Luin tässä joutessani – eläkkeellä kun olen – lähes peräjälkeen kaksi kirjaa Marxista, kuinka ollakaan, näin Marxin syntymän 200 -vuotisjuhlien innoittamana.

Ensimmäinen kirja tulee maanmainion elokuva- ja kulttuurianalyytikon, provokatiivisen julkkisfilosofin Slavoj Zizekin ja hänen kamujensa Frank Rudan ja Agon Hamzan kirjoittamana, otsikolla Reading Marx, Marxia lukiessa. Toinen puolestaan suoraan Suomesta: Vesa Oittisen kirjoituskokoelma nimellä Marx ja moderni Jatkuvuuksia ja katkoksia Marx-kuvassa.

Kuten Vesa Oittisen kirjan otsikko antaa jo ymmärtää kysymys on siitä pitääkö  Marxin ote modernin maailman ilmiöihin saakka vai jääkö jotain olennaista saavuttamatta nykymaailmasta, jota olemme jo innostuneet nimittämään jälki-, myöhäis- tai jopa toiseksi moderniksi. Ja todellakin, Oittinen hakee apuja Immanuel Kantilta ja Zizek kavereineen erityisesti Hegeliltä ja Platonilta mutta myös monelta muulta.

Vesa Oittisen mukaan Marxin moraalioppi kaipaa terästystä Kantilta ja Agon Hamza puolestaan etsii tukea Hegeliltä pystyäkseen määrittämään työn perusluonnetta. Frank Ruda palaa aina Platonin häilyvien varjojen luolaan etsimään Marxia. Tapansa mukaan Slavoj Zizek haalii ajatuksensa tueksi ajatuslankoja sieltä sun täältä, tällä kertaa erityisesti Deleuze – Guattari– parivaljakon käsite agencement  (yhteisöllisen toimijan, agentin, kehitty(ä)minen) saa paljon tilaa.

(Sivumennen sanoen: sen epäonnistunut käännös englanniksi assemblage, kokoelma, kokoontuminen, hävittää ajatuksen toimijasta, agentista).

Kuten tiedämme Kantilla ja Platonilla oli omat vaikeutensa asemoida käsitejärjestelmäänsä taide ja taiteilijat ja siten myös niiden alkujuuret, taito ja niiden taitajat, demiurgit (<julkinen käsityöläinen). Platon sijoitti myyttiseksi hahmoksi korotetun taitajan taivaaseen ja Aristoteles puolestaan luonnon syövereihin. Tällöin ihmisen elon ehdot, human condition, näyttäytyy  pään ja sydämen, teorian ja praksiksen, taiteen ja esittäminen, tiedon ja arvojen, logiikan ja historian, omistuksen ja oikeuden  välisinä taisteluina, jossa ulkopuolisena, onnettomana ja hylättynä etsii paikkaansa työ, kädet, tuottaminen (pro-duction), tuotanto ja ulkoisen maailman työstämisen taidot.

Aristoteleelle ihminen oli jo luonnostaan kaupunkilainen, joka kehittyy vapaiden miesten vapaassa keskustelussa. Marx puolestaan asetti ihmisen ja luonnon keskinäissuhteeseen, työn ja työkalun välittämänä: sekä ihmisen sisäisen luonnon että ulkoisen luonnon ”henkistyminen” tässä vuorovaikutuksessa, välitetyssä suhteessa toisiinsa, riippuu siitä kuinka tällöin on organisoitu ihmisten keskinäiset suhteet ja millaiset historiallisesti kehitetyt työvälineet/tuotantovälineet on käytettävissä. Ensin oli siis suo, sitten Jussi ja vasta sitten tuli kuokka, josta on sittemmin kehittynyt nykyinen tietointensiivinen globaali tuotantojärjestelmä.

Marxille työ – siis Werk, work, ei arbeit, labour– on runoutta tulevaisuudesta, poeta faber, joka asettaa reaalisessa luontosuhteessa, työssä – siis ihmisen sisäisen luonnon ja ulkoisen luonnon välitetyssä suhteessa – peräti kolme kysymystä: kuinka asiat ovat, kuinka ne ovat kun ne ovat hyvin, kuinka ne saadaan kauniisti tuotettua – siis epistiikan, etiikan ja estetiikan peruskysymykset suhteessa toisiinsa, käytännöllisinä haasteina, työnä, pään, sydämen ja käsien yhteistyönä.

