SAK:n tammikuun kihlauksen vuosipäivän Kihloista kahleisiin -luottamusmiestapaamisessa kesken Lauri Lylyn puhetta joku huusi salin perältä: ”Meitä et myy !”, johon Lyly esitti vastakysymyksen: ”Olenko myynyt?”  Siinäpä erinomainen kysymys!

 

Tapaamisessa nousi useaan otteeseen esille kysymys sopimisesta ja oikeudesta sopimiseen, siis sopimusoikeudesta; viitattiin jopa vapaaseen sopimisoikeuteen, johon perinteellisesti työnantajat ja porvaristo ovat vedonneet: vapaa sopimisoikeus on markkinatalouden yksi keskeisimmistä pyhistä pilareista eikä siihen saa koskea, ei mitenkään.

 

Tampereella ajatus kulki jotenkin niin, että vapaa sopimusoikeus ja erityisesti oikeus kieltäytyä sopimisesta on kiistämätön ja keskeinen osa Suomen kansainvälisin sopimuksin vahvistettua, demokraattista oikeusjärjestystä – eikä sitä valtiovalta saa eikä voi noin vain pakkolaeilla muuttaa.

 

Eikö kuitenkin ole niin, että vapaan sopimusoikeuden lähtökohtana ja edellytyksenä on juuri ajatus toiminnasta markkinoilla, siis ostamisesta ja myymisestä ja sen ehdoista. Jos SAK on sopimusjärjestö – kuten monta kertaa todettiin – niin voiko se edes lähtökohtaisesti tehdä muuta kuin sopia hinnoista ja ehdoista, jolla työvoima(tavara)a myydään?

 

Mutta … olisiko olemassa jokin vaihtoehto työvoiman myymiselle ja ostamiselle?

Katsotaanpa.

 

Ihmisten suojaaminen kapitalismin kiroilta

Keskustellessamme vallasta ja sen jaosta, siis demokratiasta, rajaudumme usein puhumaan vallan kolmijaosta: pidämme erillään lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovallan. Usein tähän lisätään vielä vapaa lehdistö neljänneksi vallan keskittymäsi. Tämä vallanjako-oppi sitoutuu lähtökohdissaan siihen, että valtaa käytetään tietyssä paikassa ja tilassa, tiettyjen maantieteellisten rajojen sisällä.

 

Raja on tällöin keskeinen vallan määrittäjä: valta ja sen jako määrittävät yhdenvertaisiksi – periaatteessa – jokaisen, joka asustaa tuon rajan sisäpuolella. Ja näin muodostetun kansallisvaltion tulee ajaa ensisijaisesti omia intressejään, kuten jo Snellman opetti. Jos rajat vuotavat tai käyvät epäselviksi, on koko kansallisvaltion identiteetti uhanalainen. Me ja ne toiset me on pidettävä kirkkaasti erillään.

 

Tämä muinaisen Kreikan kaupunkivaltioissa syntyneen vapaiden miesten – siis orjanomistajien -vallankäyttömalli omahyväisen, hyvän elämän turvaamiseksi itselle sulkee jo lähtökohdissaan ulkopuolelleen talonpidon ja talouden, työn ja luonnon, siis koko elämän reaalisen perustan – sekä barbaarit, nuo oudot ja sivistymättömät rajantakaiset ulkomaalaiset.

 

Klassisen orjayhteiskunnan ja keskiaikaisen maaorjayhteiskunnan käännyttyä kapitalistiseksi palkkatyöyhteiskunnaksi ja kun orjanomistajan ja maa-aateliston sijaan tuli kapitalisti ostamaan maasta ja elinkeinostaan irrotettua työvoimaa tuotannon organisoimiseksi ja sen tuloksen myymiseksi voitolla, muodostui taloudellinen paine tehdä (työ)sopimuksia ilman mitään rajoituksia, siis vapaasti. Ja tätä vapautta käytettiin viimeistä hikipisaraa myöten, ensin Euroopassa:

 

”Naisia työskentelemässä puolialastomina hiilikaivoksissa; nuoria lapsia vetämässä vaunuja koko päivän maanalaisten käytävien tunkkaisessa ilmastossa; lapsia sidottuina kudontakoneeseen viisitoista tuntia puuvillatehtaan kuumennetussa ilmassa, pidettyinä hereillä vain esimiehen piiskalla; tunteja työtä kaikille, nuorille ja vanhoille, rajoitteena vain fyysisen kestävyyden äärimmäiset kyvyt; nopeasti kasvavalle väestölle tarpeellisten saniteettijärjestelyjen täydellinen poissaolo: nämä ja muut nimettömät epäoikeudenmukaisuudet on tallennettu täydellisen laissez faire’n ja sopimusvapauden tuloksina” (Sidney Webb)   … ja kuten tiedämme sama jatkuu nyt kehittyvien talouksien maissa hikipajojen syövereissä.

