Minulle sanasta Liennytys tulee mieleen pelkästään myönteisiä muistoja. Kuuban kriisin 1962 jälkeen Neuvostoliitto nosti esiin ajatuksen rauhanomaisesta rinnakkaiselosta, tosin kauhun tasapainon pakottamana. Myöskään USA:n puolella Henry Kissingerin johtamaa ”liennytyspolitiikkaa “détente” ei pidä sekoittaa amitiéen, ystävyyteen. Kyse ei ollut ystävyyden solmimisesta Moskovan kanssa, vaan sen riskin vähentämisestä, että kylmästä sodasta tulee kuuma”. (1)
Liennytyksen myötä saatiin kuitenkin aikaiseksi ydinsulkusopimus (1968), aloitettiin SALT-neuvottelut ydinaseiden määrän rajoittamiseksi, Länsi-Saksa ja Itä-Saksa tunnustivat toistensa olemassaolon (1972), pidettiin ETYK -kokous Helsingissä (1975), ratkaistiin monia toisen maailmansodan synnyttämiä kiistakysymyksiä, käynnistettiin kahdenvälisiä yhteistyön muotoja yli ns. rautaesiripun yli. Liennytys pysähtyi Neuvostoliiton Afganistanin miehitykseen (1979) ja Ronald Reaganin hallinnon antikommunistiseen politiikkaan.
Liennytys näyttäytyi kuitenkin kovin erilaiselta USA:n näkökulmasta kuin täältä Suomessa:
… ”Liennytys mahdollisti Yhdysvaltojen ryhmittymisen uudelleen sisäisesti ja vakauttaa kylmän sodan strategiansa. Yhdysvaltain talous innovoi nopeasti taloudellisia ja teknisiä resurssejaan tavoilla, joita Neuvostoliitto ei koskaan kyennyt luomaan. Ne mahdollistivat Washingtonin kylmän sodan voiton. Détente antoi myös Neuvostoliitolle köyden hirttäytyäkseen. Kaakkois-Aasiassa ja eteläisessä Afrikassa saavutetusta menestyksestään rohkaistuina he aloittivat sarjan virheellisiä ja kalliita interventioita vähemmän kehittyneessä maailmassa, mikä huipentui heidän miehitykseensä Afganistaniin vuonna 1979.” … Détente ”tarkoitti USA:n vallan rajojen tunnustamista, lämpöydinsodan riskin vähentämistä käyttämällä porkkanoiden ja keppien yhdistelmää ja Yhdysvalloille ajan ostamista toipumiseen.” (1)
Nyt Niall Ferguson ehdottaa puheenvuorossaan ”Kissinger ja liennytyksen todellinen merkitys Kylmän sodan strategian keksiminen uudelleen Kiinan kanssa käytävää kilpailua varten ” (Foreign Affairs March/April 2024) Liennytys 2.0 – politiikkaa USA:n ja Kiinan välisen suhteen hallitsemiseksi. Kysymys ei siis olisi vain presidentti Joe Bidenin politiikan mukaisesta riskien vähentämisestä (derisking) vaan
… kuten Liennytys 1.0, Liennytys 2.0 ”ei tarkoittaisi Kiinan suostuttelua, ei varsinkaan maan muutoksen odottamista. Se merkitsisi jälleen kerran lukemattomien neuvottelujen aloittamista: asevalvonnasta (tarvitaan kiireellisesti, kun Kiina lisää kiihkeästi joukkojaan kaikilla aloilla); vaihdossa; teknologian siirtoon, ilmastonmuutokseen ja tekoälyyn; ja avaruudessa. Kuten SALT, nämä neuvottelut olisivat pitkiä ja ikäviä – ja ehkä jopa epäselviä. Mutta ne olisivat toisten kohtaamisia haukkumalla toinen toistaan, jota Britannian pääministeri Winston Churchill kuitenkin usein suosi sodan sijaan (”meeting jaw to jaw is better than war”). Mitä tulee Taiwaniin, supervallat tuskin voisivat tehdä pahemmin kuin vain pyyhkiä pölyt vanhasta lupauksestaan, jonka Kissinger keksi ilmaista sanoilla ”sovitaan, että olemme erimieltä” (to agree to disagree). (1)
Kysymys olisi siis uuden kylmän sodan strategiasta Kiinan vaikutusvallan patoamiseksi, kuten Niall Fergusonin artikkelin alaotsikkokin antaa ymmärtää. Hän toteaa puheenvuoronsa lopussa että ”tämän kylmän sodan lähtökohta on erilainen nykypäivän suurvaltojen paljon suuremman taloudellisen keskinäisen riippuvuuden vuoksi, optimaalinen strategia voi osoittautua olennaisesti samaksi kuin ennen.” (1)
Vuosi ennen kuolemaansa Henry Kissinger varoitti, että ”uusi kylmä sota olisi vaarallisempi kuin ensimmäinen tekniikan, kuten tekoälyn, kehityksen vuoksi, joka uhkaa tehdä aseista nopeampia ja tarkempia, mutta myös mahdollisesti autonomisia. Hän kehotti molempia suurvaltoja yhteistyöhön aina kun mahdollista rajoittaakseen tämän uuden kylmän sodan eksistentiaalisia vaaroja – ja erityisesti välttääkseen mahdollisesti katastrofaalisen yhteen ottamisen Taiwanin kiistanalaisen aseman vuoksi” – siis välttääksemme Kuuban ohjuskriisin uuden käänteisen version Taiwanin yllä.
Minulle herää kysymys: onko USA enää sellaisessa voimapoliittisessa asemassa, että se pystyy asettamaan Kiinalle ja sen liittolaisille (BRICKS+) uuden kylmän sodan ehdot Liennytys 2.0 politiikalla, jonka ydin on kuitenkin perinteellinen patoamispolitiikka? Eikö nyt ole alkamassa patoaminen, jonka tavoitteena on Pohjoisen Lännen – väestöllisesti pienen vähemmistön – patoaminen maapallon väestöllisen painopisteen – Eteläisen/Idän – intressien toteuttamiseen, kun ekologiset – eivät ulkopoliittiset – realiteetit sanelevat nyt reunaehdot?
Nyt on kysymys maapallon sisäpolitiikasta.
Viite
(1) Ferguson, N. 2024. Kissinger and the True Meaning of Détente Reinventing a Cold War Strategy for the Contest With China Foreign Affairs March/April 2024.