Työtöntä velvoittava osallisuustulo

Pääministeri Juha Sipilä hahmotteli tulevaa sosiaaliturvaa HS:n haastattelussa 12. 7.

Hesarin mukaan ”Monen asiantuntijan ja visionäärin mukaan jatkossa kaikille ei riitä markkinaehtoista palkkatyötä.  … Toisin sanoen poliitikot eivät voi laskea sen varaan, että yritykset työllistävät kaikki suomalaiset. Sipilä valmistelee Suomea tähän tulevaisuuteen”. Sipilä hahmottelee:

”Tulevaisuudessa työ koostuu useista sirpaleista ja useista eri poluista. Nykyisen kaltainen työnkuva muuttuu merkittävästi”
”Toimeentulo on pystyttävä rakentamaan monesta eri työtehtävästä, ja rinnakkaisistakin työtehtävistä ja lyhyemmistä pätkistä. Tähän kaikkeen meidän pitää pystyä jatkossa varautumaan.”

”Perustulo on askel sinne päin, että tarvitsemme hyvin eri tyyppisen sosiaaliturvan jatkossa. Työn kuva muuttuu, kun digitalisaatio menee eteenpäin.”

”Erilaisia aktivointeja ollaankin tehty. Se on oikea suunta. Todennäköisesti toimeentulo muodostuu jatkossa osalla suomalaisista sillä tavalla, että siinä on osa perustulotyyppistä ja erilaisista työtehtävistä muodostuvaa lisää päälle”
HS:n mukaan edessä häämöttää ”työtöntä velvoittava osallisuustulo”.

 

Mitäs tämä tämmöinen puhe nyt oikein on?

Julkinen valtako, siis kansalaiset ryhtyisivät yhä määrätietoisemmin maksamaan itse itselleen palkkaa – verojen kautta, osin tai kokonaan –  kun markkinaehtoista työtä ei pystytä järjestämään eikä markkinatalous siis toimi?

Tämähän on todellisuutta jo nytkin: julkisissa töissä on tätä nykyä noin 680 000 työntekijää. Eikös Sipilän hallitus ole määrätietoisesti yrittänyt vähentää tätä julkisen vallan kautta itse itseään työllistävien määrää?

Eihän nytkään pystytä järjestämään ”markkinaehtoista työtä” kuin osalle suomalaisia: työttömänä virallistenkin tilastojen mukaan noin 297 000. Ja vielä: viime vuonna kunnissa ja valtiolla työntekijöiden määrä nousi 36 000 kun se yksityisellä sektorilla väheni 10 000 (2016/05 – 2017/05, Tilastokeskus).

Ehdottaako Sipilä siirtymää kohti valtiososialismia?

Ei, hän ehdottaa siirtymää kohti valtiokapitalismia. Hän esittää pelisääntöjen uusiksi laittamista ordoliberalistissa hengessä, ts. julkinen valta määrittää kansallisen kilpailun ehdot, säännöt ja rajat, mutta ei puutu kilpailun tuoksinaan olipa se miten hyistä tai jäätävää tahansa.

Pelikentän toisella laidalla Suomen neoliberalistit EK:ssa – sanomalla irti 27 kansallista työehtosopimusta – ja stubbilaiset kokoomuksessa ovat tästä eri mieltä: kansallisvaltion tulee olla vain alueellinen käyvän työvoiman alihankkija ja sisäisen turvallisuuden takaaja kansainvälisessä pitkälle ketjuttuneessa ja verkostuneessa tuotantoresurssien allokoinnissa ja -tulosten distribuutiossa.

EK:n tavoitteena on liittokohtaisen neuvotteluvaiheen jälkeen siirtyä yrityskohtaiseen ja viimekädessä työntekijäkohtaiseen sopimiseen vieläpä siten, että työntekijät ottavat yksilökohtaisesti taloudellisen vastuun yrityksen riskeistä ja ovat siis yksityisyrittäjiä.

Päätykatsomossa istuu ay-liike ja ihmettelee mitä nyt oikein on tapahtumassa ja mitä pitäisi tehdä? Oma puolustus on hajalla ja omat potkutkin kääntyvät jatkuvasti omiksi maaleiksi. Hyökkäysstrategiasta, puhumattakaan taktiikasta ei ole tietoakaan. Tosin Englannin Labour –liigajoukkueesta on viime aikoina kuulunut uusvanhoja valmennusmenetelmiä.

 

Markkinoiden ulkopuoliset jumalat –uusliberaali valtiokapitalismi?

Kuten kaikki tiedämme ja arkielämässämme saamme jatkuvasti tuta, yritykset käyttävät uskomattomat määrät resursseja siihen, että saavat muutettua ihmistyöllä jo tuotetut tuotteet jälleen likvidiin muotoon rahaksi ja vieläpä voitollisesti, jos suinkin mahdollista.