 

Edistyksellisten kansalaisliikkeiden sitkeän työn tuloksena valtiovalta ryhtyi 1800 -luvun lopulta suojaamaan heikompaa osapuolta kohtuuttomilta sopimusehdoilta. Niinpä sopimusvapautta on rajoitettu monilla laeilla, on mm. työsuojelu- ja vähimmäispalkkalakeja, ammattiliittoja ja työehtosopimuksia vahvistavia lakeja, kieltolakeja, elintarvike-, huume- ja lääkelakeja, rautateitä, vuokria ja kauppaa sääteleviä lakeja kuten myös kilpailulakeja. Valtiovalta esiintyy siis heikomman osapuolen tukena ja turvana, yrittäen määrittää eettisesti kohtuullisia minimiehtoja sopimusten teolle.

 

Aikaa myöten tästä kasvoikin hyvinvointivaltion ideaalimalli, jossa valtiojohtoisesti toteutetaan mm. seuraavat asiat (Marko Mononen 2001, soveltaen)

  • tasa-arvo: universaalinen ja tosiasiallinen hyvinvoinnin tasa-arvoisuus,
  • vapaus: negatiivisen vapauden (vapaus jostakin) sijaan vapaudelle positiivinen   merkityssisältö (vapaus johonkin),
  • demokratia: osallistuvan demokratian ja ennen kaikkea heikomman suojan korostaminen, johon suuntaan vapauden merkityssisältöä pyritään täsmentämään,
  • solidaarisuus: yksilöiden velvoittaminen sitoutumaan erityisesti heikomman suojan nimissä lojaalisuuteen, toisten kunnioittamiseen ja yhteisvastuuseen,
  • turvallisuus: markkina- ja perheriippuvuuksista vapauttaminen laajan ja universaalin sosiaaliturvan, sosiaalisten perusoikeuksien ja perustarpeiden tyydyttämisen kautta.

Tämän kaikenhan olemme nyt menettämässä.

 

Pakkolait ja SAK

SAK:n käsityksen mukaan ”hallituksen puuhaamat pakkolait suojelevat juridisesti vahvempaa neuvotteluosapuolta eli työnantajaa, eivätkä heikommassa asemassa olevaa työntekijää. Tämä loukkaa lainsäädännön yleistä periaatetta suojata heikompaa osapuolta suhteessa vahvempaan.

 

Pakkolait rikkovat Suomen perustuslakia kieltäessään työmarkkinaosapuolia sopimasta lainsäädäntöä parempia ehtoja työehtosopimuksiin. Vapaa sopiminen työehdoista on osa ammatillista järjestäytymisvapautta sekä ihmisoikeuksia.

 

Sopimisen rajoittaminen on myös vastoin Suomen allekirjoittamia kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia. Esimerkiksi Kansainvälisen työjärjestön ILO:n sopimusten mukaan työntekijöillä on oltava oikeus tehdä vapaasti työehtosopimuksia. Vastaavia säännöksiä on Euroopan sosiaalisessa peruskirjassa sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksessa. Sopimista saa rajoittaa määräaikaisesti, jos maassa on taloudellinen hätätila.” (SAK Tampereen kokouksen aineisto).

 

Taloudellisen demokratian vajavaisuus

Vapaa sopimusoikeus ja erityisesti oikeus olla sopimatta on nykyisen, kovin rajoittuneen taloudellisen demokratian keskeinen osa: tarvittaessa hanskat on voitava lyödä tiskille odottamaan parempaa neuvottelutulosta.

Taloudellisessa demokratiassa on kuitenkin kolme keskeistä tekijää, jotka poikkeavat ratkaisevasti alueellisesta demokratiasta.

Ensinnäkin pääomasuhde rajaa työpaikalla olennaisesti työntekijän niitä oikeuksia, joita pidetään itsestään selvinä alueellisen demokratian puolella.

Toiseksi pääomasuhde mahdollistaa sen, että työnantaja saa omakseen sen arvon, jonka työntekijä työllään tuottaa.