Tavoitteena ei siis ole työstä vapautuminen vaan työn vapauttaminen kaikista niistä yhteisöllisistä esteistä ja rajoitteista, jotka vaikeuttavat tai tekevät mahdottomaksi osana reaalista luontosuhdettamme asettaa, arvottaa ja ratkaista kaikki nuo kolme kysymystä yhdessä ja yhteistyössä, rakentaen siis tämän myötä meille näkemystä, teoriaa omasta elämästämme, siis kulttuuriamme.

Tällöin jokainen ammattilainen (Beruf< kutsu, kutsumus) on vallankumouksellinen: meidän perimmäisenä tavoitteena on tehdä sovinto luonnon kanssa purkaen ja uudelleen rakentaen tämän sovinnon yhteisöllisiä esteitä – ja siten rakentaa kulttuuriamme.

 

Tähän ei Kantin eikä Platonin käsitteet, siis käsittäminen, kädet yltä.  Kantin filosofisena perusongelmana on tietysti ’Die Dinge an sich selbst’: ”Teoreettinen järki ei voi niitä tavoittaa ja moraalisen on postuloitava ne, jotta moraali olisi mahdollinen. Aistillis-yliaistillinen  taideteos näyttää aina ongelman jo ’ratkaistuksi’, mutta niin tiedon kuin moraalin tuolla puolen.” (Mehtonen 1992, 223–231.)

Kantin yritys sitoa yhteen tosi, hyvä ja kaunis tapahtuu ei-järjellisenä, ei-moraalisena itseensä viittavana mahdollisuutena, mielikuvituksen ja järjen, ymmärryksen ja intuition “hirvittävänä taisteluna”, “ristisointuisena sointuna”, “kaikkien kykyjen sääntelemättömänä harjoittamisena … (se) määrittäisi tulevaisuuden runouden” (Deleuze 1984, xii–xiii). Käynnissä on siis teorian ja praksiksen, pään ja sydämen, taistelu.

Missä ovat Kantin kädet? Taskussa? Nostamassa viinilasia? Jos asiat, esineet (Dinge) tuotetaan, ne eivät voi olla “an sich”, ne ovat edessämme kanssamme (Gegenstand). Silloin omaksumme (Aneignung), otamme ne omaksemme molemminpuolisesti; kumpikin antaa ja ottaa, tunnistaa ja tunnustaa (Anerkennung) toisensa ja avaa mahdollisuuden kehitykseen (Entwicklung).

Kant nosti, kuten tiedetään, ”ajan pois saranoiltaan”. Kun aika oli saranoillaan aika oli alistettu liikkeelle. Kuun ja päivän kierto, tiimalasin tyhjeneminen mittasi aikaa. Kun aika putosi saranoiltaan, liike alistettiin ajalle: aika ei enää seuraa ympyrää tai spiraalia vaan suoraa, ikuista näkymätöntä viivaa. Aika ei enää liiku vaan on liikkumaton. “Aikaa ei ole enää suhteutettu liikkeeseen, joka sitä mittaa, vaan liike on suhteutettu aikaan, joka ehdollistaa sen.” (Deleuze 1984, vii).

Kantin suorittaman pudotuksen jälkeen omaksi ottaminen, omaksuminen ei ole tuottavaa työtä. Klassinen roomalainen laki määritti omistajuuden vielä tahtona omistaa ja antoi siten tahdotuille esineille ja niiden omistajille subjektiviteetin. Tällöin ei ollut epäilyksen häivääkään omaksumisen, ja siis omaksi ottamisen, rationaalisuudesta. Sääntöjä tarvittiin, kun kaksi tällaista tahtoa kohtasi samassa esineessä tai kohteessa – tarvittiin sopimusoikeutta ja takuumieheksi luojaa ja jumaluutta selittämään ja perustelemaan vahvemman oikeutta luontoon ja maahan.

