ”aivan ytimeen”. Eikä kansallisella populismilla selvitä, vaan tarvitaan ”järkevää” populismia: nyt ”isänmaa on menossa hunningolle”.

Ovien ja ikkunoiden sulkeminen maailman menolta ei professoreiden mukaan auta. Jotain muuta olisi tehtävä. Mutta mitä ? Sitä ei Ojala, Kuisma eikä Korkman tohtinut meille kertoa. Heille mennyt maailma, vahvoine kansallisvaltioineen, on se Belle Éboque, jota on syytä kaihoisasti kaivata.

 

Liberalismin äpärä
Vapaan markkinatalouden tavoitteet ovat voitto ja hyöty, ilman rajoitteita. Sen ajatus vapaudesta perustuu kaikkien ”ruosteisten” esteiden murtamiseen, ovat ne sitten ulkoisen tai sisäisen luontomme tai kulttuurimme meille asettamia.

Tämän kaikkea hajottavan pääomien kasautumisprosessin taloudelliset, yhteiskunnalliset ja luontoon liittyvät rajat ovat tulleet vastaamme jo kauan aikaa sitten. Ylituotanto-ongelmaa on ratkottu vähintäänkin kolme viime vuosikymmentä massiivisella rahanpainamisella ja velkataloudella.

Viimeisin vaihe tässä kysynnän pelastusyrityksessä on, että jälleen veronmaksajien rahoilla militarisoidaan kansantaloudet. Tavoitteena on yksinapaisen maailmanjärjestyksen pönkittämisen ja efektiivisen kysynnän paikkaamisen lisäksi monen muun ohella yrittää uudelleen saada Venäjän runsaat luonnonvarat osaksi avointa kansainvälistä pörssikauppaa – siis kolme kärpästä yhdellä iskulla!

Juuri talousliberalismi on estänyt valtiovallan mahdollisuudet ratkaista niitä ongelmia, joista nyt ”järjetön” populismi saa käyttövoimansa. Kansallisten talouksien globaalille markkinoille alistamisen ja kansallisista lakisidoksista irrottautumisen kääntöpuolena on työteon pirstoutuminen, työttömyys, turvattomuus ja käsittämättömän ulkoisen uhan kokemus: globaalit markkinat vaativat sitä että tätä.

Jyrkkä kansallismielisyys on taloudellisen liberalismin ei-toivuttu lapsi, äpärä. Toivottu lapsi – vapaus – jäi palkkatyö/työantaja -suhteen abortoimaksi: jokaisen vapauden ehtona on toisten vapauden rajoittaminen.

Siten palkkatyöläiselle/kuluttajalle ei asetu reaalisia vapauttavia (työ)tehtäviä, ei työssä eikä markkinoilla; siis tehtäviä, jotka vaativat asettamaan, arvottamaan ja ratkaisemaan asioita toden, hyvän ja kauniin kannalta, siis tiedollisesti, eettisesti ja esteettisesti. Juuri tämä on ehto ja vaatimus sille, että taloudellinen liberalismi ei jälleen valahda fasismiin: työn vapauttaminen.

 

Toivottu lapsi – vapaus

Siten me emme voi tyytyä kulttuuriliberalismiin ja sen saavutuksiin. Eikä riitä se, että yritämme siirtää #metoo -tulemia sellaisenaan työelämän piiriin.

Olemme pakotettuja tunnustamaan luonnon resurssien käytön rajat. Tällöin tavara- ja palvelutuotannon ja valtiollisen työvoiman uusintamisen keskinäissuhde kääntyy jaloilleen: nyt on rakennettava ulkoisen ja sisäisen luonnon suhde siten, että ne kehittyvät toinen toistaan tukien. Nyt ihminen tuottaa itse itsensä ulkoista luontoa uusintaen, vapauttavaa työtä tehden.

”Vapaus edellyttää myös vastuuta” muistuttaa Jari Ojala ja jatkaa …. ”vastuu on valitettavan usein unohtunut yksilön, yrittämisen ja valtioiden vapauden korostuessa. Vastuu on erityisen hukassa juuri nyt, kun sitä tarvittaisiin globaalien, yhteisten ongelmien ratkaisemiseksi.”

Ojalalle kysymys on siis meidän huonosta moraalista ja vastuuttomuudesta – ei yhteiskunnallisista suhteista.

Eikö ensin olisi jaettava vapautta ”työvoimalle” eikä vangita meitä vastuuttomana vastuun liekaan?