Kolmanneksi: Yrityksen tehtävänä on tuottaa voittoa omistajalleen. Kansainvälisen kilpailussa kaikki kansalliset rajat ja esteet on pyrittävä murtamaan, ylittämään tai kiertämään. Paikallinen sopiminen tarkoittaa yrityskohtaista sopimista, joka puolestaan tarkoittaa sopimista kansainvälisen kilpailun ehdoilla ja irrottautumista kansallisesta lainsäädännöstä: paikallinen on ehdollistettava globaaleiden markkinoiden ehtoihin ja tasoon.

Tammikuun kihlauksesta valetaan nyt kahleita, joidenka ketjujen lenkit taotaan hikipajoissa ympäri maailmaa. Globaaleilla työmarkkinoilla ei ole meitä ja heitä toisia, on vain ostettavaa, liikuteltavaa ja myytävää työvoimaa.

 

Kapitalistinen talous toimii siis juuri vastakkaiseen suuntaan kuin alueellinen demokratia; sen ajurina on voitto, joka ajaa yritykset murtamaan, rikkomaan, kiertämään, ylittämän kaikki rajat ja esteet voittojen turvaamiseksi ja lisäämiseksi.

Menestys onkin ollut lähes uskomatonta. Enää ei ole kansantalouksia kuin korkeintaan kirjanpidollisesti, tilalle on tullut monikansallisten jättiyritysten hallitsema globaali talous: noin 150 yritystä kontrolloi noin 40% ja noin 740 yritystä 80% yli 37 miljoonan yrityksen ja investoijan varallisuudesta; 80 maailman rikkainta omistaa yhtä paljon kuin koko köyhempi puolisko maailman väestöstä.

 

Ovet ja ikkunat kiinni …  vai auki

Todellakin: emme voi syödä ateriatakaan tai juoda kuppiakaan kahvia, ilman että emme tukeutuisi ihmisten työhön ympäri maailmaa. Olemme jo perustavanlaatuisesti ja peruuttamattomasti riippuvaisia toinen toisistamme ihmiskunnan mitassa.  Ja erityisesti siksi, että edessämme häämöttää ympäristökatastrofi.

 

Rajojen, ovien tai ikkunoiden sulkeminen ei ole vaihtoehto. Jos ryhdymme sulkemaan rajoja, ovia ja ikkunoita Eurooppaan ja muuhun maailmaan, sillä ei ole mitään loppua: lopulta istumme wc-pöntöllämme suljetun oven takana pimeässä itkemässä sitä, miten tässä näin kävi.

 

Mutta mikä on suhteemme kaikkeen tuohon työhön, jonka hedelmistä nautimme? Markkinat ja raha. Hintalapuissa ei ole tuotantoselostusta siitä, millä ehdoin tuote on tehty. Viestimme tuottajalle menee käteismaksun (cash-nexus) välityksellä, eikä meillä ole mitään mahdollisuutta selvittää yksittäisen viestimme seurauksia.

 

Työn vapauttaminen ?

Ensimmäinen vaihtoehtoinen ajatus olisi tietysti ottaa tuotanto omaan omistukseen ja perustaa tuotanto-osuuskuntia. Niitä on paljon ympäri maailmaa, Suomessakin. Perustamalla tuotantoosuuskuntia ja hankkimalla niille pääomaa voimme yhdessä päättää – mies/nainen ja ääni periaatteella –  mitä, miksi, miten, milloin ja missä tuotamme tuotteet tai palvelut – ja kuinka jaamme työmme tulokset.

 

Tällöin emme myisi enää työvoimaamme (labour) työantajalle, vaan tekisimme työtä (work) yhteiseksi hyväksi ja möisimme työmme tulokset markkinoilla. Suuri edistysaskel, todella. Miksi? Oppisimme oman työmme kautta reaalista tietoa, taitoa ja tahtoa kuinka asettaa, arvottaa ja ratkaista keskeisiä yhteisiä ongelmiamme. Työ olisi siis sivistävää työtä.

 

Mistä sitten tietäisimme yksittäisenä tuottajana jo etukäteen miten paljon ja juuri millaisia tuotteita meidän olisi tuotettava ja mihin hintaan, että saisimme omat kulumme peitettyä? Olisimmehan vielä markkinoiden armoilla. Meidän olisi siten vielä ratkaistava resurssien allokoinnin, kohdentamisen ongelma.

 

Markkinoilla Cash -nexus ja hintalappu on myös informaation välittäjä: jos saamme myytyä omat tuotteemme markkinoilla, se on jälkikäteinen viesti siitä, että tuotteitamme tarvitaan.