Tämä syvällä kapitalismin sydämessä oleva ylituotanto-ongelman tai oikeastaan pääoman itselaajennuksen (sich verwertung) ratkaiseminen on aina vaatinut ja edellyttänyt jonkinlaisen tuen, pönkän markkinamekanismin ulkopuolelta, ”deus ex machina”:n tai voisiko sanoa ”deus extra machinam mercati”, yrityksille hyväntahtoisen jumalan toteuttamia interventioita paikkaamaan markkinamekanismin puutteita (Kellogg 2017).

Kaikkihan alkoi siitä, kun olemassa oleva varallisuus oli saatava käteisrahan muotoon kaupankäynnin rahoittamiseksi. Oli kehitettävä kirjapito – kaksinkertainen sellainen – liiketapahtumien kirjaamiseksi ja voitto/tappio –osuuksien määrittelemiseksi samassa suhteessa kuin kukin rahoittaja on sijoittanut yhteiseen hankkeeseen. Kaupallinen maksuvalmius ja varallisuus osoitettiin tuolloin etupäässä kullalla ja hopealla.

Eurooppalaisilla yksinvaltaisilla valtioilla olikin keskeisenä tavoitteena haalia kultaa ja hopeaa omaan maahan kansallisen liiketoiminnan rahoittamiseksi. Kaupankäynnin yhtenä kulmakivenä oli kullan ja hopean ryöstö Eurooppaan. Esimerkiksi Espanjaan tuotiin ”uudesta maailmasta” vuosina 1500 – 1660 185 tonnia kultaa ja 16000 tonnia hopeaa. Määrä oli kolminkertainen suhteessa koko Euroopan varantoihin noina aikoina.

Toisen talouden kulmakiven muodosti orjakauppa. Arvioiden mukaan portugalilaiset kuljettivat noin 3,7 miljoonaa orjaa Brasilian sokeriviljelmille. Espanjalaiset puolestaan rahtasivat vuosina 1518-1870 noin 1,5 miljoonaa orjaa Latinalaiseen-Amerikkaan. Kaiken kaikkiaan ”uuteen maailmaan” vietiin arvioiden mukaan noin 10 miljoonaa orjaa.

Amerikan löytäminen ja tie Intiaan ei siis ollut inhimillisen mielen ja kulttuurin löytöretkeilyn suursaavutus vaan kyseessä oli ensisijaisesti sarja alkuperäisväestöjen massamurhia ja laajamittaimen orjakauppa Afrikassa ja Aasiassa.

Liberaalin talouspolitikan Belle Époque’ n jälkeen (noin 1870-1917) tulivat maailmansotien vuosikymmenet, jolloin markkinoiden toimimattomuutta pönkitettiin kansallisuustunteella ja kansallisella sotateollisuudella. Natsien lupaama täystyöllisyys saavutettiin Saksassa varustautumalla sotaan ja sittemmin siirtämällä kolonialismin aikaiset tuotanto- ja tuhoamismenetelmät kotimaahan ja lähinaapureihin. Kansallisvaltioihin syntyivät paljon parjatut mutta vieläkin voimissaan olevat sotateolliset kompleksit.

Maailmansotien jälkeisen muutaman vuosikymmen aikainen, keynesiläisellä kysyntäpolitiikalla tuettujen kapitalismin kultaisen vuosien jälkeen likviditeetti ongelmaan törmättiin jälleen, osin jo senkin vuoksi, että ”kolmannen maailman” alistetuista valtioista yksi toisensa jälkeen itsenäistyi.

Voimansa jo menettänyt keynesiläisyys kääntyi pitkään voimiaan keränneiden uusliberaalien Belle epock’a ihailleiden taloustieteilijöiden aatosten voitoksi. Likviditeettiongelman ratkaisuna oli nyt dollarin irrottaminen kultakannasta.

Kysyntää ylläpitävien kansallisten sotilasteollisten kompleksien rinnalle rakennettiin rahoitusteollisuus, jonka keskeinen tehtävä oli ja on paikata kysynnän puutetta täydentämällä tuottavuuteen nähden liian alhaisia palkkoja kulutusluotoilla ja erityisesti asuntojen kiinteistöluotoilla – tietysti korkoja vastaan.

Tämä päättyi suureen taantumaan vuosina 2008-2009. Yhdysvalloissa Fannie ja Freddie –  Federal National Mortgage Association ja Federal Loan Mortgage Corporation – menettivät vuodessa noin 90% arvostaan ja mm. taiwanilaisille, etelä-korealaisille, japanilaisille ja erityisesti kiinalaisille sijoittajille oli käymässä köpelösti FF –papereiden (morgeged-backed securies) kanssa.

