Vaatimaton elämä, austerity1 oli ”alun perin uskonnollinen käsite, joka ilmensi maallisen elämän nautinnoista luopumisen korkeinta hyvettä elämän jälkeisen ilon saavuttamiseksi. Pyhän Fransiscus Assisilaisen ja hänen seuraajiensa kehittämä köyhyyden teologia muunnettiin talouspoliittiseksi teologiaksi maailmansotien välisenä aikana. Siihen sisältyy kolme periaatetta tai dogmaa:

 

  1. Valtion on toteuttava (impose) kulutuksen vähennys pakottaakseen (force) suurempaan säästäväisyyteen: säästöt muuttuvat automaattisesti investoinneiksi, mikä on ainoa kasvun lähde.
  2. Valtion on pyrittävä vähentämään menojaan ja korottamaan veroja saadakseen vähintäänkin tasapainoisen tai ylijäämäisen budjetin.
  3. Puutteen korkein laki (supreme law) määrittää (impose) säästämisen. Se pakottaa tekemään valinnan, jota ei voi paeta nyt eikä tulevaisuudessa”. (Parguez, 2012, 55).

 

Tämä talousoppi kulkee nyt leikkauspolitiikan nimellä. Keskeinen kysymys onkin jo pitkään ollut missä määrin valtiot ovat suvereeneja oman raha- ja talouspolitiikkansa suhteen. Kuinka vakavasti meidän on otettava (velkakirja)markkinoiden vaatimukset pitää valtiotalouden toiminta yövartiossa, säästäväisenä ja tasapainoisena? Mihin ajatuksellisiin oletuksiin tämä toistuvasti esitetty, markkinavoimien ja valtavirta talousoppineiden ylläpitämä kertomus (bond-market-power narrative, BMPN) viime kädessä perustuu?

 

Nyt meillä on tästä uutta tietoa. Lauri R. A. Holappa väitteli aiheesta 26. 5. Helsingin yliopistossa. Väitöskirjan nimi on Velkakirjamarkkinoiden harhauttava valta, The Bond-market-power Fallacy. ”Tutkimuksen keskeisin havainto on, että suljetun järjestelmän makrotaloudellisen näkökulman hyväksyminen, passiivisesti tai aktiivisesti, on välttämätön osa kertomuksessa velkakirjalainojen markkinavoimasta.” (Holappa, 2020, 4., korostus mvv). Siis hyväksymällä suljettu makrotaloudellinen ajatusmalli – mitä se sitten tarkoittaakin – annamme samalla ehkä huomaamattamme hyväksynnän sille, että valtiolla ei voi olla itsenäistä roolia raha- ja talouspolitiikassa.

 

Jos siis löydämme kritiikin kestävän ja realistisen avoimen makrotaloudellisen mallin, saattaisimme myös löytää perusteet valtioiden raha- ja talouspolitiikan itsenäisyydelle. Kuinka ollakaan Holappa löytää kriittiseen realismiin (critical realism) rakentuvan avoimen makroekonomisen ajattelutavan, jälkikeynesiläisyyden, joka jo lähtökohtaisesti olettaa, että sosiaalista todellisuutta määrittää perustavanlaatuinen epävarmuus (fundamental uncertainty).

 

Holapan mukaan tähän eivät yllä suljetut talousmallit, siis uusklassinen ja klassisen marxilainen taloudellinen ajattelu. Nämä ”suljettujen järjestelmien metaforaan tukeutuvat lähestymistavat väittävät, että yhteiskuntatieteiden ensisijaisena tavoitteena tulisi olla geo-historiallisten säännöllisyyksien havaitseminen avaintekijöiden (key factors) välillä”, joka tietysti on mahdotonta, jos sosiaalista todellisuutta määrittää perustavanlaatuinen epävarmuus.

Meillä on siis Hayek, Keynes, ja Marx ja heidän koulukuntansa kilpasilla vastaamassa markkinavoiminen ja valtiovallan välisen suhteen kuvaamisesta, selittämisestä ja siten sen rakentamisen mahdollisuuksista. Kysymys kiteytyy ensikädessä kolmeen käsitteeseen: säästöt (Hayek), investoinnit (Keynes) ja voitot (Marx).

 

Säästämällä parempi elämä?

Hayek sanoo, että sinun ensin säästettävä, jotta voisit investoida, Keynes väittää vastaan: investointi on tuottavaa säästämistä. Marx puolestaan totesi jo aikoinaan: ei, vaan voidaksesi investoida sinun on tehtävä voittoa.

