Saatteeksi ja varmuuden vuoksi: En arvioi tässä kirjoituksessani Li Anderssonia ja hänen monin osin onnistunutta presidentinvaalikampanjaansa. Arvioin niitä lähtökohtia, joiden vallitessa hän toteutti Vasemmistoliiton kampanjan vuoden 2024 presidentinvaaleissa.
Presidentti
Vaikka vasemmistossa on ajoittain ollut kriittistä asennetta presidentti-instituutiota kohtaan en ole viime 12 vuoden aikana huomannut montaakaan puheenvuoroa, jossa olisi suhtauduttu varauksella ja/tai vaihtoehtoja esitellen presidentti Sauli Niinistön toimintaan. (1)
Niinistön arvojohtajuus ulkopolitiikassa oli selkeää: Suomi kuuluu Länteen. Ulkopolitiikkaa tehdään ajassa. Ulkopolitiikka on prosessuaalista, pienten eleiden ja askelten politiikkaa. Tulos: Suomi solmi isäntämaasopimuksen ohi eduskunnan, Suomi liittyi NATO:on ilman kansanäänestystä, hallitus hyväksyi DCA -sopimuksen ilman rajoitteita.
Niinistö kuljetti pitkään puheissaan ja kirjoituksissaan mukana ajatusta Pohjoismaisesta linnoituksesta, eurooppalaisesta NATOsta, vuoden 2025 maailmanlaajuisesta ETYK –kokouksesta, ympäristön tuhoutumisesta, Pohjoisen kahdenmiljardin ja Etelän kuuden miljardin välisestä syvästä eriarvoisuudesta, viittasipa jopa joskus tulon- ja omaisuudenjaon hirvittävään epätasa-arvoon maailmassa. Kaikki nämä teemat jäivät kuitenkin hänellä puheen ja kirjoitusten aiheiksi, eivät ulkopolitiikan rakennusaineksiksi. Rohkeus puuttui.
Niinistölle Suomi on osa Pohjoista Länttä. Suomi ryhtyi – ekologisen realiteettien haastaessa maailmantaloutta – ulkopoliittisen realismin nimissä toteuttamaan perinteellisten merivaltojen (USA, Englanti) Euraasian saartopolitiikkaa, jonka tavoitteena on estää Euraasian kehittymistä USA taloudelliseksi ja poliittiseksi haastajaksi. Venäjän ei sallittu liittoutua Euroopan kanssa (Russia out, German down, USA in). Niinpä ajatus Suomesta sillanrakentajana Idän ja Lännen välillä kääntyi ajatukseksi Suomesta eturintamamaana (frontier country), joka tuottaa turvallisuutta USA:lle ja sen liittolaisille, ei ensisijaisesti itselleen.
Kun pienen maan ulkopolitiikkaa tehdään päiväkohtaisesti ajassa, pienten askelten prosessina pitäen arvovalintoja ongelmattomina, ajaudutaan nopeasti – nyt vuosikymmenessä – pitempijänteisten, ulkoisten voimasuhteiden aallokkoon, lastuksi lainehille.
Kansa
Kun, kulttuuriliberalismin toimiessa sanansaattajana, 1980 – luvun lopulla myös taloudellinen liberalismi rantautui Suomeen, katse kääntyi kansakunnan tulevaisuudesta kansalaisyhteiskunnan vapauttamiseen perinteiden ikeestä. Universaalien liberaalien arvojen – vapaa pääoman, tavaroiden ja työvoiman liikkuvuus, ilmaisun vapaus, tasa-arvo, ihmisoikeudet – toteuttamisen edellytyksenä oli kansallisten erityisyyksien purkaminen, jotta kaupallinen kansalaisyhteiskunta ja sen vastinparina markkinoiden sääntelyyn keskittyvä valtiovalta voisi sopeutua ja asettua osaksi kansainvälistä, globalisoituvaa taloutta. Samalla liberaalidemokratiasta tuli vientitavaraa: valtiollinen suvereniteetti myönnettiin vain niille kansallisvaltioille, jotka omaksuivat liberaalidemokraattisen hallinnon. Historian loppu oli jo näkyvissä.
Toisin kävi. Kansalliset taloudelliset intressit ja niiden edustajat kauppias- ja paikalliset teollisuusporvaristot ottivat taloudellisessa ahdingossaan poliittiseksi aseekseen globalisaation esiin nostaman kulttuurisen moninaisuuden ja sen aiheuttaman turvattomuuden perustellakseen uuden orgaanisen, ”vahvan valtion” kehittämistä rajaamaan erityisesti työntekijöiden toimintaoikeuksia.
Kysymys kansakunnasta onkin nyt ohentunut kysymykseksi rajoista ja niiden sulkemisesta, ihmisiltä, niiltä toisilta. Kysymys ei siis ole enää kunkin kansakunnan erityisestä historiasta, osaamisesta ja ajatuksesta kansakunnan omasta tehtävästä ihmiskunnan rakentamisessa kestävältä pohjalta.
Siten ekologisen realismin esiin nostamat eksistentiaaliset haasteet yritetään ratkaista ulkopoliittisen realismin – voima vastaan voima – keinoin. Se on mahdotonta tuhoamatta ihmiskuntaa.
Koko
Samoin kuin vasemmisto ei ole kehitellyt ajatusta kansallisesta tehtävästä osana ihmiskunnan synnyttämistä, vasemmisto ei ole puhunut ”koko” Suomesta, suuren ”enemmistön” Suomesta, siis työntekijöiden Suomesta; ei, vaan vähemmistöistä, mitä moninaisimmista vähemmistöistä liberaalidemokratian hengessä ilman että olisi ajatusta siitä, kuinka nämä mitä moninaisimmat vähemmistöt rakentuvat yhteiseksi liikkeeksi, jolla olisi joitain sanomista valtasuhteisiin noiden eri vähemmistöryhmien muodostaman suuren enemmistön ja taloudellisen valtavähemmistön välillä.
Siten ”koko kansan presidentti” jäi valitsematta. Palaan jäljellejääneisiin kahteen ”liberaaliin” vaihtoehtoon myöhemmin.
(1) Itse ole esittänyt kymmeniä kriittisiä kommentteja presidentti Sauli Niinistön ulkopolitiikkaan. ks Kansanuutisten Blogit Volanen vasemmalta ks. https://blogit.kansanuutiset.fi/volanen-vasemmalta/?s=Niinistö