Taustaksi

Elinkeinoelämän keskusliitto EK sanoi 15. 2. 2017 irti 22 ammattijärjestöjen keskusliittojen kanssa tekemäänsä sopimusta. Irtisanominen oli sinänsä johdonmukainen tulos jo pitkään jatkuneesta kehityksestä: etujen ajaminen keskusjärjestöjen ja siten kansantalouden kokonaisuuden kautta ei enää tuota riittävää tulosta. Kansallinen talous vuotaa moneen eri suuntaan. EK:n teknologialiitot etsivätkin uutta ratkaisumallia, joka hyödyntäisi kansainvälistä kauppaa ratkaisevalla tavalla ohjaavia pitkiä tuotanto- ja arvoketjuja. Ne eivät kunnioita kansallisia taloudenpidon ehtoja, rajoja tai tavoitteita.

 

Porvaristo?

Me kaikkihan olemme, jos emme nyt ihan porvareita, niin ainakin pikku- tai poroporvareita, jotka pidämme omaa kotiamme linnanamme (Borg, Burg > linna, borghare > linnan asukas).

Nyt tarkoitan kuitenkin niitä ihan oikeita porvareita, jotka päättävät meidän puolestamme mitä, miksi, miten, missä ja milloin tavaroita ja palveluita tuotetaan ja kuinka tuottamamme arvo käytetään.

Alkuun porvarit olivat käsityöläisiä ja kauppiaita, sittemmin tehtaiden pystyttäjiä ja työvoiman ostajia, nykyisin myös rahalla pelaajia. Alkuun he olivat myös paikallisia ammatinharjoittajia, kyläkauppiaita ja nyrkkipajojen omistajia, sittemmin kansallisia kaupan ja teollisuuden organisoijia ja omistajia, jotka nyttemmin ovat kiinni mitä moninaisimmin tavoin kiinni kansainvälisessä työnjaossa.

Yritykset, tehtaat ja rahoitus ovat nekin tätä nykyä eriytyneet toisistaan: yritykset brändäävät, tehtaat tuottavat globaalisti skaalautuvia tuotantoalustoja ja rahoitusinstituutiot rahoittavat tätä kaikkea making money – periaatteella. Kaikilla näillä on omat globaalit verkostonsa. Se mahdollistaa sen, että ostammepa melkein minkä tahansa tuotteen tai palvelun, niin siihen on tiivistynyt tietoja, taitoa ja luonnon resursseja lähes kaikilta maailman kolkilta.

Globaalien rahoitusjärjestelmien rahamäärät ja liikkeet ovat huimaavan suuria ja salaman nopeita.  Suurimmat pelaajat ovat eläkerahoitusyhtiötä, kansallisia omaisuudenhoitoyhtiöitä, vakuutusyhtiöitä, upporikkaita yksittäisiä yksilöitä tai sukuja, mukana on myös melkoinen joukko muita varakkaita toimijoita.

Globaalia tavara-, palvelu- ja finanssitaloutta on jo pitkään ollut täysin mahdotonta ymmärtää yksittäisten kansantalouksien pohjalta.

 

Kuka tarvitsee kansantaloutta?

Talouden pidon kannalta kansantalous on oikeastaan monessa mielessä sopimuksenvarainen ja keinotekoinen kokonaisuus: otetaan jokin määritetty alue, kuten kansallisvaltion rajat, ja tarkastellaan taloudellista toimintaa sen sisällä kokonaisuutena; lasketaan tulot ja menot, kulutus ja investoinnit ja yritetään pitää huolta tasapainosta tulojen, menojen, kulutuksen ja investointien kesken.

Laskentaan otetaan yleensä mukaan se talouden osa, joka on arvioitavissa tavalla taikka toisella rahassa, joten huomattava osa talon pidosta jää kirjanpidon ulkopuolelle ja huomiotta.

Kansantalous on ajatuskokonaisuus, joka mahdollistanut eri väestöryhmien intressien ja etujen sovittamisen yhteen. Pitkään oli niin että porvarit keskenään ja me työntekijät omissa joukoissamme koimme löytävämme yhteisiä etuja kansantalouden tasapainopisteiden määrittelyssä.