 

Keynesin kuolemansynti oli – Hayek väittää – oletus siitä, että todellista niukkuutta (scarcity) ei ole olemassa (exists). Kun Hayekille raha oli ulkoista, taivaasta annettua (God-given) ja sen määrä on kiinteä, niin vain vapaehtoisilla säästöillä on merkitystä: ”viime kädessä säästöaste asettaa rajat investointien suuruudelle”.

 

Tässä on tärkein syy siihen, miksi Hayek ja Keynes eivät voineet ymmärtää toisiaan: ”Molemmat samaistivat investoinnit ja säästöt. Hayekille investoinnit ovat säästöjen seurausta, niiden heijastusta, kun taas Keynesille juuri päinvastoin, säästöt olivat investointien seurausta.”

 

Niinpä Hayek ei innostunut tasapainomalleista (GET) koskapa ”kaikki yleiseen tasapainokonseptiin juurtuneet ”mallit” ovat ajattomia rakenteita, joissa kaikki tapahtuu hetkessä ja samanaikaisesti … ne kuvaavat iankaikkista nykyhetkeä, niillä ei ole menneisyyttä tai tulevaisuutta ja ne ovat absoluuttisessa ristiriidassa sekä niukkuusperiaatteen että vapaan ja rationaalisen valinnan periaatteen kanssa. Ne jättävät huomiotta niukkuuden, koska todelliset resurssit on oletettu (are given); ne jättävät huomioimatta vapaan valinnan, koska elävien toimijoiden sijasta niissä ”robotit” reagoivat automaattisesti ulkoisiin hintoihin”. (Parguez 2013, 56).

 

Hayek kavahti kapitalistista rahavetoista taloudenpitoa ja demokraattista – ja eritoten sosialistista – hyvinvointivaltiota. Hän oli ”Belle eboque”:n ihailija (1890 -1911). Hayekin yhteiskunnalliselle vakaudelle, itseorganisoituville markkinoille, oli kaksi vastustajaa: pankit ja valtio. Hayekin välinen perustavanlaatuinen ristiriita Keynesin kanssa olikin juuri tässä: kauhu vai unelma taloudesta ilman niukkuutta ja vailla jumalallisten markkinalakien korkeaa toimeenpanijaa. (Pargues, 2013).

 

”Meille ei kerrota, eikä edes Keynes kerro, että jos ’pitkällä aikavälillä olemme kaikki kuolleita’ (Keynes, mvv), niin politiikkaa tulisi ohjata kokonaan lyhyen aikavälin näkökohdista lähtien. Pelkään, että he, jotka uskovat Après moi, le déluge!” (meidän jälkeemme vedenpaisumus!) -periaatteeseen, saavat aikaan sen, mistä ovat sopineet, nopeammin kuin toivovat ” (Hayek, Pargues, 2013, 61) – siis vedenpaisumuksen!

 

Kuinka ollakaan, Marxin mielestä Après moi, le déluge! on ”jokaisen kapitalistin ja jokaisen kapitalistisen kansakunnan vaalilupaus (Wahlruf). Siksi pääoma on säälimätön (rücksichtslos) työntekijäin terveyden tai elämän pituuden suhteen, ellei siihen ole yhteiskunnallista pakkoa. …   Kaiken kaikkiaan tämä ei kuitenkaan riipu yksittäisen kapitalistin hyvästä tai huonosta tahdosta. Vapaa kilpailu asettaa kapitalistisen tuotannon sisäiset lait yksittäisiä kapitalisteja vastaan ​​ulkoisena pakkolakina” (Marx, 1862, 285-286, korostus mvv). Vedenpaisumuksen takana eivät siis olekaan Jumalan asettamien markkinalakien rikkominen vaan ihmisten asettamien mutta  olosuhteiden synnyttämien, luonnonlaeiksi korotettuihin pakkoihin alistuminen!

 

 

Investoinnit yltäkylläisyyden lähteenä

Kuten tiedämme, taloustiede on täynnä mitä vaativimpia matemaattisia malleja ja laskelmia. Kuitenkin noiden laskelmien perusteet ilmaistaan yhtälöillä, jotka opetellaan jo peruskoulussa.

Vääntäkäämme muutama verranto ajattelun avuksi.