Niinpä presidentti Bush ja US:n hallinto kääntyi siltä istumalta maailman johtavasta neoliberaalista maailman johtavaksi valtiokapitalistiksi. Fannie ja Freddie saivat veronmaksajilta noin 187,5 miljardin USD tuen. Otettiin askel, jos niin voisi sanoa, kohti uusliberalistista valtiokapitalismia (Kellogg 2017).

Seuraava näytös on nyt jo menossa. Keynesin ideaa käyttää valtion varoja ja veroja vastasyklisesti – ts. stimuloida kysyntää kulutuksella, investoinneilla ja veroja vähentämällä taantuman aikana ja tehdä nousukaudella juuri päinvastoin – alettiin soveltamaan luovasti QE (quantitative easing) -politiikkana, jonka nimenä voisi pikemminkin olla ”keskuspankkien vastasyklinen rahan luominen” (centralbank-driven Countercyclical Money Creation, Kellogg 2017). Mistäs nyt on kysymys?

Keskuspankit ovat instituutio, jotka antavat pankeille valtiollista suojaa itseaiheutettuja markkinoiden myrskyjä vastaan. Keskuspankit käyttivät pitkään korkoa-asetta tasottaakseen aallokkoja, mutta korkojen mentyä jopa alle nollan, oli keksittävä jotain muuta.

Kansallisvaltiot ovat rahoittaneet velkojansa pankkimaailman ulkopuolisille instituutioille kuten vakuutus- ja sijoitus- ja eläkerahastoille myymillään joukkovelkakirjoilla. Näitä valtioiden velkoja on nyttemmin ryhdytty siirtämään keskuspankeille ja paisuttamaan keskuspankkien omaisuustaseita uskomattomalla määrällä: Englanti 180 -> 600 MMM USd (2008-2016), Japani 1 MMMM -> 3,5 MMMM (2004 – 2016), USA 2 MMMM – > 4,5 MMMM (2008 – 2017), Eurooppa noin 3 MMM (1/2016). (1 MMMM USd = 1 000 000 000 000 000 000 USd). ”Jokainen dollari joka lisää keskuspankkiin uutta nettovarallisuutta, viimekädessä synnyttää yhden käyttödollarin kokonaistalouteen.” (Kellogg 2017).

Kuten tiedämme, vain pieni osa kaikesta tästä luodusta rahamäärästä on siirtynyt reaalitalouden piiriin. Suurin osa on jäänyt aiheuttamaan uskomattoman suuria ansiottomia arvonnousuja – siis inflaatiota –  olemassa oleviin omaisuusmassoihin.

Markkinoiden ulkopuoliset kansallisvaltioiden rakentamat markkinapönkät, yritykset pelastavat jumalat – kuten kullan ja hopean ryöstöt, massamittainen orjakauppa ja orjatyön hyväksikäyttö, sotilasteollisen kompleksin hyödyntäminen työllistämisessä, suunnattomien pankkitappioiden maksattaminen veronmaksajilla, omaisuusarvojen massamittaisen inflaation tietoinen synnyttäminen – eivät tue teoriaa vapaista markkinoista vaan ”neoliberaalisesta valtiokapitalismista” (Kellogg 2017).

 

Työtöntä velvoittava osallisuustulo – uudelleen tarkasteltuna

Sipilä haluaa tehdä kaikista oman elämänsä yrittäjiä ja yrittäjäriskin ottajia: jos tässä epäonnistut, joudut valtion velvoittavan osallisuustulon piiriin, teet siis työtä alle markkinoiden määrittelemän minimipalkan, kunnes pääset omalla riskillä ”markkinaehtoiseen työhön”, myyt siis työvoimaasi markkinoiden määrittelemään hintaan. Valtiovalta siis ruokkii pelkoa ja epävarmuutta osallistaakseen ja kannustaakseen alaisiaan ”rehelliseen työntekoon” olipa sen ehdot sitten millaiset tahansa –nollatyötä, silppu- tai pätkätyötä tai alipalkkatyötä.

Eikö valtiovallan olisi pikemminkin todennettava oman elämän rakentamisen perusedellytykset ja -toimeentuloturva (koulutus ja terveys, sosiaaliturva ja perustulo), jolta pohjalta itse kukin uskaltautuu ja rohkaistuu rakentamaan yhteistä kanssalaisuutta myös työssä ja työpaikalla, kohdeltava meitä siis kanssalaisina ja tuottajina, ei vain alamaisina, työvoimana ja kuluttajina.

 

Voimakkaita tekoja, ystävällisesti

Suomessa on syksyllä edessä liittokohtaiset työehtoneuvottelut tilanteessa, jossa 27 kansallista työehtosopimusta on EK:n toimesta sanottu irti. Valtiovalta on aloittanut sosiaaliturvan perusolettamusten uudelleenarvion lähtien siitä, itse kunkin on otettava vastatakseen yhä suurempi osa markkinatalouden kasvavista riskeistä, ottaa siis yrittäjyys elämänperustaksi.