Kantilla kysymys ei enää ollut luonnon- tai jumaloikeudesta vaan ihmisoikeudesta, sopimuksesta ihmisten kesken. Kun Kant määrittelee kansalaisen “omaksi herrakseen” (sui iuris), niin hänellä tulee olla jotain “omaisuutta (mihin voidaan lukea myös mikä tahansa taito, ammatti, kaunotaide tai tiede) elättääkseen itsensä”. Kant myöntää, että on vaikea määritellä tekijöitä, jotka määrittävät oman itsensä herran, persoonan. Miksi? Koska rajankäynti työntekijöiden (operarii) ja käsityöläisten välillä (artifaces) on vaikeaa. (Kant 1992, 27.)

Kant asettaa omaisuuden suhteen Locken työnarvoteorian sijaan puolustusteorian ja käytännöllisen järjen: omaisuutta on pystyttävä puolustamaan (Lenk & Maring 2001). Jonkin myöntäminen jonkun omaisuudeksi on neuvottelun tulos, eikä se, että olet työstänyt jotakin luonnonesitettä, kuten maata, takaa vielä omistusoikeutta. Tai: jos olet omaksunut ammattitutkinnon tiedot ja taidot, se ei vielä takaa, että saat niitä käyttää. Toisten – esimerkiksi työantajan – on vielä tunnustettava omistuksesi, ennen kuin siitä tulee käytettävissä olevaa omaisuuttasi.

Kantilta kysymys tuottamisesta jää käytännöllisen järjen varjoon, joka puolestaan nostaa esiin omaisuuden sopimusluonteen. Käytännöllisen järjen lähtökohta on vapaus. Tämän seurauksena kysymys minästä avautuu kysymyksenä vapaudesta. Minä on vapaa asettamaan itsensä. Minä voi varmasti ottaa omaksi vain itsensä: minän on asetettava itsensä, jotta se voisi olla vapaa. Ja minän asettamisesta muodostuukin yksi saksalaisen filosofian peruskysymys ja perusvaikeus: jos minä asettaa itse minän, niin kuka asettaa tämän asettavan minän. Kun “minä olen minä”, niin kuka oikeastaan on tuo ensimmäinen minä? Tunne minästä (Gefühl/Gemüt)? Tässä kutsummekin jo Marxin, Nietzschen ja Freudin paikalle: tuon asettavan tunteen takana oleva sisäinen luonto, ruumiillisuus, ilmeni Freudille viettinä, Nietzschelle vallan tahtona ja Marxille työnä (Eagleton 1990).

 

(Olen käyttänyt tähän blogiini osia artikkelistani ”Tämäpä meni todella, hyvin ja kauniisti – kysymyksiä tuottamisen estetiikasta” (Volanen 2006, 87-100), jossa käsittelen laajemminkin näitä kysymyksiä)

… jatkuu

 

Viitteet

Eagleton, T. 1990. The ideology of the aesthetic. Oxford: Basil Blackwell.

Deleuze, G. 1984. Kant’s critical philosophy. The Doctorine of the Faculties. Minneapolis: University of Minnesota Press.

Kant, I. 1992. Über den Gemeinspruch: Das mag in der Theorie richtig sein, taugt aber für die Praxis. Hamburg: Felix Meiner.

Lenk, H. & Maring, M. 2001. Nichtverfügbare Gemeingüter. Kriterion 3–18.

Mehtonen, L. 1992. Kant taidosta ja taiteesta. Alustavia huomioita. Teoksessa I. Halonen, T. Airaksinen & I. Niiniluoto (toim.) Taito. Suomen Filosofinen yhdistys. Helsinki: Yliopistopaino.

Oittinen, V. 2018. Marx ja moderni  Jatkuvuuksia ja katkoksia Marx-kuvassa. Tampere: niin & näin.

Volanen M. V. 2006. Filoteknia ja kysymys sivistävästä työstä. Jyväskylän Yliopisto,Koulutuksen tutkimuslaitos. Jyväskylä: yliopistopaino.

Zizek, S., Ruda, F., Hamza, A. 2018. Reading Marx.  1. ed. Cambridge: Polity press.