 

Voisimmeko tehdä etukäteen eri tuottajien yhteen sovitetun suunnitelman siitä, kuinka jakaa yhteisiä resursseja? Tekisimme siis laajoja tarvetutkimuksia ja -selvityksiä ja jakaisimme resurssit suunnitelman mukaan maan hallituksessa demokraattisesti, harrastaisimme siis eräänlaista valtiokapitalismia tai –sosialismia riippuen siitä päättäisikö yrityksissä omistajien määräämä johtokunta vai valtion valitsema neuvosto. Tuotantoa ohjaisi siis julkinen näkyvä eikä markkinoiden näkymätön käsi. Taitaapa olla jo menneen maailman ratkaisu.

 

Taloudellisen arvon muodostus tapahtuu tätä nykyä yhä moninaisemmin yritysten yhteistuotantona, johon osallistuu yhtä aikaa monet sidosryhmät integroiden resursseja palveluiden monitasoisessa sosiaalisissa ekosysteemeissä. Keskeisen resurssin muodostavat älykkäät, tietointensiiviset ja joustavat integraattorit, eivät enää niinkään muokattavat kohteet. Arvo muodostuu resurssien integraatiossa sisältösidonnaisesti yhteistuotannon myötä.

 

Tällainen palvelujärjestelmä on yhteistuotantokoostuma ihmisistä, teknologiasta, jaetusta tiedosta ja arvolupauksista, jotka kytkevät yhteen sisäisiä ja ulkoisia palvelujärjestelmiä. Resurssit liittyvät oikeudellisiin, omistuksellisiin, fyysisiin ja sosiaalisesti muodostettuihin kohteisiin. Käynnissä huima ja kiivas kamppailu yhteisöllisesti tuotettujen arvojen yksityisomistuksellisista käyttö-oikeuksista ja -lisensseistä.

 

Tähän reaalimaailmaan sopii yhä huonommin yksityisen ja/tai yksittäisen tuottajan tuottaman arvon jälkikäteinen realisointi markkinoiden välityksellä, siten usko näkymättömän käden ohjauksen kaikkivoipaisuuteen.

 

Entäpä jos näkyvä käsi ei olisi valtion ohjausta vaan osa sopimusyhteiskuntaa?  Entäpä jos olisi mahdollista käyttää resursseja läpinäkyvästi, (lähes)reaaliaikaisesti (On demand) ja tuotantosopimuspohjaisesti ilman valtion välitystä? Se saattaa mahdollistua Blockschain -teknologialla: tuotantoyksiköiden sopimuskirjat tuotannollisine ehtoineen olisivat kaikkien osapuolien nähtävinä ja saatavilla koodattuna verkossa. Kaikki resurssien siirrot olisivat osapuolten reaaliaikaisesti nähtävissä, eikä yhtäkään resurssisiirtoa tapahtuisi, ellei se täytä koodiin kirjoitettua, yhdessä sovittuja ehtoja. Huima näkymä!

 

Huimaa sekin, että jo nyt voimme hakea kansalaisuutta ainakin kahdessa virtuaalisessa, globaalissa, rajattomassa kansakunnassa (Bitnation ja PAX).

 

Olenko myynyt … liian halvalla?

Ehkäpä alussa mainitulla huutajalla olikin mielessä vain, että SAK ei saa myydä liian halvalla edustamaansa työvoimaa. Erinomainen tavoite sekin. Työntekijöiden reaalisen kokonaistulonmuodostuksen tulisi siis vähintäänkin seurata tuottavuuden nousua.

Jos SAK haluaa sopia muustakin kuin työvoiman myynnistä, sen tulisi ottaa ohjelmaansa vapaan sopimusoikeuden lisäksi työn vapauttaminen palkkatyömuodon kahleista – ainakin noin pitemmällä tähtäimellä.

 

Siteeratut lähteet

Hardoon, D.  2015. WEALTH: HAVING IT ALL AND WANTING MORE, OXFAM ISSUE BRIEFING january 2015, www.oxfam.org

Mononen, M. 2001. Sopimusoikeuden materiaalisuudesta. Helsinki: Edita Oyj

SAK 2016. Kihlauksesta kahleisiin kokouksen aineisto. Tampere 23.01.2016.

Webb, S. 1889. Fabian Essays in Socialism – The Basis of Socialism – The Period of Anarchy Library of Economics and Liberty. Liberty Fund.

 Vitali, S., Glattfelder, J. B, Battiston, S. 2011.  The network of global corporate control PLOS

http://journals.plos.org/plosone/article?id=10.1371/journal.pone.0025995