Tämä vastaa uusliberalistin harrasta toivetta: työsopimuksia ei tehtäisi kansallisesti, ei toimialoittain, ei yrityskohtaisesti vaan yksilökohtaisesti yrittäjäriskiä jakaen – tietysti ilman mahdollisuutta olla päättämässä mitä yrittäjävoitolla tehdään.

Pelin sääntöjä ollaan siis muuttamassa.

Pelinsäännöt ovat todella muuttumassa mutta aivan toisessa mittakaavassa ja aivan toisesta syystä. Ihmiskunnalla on ratkaistavana ainakin neljä perusongelmaa:

1) kuinka tuotantoresursseja kohdennetaan (allocation) ts. mitä, miksi ja missä, miten ja milloin tuotetaan?

2) kuinka tuotantotuloset jaetaan (distribution) tasapuolisesti?

3) Kuinka tuotanto mitoitetaan (scaling)? ts. miten säädellään ja muokataan ketjua ”raaka-aineet – tuotanto – kulutus – jäte” siten, että se on kestävällä pohjalla,

4) Kuinka edetään demokratian syventämisessä ja laajentamisessa, eikä hyväksytä demokratian kaventamista?

Ensimmäistä nyt hoitelee rahoitusmarkkinat, toista tavara/palvelumarkkinat, kolmatta on vasta ohjelmallisesti aloitettu hahmottaa, neljäs on vajavaisesti kehittynyt, keskittyen lähinnä julkisen kansallisien huolenpitotalouksien (care economy) piiriin.

Jos aikoo juosta sääntömuutosmaratonin – ja se meillä on edessä – on otettava ensimmäinen askel. Tässä muutama ensiaskel harkittavaksi:

Palkkatyöläisestä tuottajaksi

Palkkatyöläisyyden purkaminen yrittäjyydeksi ei ratkaise vaan kärjistää edellä mainittuja aikakautemme keskeisiä ongelmia. Lyhyesti sanoen kysymys on siitä, millaisissa luonto- ja yhteisösuhteissa välttämättömyyden pakosta – arkisissa toimissamme ja työssämme vapaasti kehittyen – omaksumme, tunnustamme ja harkiten kehittämme luonnon ja historian meille asettamia ehtoja ja mahdollisuuksia.

Yksi on ainakin varmaa: palkkatyösuhde ei ole tällaista asennetta tukeva työsuhde. Palkkatyö ei sivistä tekijäänsä.

Historiallisena jäänteenä ja tätä nykyä jo viheliäiseksi muodoksi ruvettunut palkkatyö – ja sen identtinen kaksonen, shoppailukeskeinen kuluttajuus – eivät muodosta sellaista maailman haltuunottamiseen tapaa ja muotoa, joka takaisi itse kullekin juuriin menevää, reaalista tietoa, taitoa ja tahtoa asettaa, arvottaa ja ratkaista aikakautemme keskeisiä ongelmia – siis kipeästi tarvitsemaamme radikaalia, jopa vallankumouksellista humanistista sivistystä.

Tavoitteena ei ole työstä vapautuminen vaan työn vapauttaminen. Työn vapauttaminen tarkoittaa, että voimme itse kukin omassa työssämme olla tuottajina mukana asettamassa ja ratkaisemassa mitä, miksi, miten, missä ja milloin tavarat ja palvelut tuotetaan ja kuinka tulokset jaetaan. Emme siis halua irrottautua suhteestamme ja ainesten vaihdostamme luonnon kanssa vaan päinvastoin otamme sen yhteisesti, yhteiskunnallisesti haltuumme ja ohjaukseemme pelastaaksemme itsemme ja luonnon, josta olemme niin ehdottomalla tavalla riippuvaisia.

 

Tavoitteeksi voisi asettaa ensialkuun:

– Laaja-alaisen, monipuolisen ja moni-ilmeisen osuustoiminnallisen tuotantosektorin kehittäminen Suomeen. Käynnistetään laajamittainen kehitys- ja kokeiluhanke.

– Lakiperusteisen etuosto-oikeuden takaaminen yrityksen työntekijöille, jos yritys myy tai laittaan myyntiin osakkeitaan tai päätetään lakkauttaa. Valtiovalta varautuu rahoittamaan näitä hankkeita.

– Käynnistetään strateginen EQ rahoittamaan huolenpitotalouden vaatimaa kehitystyötä.

 

Viitteet 

Kellogg, P. (2017) Gods outside the market –  Central Banks, China and the Emergence of Neoliberal State Capitalism. World review of political economy 8(1), 56-81.