Nyt kuitenkin porvaristomme haluaa määrittää edut ja haitat oman yrityksen ja sen tuotannonalan näkökulmasta joko paikallistaloudessa tai kansainvälisessä kilpailussa. Kansantaloudellinen tasapaino on molemmista näkökulmista rasite ja haitta: kaikista yleissitovista sopimuksista – siis kansantalouden kokonaisuuteen sovitetuista sopimuksista – on päästävä irti tai ainakin niitä on pystyttävä venyttämään yrityskohtaisesti lähes loputtomiin.

Paikallistalouden irrottaminen kansantalouden kokonaisuudesta on tietysti konservatiivinen suojautumisyritys, kuten on myös yritys rakentaa muuria Suomen kansantalouden ympärille. Molemmat ovat vähänkin pitemmässä juoksussa tuhoon tuomittuja. Miksi?

 

Tuotanto- ja arvoketjut

Muutama vuosi sitten Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksessa ETLA:ssa havahduttiin siihen, että heidän hellimä teoriansa kansallisista tuotantoklustereista ja niiden paikallisista alihankkijoista ei enää käynyt yksiin todellisuuden kanssa. Yritykset – suuret ja vähän pienemmätkin – olivat kytkeytyneet suoraan kansanväliseen työjakoon ilman paikallista tai kansallista klusteriyhteistyötä.

Niinpä ETLA ryhtyi tutkimaan arvoketjuja, ts. he tunnistivat ja tunnustivat sen jo pitkään tiedetyn tosiasian, että lähes minkä tahansa alkutuotteen ja tuotteen loppukäyttäjän välillä on mitä moninaisin ketju tuotantovaiheita eri yrityksessä, eri tehtaissa ja maissa, ja että tuotantoketjun aikana kansainvälisten konsernien rahoitus/pääomat, työvoima, raaka-aineet liikkuvat maasta ja yrityksestä toiseen.

Arvoketjut muodostuvat tuotteittain ja tuoteryhmittäin: tuotteen valmistusketju pitää sisällään useita välituotevaiheita, siirtoja paikasta ja tuottajalta toiselle ennen kuin se valahtaa loppumarkkinoille, jonne on rakennettu mainonnan, pr-työn ja sosiaalisten nettiverkostojen kautta brändi.  Siihen on liitetty mitä moninaisimpia myönteisiä mielikuvia ja ajatuksia tuotteesta. Lisäksi tuotteen ympärille on usein kehitetty sosiaalinen konstellaatio elämäntavasta ja myyntiä edistävästä harrastustoiminnasta.

 

Missä arvo syntyy ja mihin se jää?

Arvo syntyy työstä. Kansantalouden ja erityisesti kansallisen talouden kirjanpidon kannalta tuotannon osittuminen (fragmentation) ja ketjuttaminen on erinomaisen hankalaa: kuinka pysyä perillä siitä, mikä osa lopputuotteen arvosta on tuotettu missäkin yrityksessä, tehtaassa tai maassa?

Tätä onkin yritetty selvittää useammassakin ETLA:n tutkimuksissa, viimeksi ETLA:n raportissa viime vuoden lopulta: Suomi globaaleissa arvoketjuissa (ETLA, 2016).

Suomen tuonnista on 70% välituotetuontia ja viennistä 76% välituotevientiä (s. 13, 17). Suomi on siis viennin kannalta tuontiriippuvainen maa. Lisäksi ulkomailla syntyneen arvon osuus on ollut viime vuosina nousussa, erityisesti teollisuuden osalta. Kirjoittajien mukaan (2016, s. 22) vuonna 2011 ”yksi euro teollisuuden vientiä synnyttää vain 0,62 euron lisäyksen BKT:seen”. Siten noin 38% Suomen teollisuuden tuotannon arvosta syntyy ulkomailla, kun keskimäärin Suomen viennin arvosta muodostuu muualla noin 19%.

Kysymys ei ole siis tavaroiden rahtaamisesta yksittäisten maiden rajojen yli vaan tuotanto- ja arvoketjuista ja niiden hallinnasta siten, että yritykseen tulevan ”tuonnin” ja niistä lähtevän ”viennin” arvon ero olisi mahdollisimman suuri.

