Olette varmaan huomanneet, että minua kiinnostaa sanojen syntyhistoria, etymologia. Niin nytkin, ystäväpäivänä.
Mihin viittaa suomen kielen sana ystävä, alunperin? Sitä ei varmuudella tiedetä. Yksi ehdotus on, että se on lähtöisin rintaa ja tai syliä merkitsevän sanan yskä johdoksesta *yskätä, syleillä. Toinen ehdotus on, että se on germaaninen laina sanasta *wunskja (haluta, toivoa).
Viha -sana on puolestaan myrkkyyn ja tulehdukseen viittaava arjalainen laina (< *visa). Myrkyn, sapen ja vihreän värin yhdessä esiintyminen on myös sanan vihreä taustalla. Siten hieman yllättäen, vihreällä ja vihalla on yhteistä merkityshistoriaa.
Sivumennen todettuna: punainen puolestaan viittaa sanaan puna, jonka takana on ihon karvoituksen punertavuus.
Englanninkielen sanan friend kantana on rakkaus (< *pri). Kiinnostavasti vain yhden kirjaimen erolla fiend viitataan viholliseen (< *pe(i), satuttaa). Vihollinen, enemy, on lähtökohtaisesti ei-ystävä (< inimicus). Useissa kielissä – kuten kreikan, latinan ja venäjän kielissä – tehdään ero henkilökohtaisen vihollisen ja yhteisöllisen (sota)vihollisen välillä.
Entä sitten luonto, nature (< antaa elämä, siittää, synnyttää)? Kirkollisen tulkinnan mukaan luonto ei ole syntynyt luonnosta itsestään vaan niin totuus kuin todellisuuskin on tuotettu, mutta ei ihmisen vaan jumalan toimesta: ensin oli sana ja vasta sitten tuotettiin luonto.
Keskiaikaisen kirkollisen sivistysajatuksen mukaan jokaisen tulee antaa jumalalle mahdollisuus tulla esiin itsessään; maailman realiteeteista tulee totta, todellisuutta (Wirklichkeit) tämän myötä. Tämä “tosi luonto”, luonne löydetään annettuna ja sen löytyminen antaa meille valaistuksen: maailman realiteetit eivät aina vastaakaan todellisuutta. Ja tämä havainto motivoi meidät toimintaan: luonto, niin kuin se meille itse kullekin ilmeneekin, on muokattava vastaamaan tosi luontoa, jumalan kuvaa. Sana siis kurittaa ja pakottaa luonnon ”todelliseen” muotoonsa, alistaa sen – kuten tätä nykyä tiedämme, huonolla menestyksellä.
Modernismin myötä humanistit pudottivat jumalan kuvan pois kuvioista ja päättelivät että ihminen asettaa itse itsensä: minä olen minä tai valtiokansalaisena minä olen minä tai minä olen jumala.
Tämä kolmas valistuksellinen, luonnontieteellinen ja Ranskan suuren vallankumouksen idea siirsi luonnon – sisäisen ja ulkoisen – Ihmisen ulkopuolelle tutkittavaksi ja muokattavaksi, siis tutkimuksen ja sittemmin tuotannon kohteeksi. Vapaus, veljeys ja tasa-arvo eivät ole siis jumalan tai luonnon rajoittamia tai määrittämiä vaan ihmisten sovittavissa olevia tosiasioita (Tatsache, tekoasioita).
Vuosituhantinen yksilökohtainen ja yhteisöllinen kamppailu luonnonvoimien kanssa kääntyi teollisen tuotannon, kapitalismin synnyn ja sitä palvelevan teknologisen kehityksen myötä mittasuhteiltaan sodaksi luontoa vastaan: ulkoinen luonto muuntui raaka-ainelähteeksi ja sittemmin kaatopaikaksi, sisäinen luontomme kalpeni työvoiman lähteeksi, ja sittemmin myös kulutusvoiman ylläpitäjäksi. Kunnioitetusta, pelätystäkin ystävästä – luonnosta – muotoutui nujerretuksi otaksuttu väline taloudellisen kierron ylläpitämiseen: raha -> tuotanto -> enemmän rahaa.
Kun monissa kielissä tehdään ero yksilökohtaisen ja yhteisöllisen vihollisen välillä, osaammeko tehdä eroa yksilökohtaisen ja yhteisöllisen ystävän välillä? Onko meillä sanaa yhteisölliselle ystävällemme? Mitä kuvia meidän tulisi kasvattaa ja helliä nyt mielessämme, itse kunkin ja yhteisönä?
Jos kansakunta (nation < natus, nasci olla syntynyt) määrittää itse itsensä vihollisen ja sodan kautta, se määrittelee itsensä pelon kautta (< pelemikso? panna vapisemaan). Säilyäkseen voimissaan kansakunnan on tällöin alati kehitettävä kuvia vihollisista – ei siis jumalista tai luonnosta – jotta voisi määritellä itsensä. Samalla kansakunta määrittelee itsensä viholliseksi jollekin toiselle ja itselleen.
Kun vihollisen kanssa käydään yksilökohtaista taistelua, jopa elämästä ja kuolemasta, tai yhteisömittaista sotaa, ystävän kanssa ollaan kumppaneita (companion, com (yhdessä) + panis (leipä)).
Tämän ystävän kanssa tehdään työtä, vapaata työtä: ”vapaa työ on luonnon itsevälitystä” (Marx), se on runoutta tulevasta, poeta faber. Tällöin jaamme yhdessä saman tilan, maapallon, olemme siis, tovereita, comrades (< camarada, hän, joka jakaa yhteisen huoneen) – meidän tulisi siis antaa tilaa (mieli)kuville kumppanuudesta, toveruudesta, työn runoudesta.
Kun välttämättömyyden pakosta – selvitäksemme itse ihmisinä – haluamme palauttaa luonnon rakkaaksi ystäväksemme, on meidän niin tehdäksemme rakennettava uusiksi ajatus kansakunnasta. Kansakunta ei voi määritellä itseään sodan ja vihollisuuden kautta vaan kulttuurinsa kautta, ts. kestävällä teorialla elämästä ja sen ylläpitämisestä. Se ei ole kansojen välisyyttä (international) vaan kansojen yhteisyyttä (intranational), kanssalaisuutta.
Lähteitä
— 2019. Online Etymology Dictionary. https://www.etymonline.com Haettu 15.02.2019.
Häkkinen, K. 2013. Nykysuomen etymologinen sanakirja. Helsinki: Sanoma Pro.
Meri, V. 2002. Sanojen synty – Suomen kielen historiaa esittävä hakuteos koko kansalle. Jyväskylä: Gummerus.