Toisaalta on kysymys myös siitä, että pystytään synnyttämään alkurengas, joka kehii esiin kokonaisen arvoketjun. Siten ”huomio tulee olla siinä, että työtuntia kohti syntyy paljon arvonlisää. Tämä edellyttää sellaisten tuotteiden tai palvelujen kehittämistä, joilla pystytään erottautumaan kilpailijoista. Tämä puoltaa panostuksia koulutukseen, tutkimukseen ja tuotekehitykseen” (s. 33).

Tuotannon ketjutus eivät kuitenkaan ole vain tavaratuotannon hajauttamista alueellisesti, tuotannollisesti ja rahoituksellisesti. Tavaratuotannon ketjutus muodostaa vain pienen osan kokonaisuudesta. Tavaratuotanto (goods) kattaa maailman päätetuotoksesta (final output) vain noin 20% (Timmer, M. P., Los, B., Stehrer, R., de Vries, G. J., 2016, 25). Palvelutuotanto on siis ratkaisevasti suurempaa ja niiden osalta kansallinen arvonmuodostus on selvästi suurempaa.

Tulokset ovat karua luettavaa EK:n teknologialiittojen kannalta. Kysymys ei olekaan yksinomaisesti viennistä johonkin maahan vaan myös tuonnista. Siitä, miten tuonnin kautta rakennumme kiinni erilaisiin tuotantoketjuihin voidaksemme viedä valmistamiamme välituotteita eteenpäin edelleen jalostettavaksi siten, että loppukäyttäjän maksaman hinnan kautta mahdollisimman suuri osa tuotetusta arvosta palautuisi Suomessa asustavalle yritykselle.

Lisäksi EK:n teknologialiittojen on hyväksyttävä ajatus, että arvonmuodostuksesta vain pieni osa kulkee tavaraketjujen kautta, palvelut – julkiset ja yksityiset – muodostavat talouden vankan perustan.

Aloittaiset erot ketjutuksen hallinnassa ovat erinomaisen suuret. EK -liitoilla on siten hyvin erilaiset haasteet näiden arvo- ja tuotantoketjujen haltuunotossa, jopa niin suuret, että liitot eivät näe aiheelliseksi kustantaa omien intressiensä ajamista osana kansatalouden kokonaisuutta. ”Kun kiinnittyminen ketjuihin on lähtökohtaisesti yritysten oman toiminnan tulosta, julkisella vallalla ei vallitsevan käsityksen mukaan ole mahdollisuutta eikä syytäkään puuttua suoraan markkinoiden toimintaan” (ETLA, s. 33).

Uskon EK:n olettavan, että he löytävät ammattiliitojen kanssa yhteisen, alakohtaisen intressin siitä mikä asema ja merkitys annetaan kansantalouden kautta tapahtuvalle työvoiman uusintamiselle – palkoille, koulutukselle, terveydenhoidolle, sosiaalisille valmiuksille yleensäkin – tavaratuotannon arvoketjujen hyödyntämisessä. Tämä hahmotus ei kuitenkaan tapahdu kansantalouden ehdoilla ja näkökulmasta vaan viime kädessä maailmantalouden ennakoidun kehityksen sanelemana.

Suomen politiikan kentillä yritysten sitoutuminen kansainvälisiin arvoketjuihin ala- ja yrityskohtaisesti piittaamatta kansantaloudellisesta kokonaisuudesta näyttäytyy pakollisina rakenneuudistuksina, vaatimuksena paikallisesta sopimisesta ja julkisen hallinnon kustannuskurina.

 

Palvelut talouden ajurina

Ei ole niin, että minä ja sinä kulutamme vain sen mitä tuotamme tai että tuotamme vain sen mitä kulutamme. Eikä ole niin, että kansakunta kuluttaa vain sen mitä tuottaa ja tuottaa vain sen mitä kuluttaa.

Kansantalous ei ole siis vain sitä mitä Suomessa tuotetaan ja kulutetaan, ei vaan siinä on myös mukana se, minkä olemme osanneet tai pystyneet omimaan muualla tuotetusta ja mitä muut ovat pystyneet omimaan siitä arvosta, mitä me Suomessa tuotamme.

Kaikessa tässä kuitenkin suurimmilta osiltaan on kysymys yksityisten ja julkisten palveluiden yhteisestä – kansallisesta ja kansainvälisestä – organisoimisesta tavaratuotannon alustalla.

Kysymys ei siis ole siitä, kuinka tavaratalous vaatii uudistamaan palvelut vaan kuinka tavaratalous palvelee palvelutalouden uudistamista. Kulutus ei ole vain perinteellisessä mielessä kulutusta vaan usein tuotantoa sekin: silloin liitetään yhteen eri toimijoiden resursseja yhteisten ja yhteisöjen intressien toteuttamiseksi. Tavaratuotannon logistiikasta on siirrytty palvelutuotannon logistiikkaan, joka edellyttää tietysti alustakseen hyvin toimivan tavaratuotannon.

Tässä meillä on kaksi ongelmaa. Mikä on se intressi, joka synnyttää tuotannon alkurenkaan ja tuotantoketjun? Tätä nykyä ei ole edes perinteellinen raha – tuotanto – enemmän rahaa vaan raha – enemmän rahaa, finanssitalouden making money -logiikka. Kun tällä ajurilla synnytetään palveluiden alkurengas – siis voitto-odotuksesta lähtien – tuhoutuu kansantalouksien ja kansallisvaltioiden palvelutuotannon lähtökohta ja peruste: kansakunnan yhteisövoiman rakentaminen.

 

Nostavatko ammattiliitot nyt Suomen lipun salkoon, ylös asti?

Suomen kansallinen ja kansallismielinen – siis konservatiivinen –  porvaristo on nyt hätää kärsimässä. Se ei tunnut selviävän edes maamme sisäisessä tulonjakokamppailussa, vaan pyrkii irtautumaan yleissitoutuvuudesta paikallisten ja yrityskohtaisten etujen saavuttamiseksi.

Suomen lukumääräisesti pieni mutta ärhäkkä kansainvälisessä kilpailussa kolhiintunut teollisuusporvaristo on kääntänyt selkänsä Suomelle ja Suomen kansantaloudelle ja yrittää houkutella ammattiliitot yhteiseen liittoutumaan rakentamaan ala- ja yrityskohtaisia arvoyhteisöjä, joita kansantalouden työvoiman uusintamiskoneisto palvelisi niiden määrittelemillä ehdoilla. Työvoiman uusintamiskoneiston kustantaisivat yhä suuremmalta osaltaan työntekijät veroillaan ja valtiovalta veloillaan.

Tässä on kaikki nurinpäin.

Eikö talon pidon, talouden pitäisi palvella kansakunnan uusintamista – oppimista, terveyttä, yhteisövoimaa, luontoa – eikä uusintamisen taloutta, ts. että kansakunta tuottaa pelkkää elinvoimaa kansainväliselle taloudelle.

Talous on käännettävä jaloilleen uusintamistaloudeksi, jonka arvoajurit ovat oppiminen, terveys, yhteisö ja ympäristö.

Suomen ammattiliitoilla onkin nyt ratkaisun avaimet käsissään. Kun nyt kaikki sopimukset on sanottu irti, niin se antaa mahdollisuuden tarkastella kaikkia niitä yhdessä ja erikseen. Tämä tulisi tehdä perinpohjaisella tavalla: miten työn tekemisen muodot ja tavat ovat muuttuneet ja muuttumassa, mikä on koulutuksen ja kouluttautumisen asema työssä, onko nyt kysymys enää vain sopimisesta työpaikalla, eikö olisi keskusteltava myös päätöksenteosta työpaikalla, ts. mitä, miksi, miten, missä ja milloin tuotteita ja palveluita tuotetaan ja kuinka tuotettu tulos käytetään osana kansantaloutta?

 

Lähteitä

Ali-Yrkkö, J., Rouvinen, P., Sinko, P. Tuhkuri, J.  2016. Suomi globaaleissa arvoketjuissa. ETLA raportti 62/30. 11. 2016. Helsinki: Elinkeinoelämän tutkimuslaitos.

Timmer, M. P., Los, B., Stehrer, R., de Vries, G. J., 2016.  An Anatomy of the Global Trade Slowdown based on the WIOD 2016 Release. GGDC RESEARCH MEMORANDUM 162. Groningen: University of Groningen/ Groningen growth and development centre.

World Input-Output Database (WIOD) 2016. http://www.wiod.org/release16 Haettu 23.02.2017.