Keynesin malli on seuraava (Foster 1990, 415-416): Tulot = nykyisen tuotantotuloksen arvo, säästöt = kulutuksen ylittävä tulo, investoinnit = pääoman (capital stock) arvonlisäys. Näiden tekijöiden keskinäissuhteet ovat seuraavat:

 

Tulot = kulutus + investoinnit

Säästöt = tulot – kulutus

siis: Säästöt = kulutus + investoinnit – kulutus

elikä: Säästöt = investoinnit

 

Siten, jos säästöistä muodostuu vastaava kuluerä – ne kääntyvät siis investoinneiksi – niin säästöt eivät piiloudu mihinkään vaan ne siirtyvät kädestä toiseen. Säästäminen ei siis ole pois kulutuksesta vaan investoinneista. Jos säästäminen on nolla niin ovat investoinnitkin mutta jos investoinnit ovat nolla säästäminen ei sitä välttämättä ole, kuten Mario Draghi jo vuonna 2016 totesi: ”Juuri tämä ilmiö – säästöjen maailmanlaajuinen ylitys kannattaviin sijoituksiin verrattuna – ajaa korot alhaisiksi. Joten oikea tapa vastata alhaisten korkojen aiheuttamiin haasteisiin ei ole yrittää tukahduttaa oireita, vaan puuttua taustalla olevaan syyhyn.” (Draghi 2. 5. 2016)

 

Voimme tietysti lähestyä Marxia ja jakaa tulot kulutuksen ja säästöjen sijasta (Keynes) palkoiksi ja voitoiksi (Kalecki). Jos vielä oletamme Kaleckin tavoin, että työntekijät eivät pysty säästämään, malli on sama kuin Keynesillä, tosin sillä vähemmän mairittelevalla tuloksella, että ”kapitalistit saavat minkä kuluttavat ja työntekijät kuluttavat sen, minkä saavat.” (Foster, 1990, 419)

Taloudellisten toimien, transaktioiden, kirjauksen kaksoisluonteensiis kaksoiskirjanpidon käytänteiden – tunnustaminen johtaa siihen, että ”Keynesillä säästämistä määrittää investointikulut, mutta Kaleckilla investointikulut määrittelee voittoa (lisättynä kapitalistin omalla kulutuksella)”. (Foster, 1990).

 

 

Kapitalismissa voitot määrittävä investointeja

Keynesin yhtälö voidaan esittää myös seuraavassa muodossa (Roberts, 2017):

Investoinnit – säästöt(ei-kapitalistiset) => voitot

”Siis mitä vähäisemmät ovat ei-kapitalistiset säästöt, sitä korkeammat ovat investoinnit ja siten voitot. Ei-kapitalistiset säästöt tulevat kolmelta suunnalta: kotitalouksista (+/-), julkisesta taloudesta (+/-) ja ulkolaiset investoinnit (+/-). Jos siis esimerkiksi valtiovalta säästää negatiivisesti (dissaving), tekee siis alijäämäisiä budjetteja, se keynesiläisittäin nostaisi investointeja ja siten voittoja.”

”Valtion ei ole tärkeää ottaa lähtökohdakseen (assume) tuotantovälineiden omistusta. Jos valtio pystyy määrittämään niiden resurssien kokonaismäärän, jotka tuotantovälineiden täydentämiseen tarvitaan ja peruspalkkion niiden omistajille, on valtio tehnyt kaiken tarvittavan” (Keynes). Siten ”keynesilaiset näkevät talouden rahataloutena (money economy), mutta unohtavat sen olevan rahantekemisen (money-making) taloutta”. (Roberts, 2017, 17).

Robertsin mukaan Marx katsoisi asiaa toisin:

Voitot + Säästöt(ei-kapitalistiset) => Investoinnit

”Jos oletetaan, että voitot ovat kiinteitä tai laskemassa (eikä työvoiman riistoastetta voida nostaa), niin investointeja ei voida lisätä tai estää laskemasta, ellei muita säästöjä koroteta kompensaatioksi, siis kotitalouksien säästöjä ja/tai vähentynyttä kapitalistista kulutusta tai lisää valtion säästöjä.”

”Tämä tulos on päinvastainen keynesiläiseen politiikan päätelmiin nähden. Tämän näkemyksen mukaan hallituksen lisääntynyt lainanotto ei lisää voittoja, vaan päinvastoin – ja voitot ovat ensisijaisia kapitalismissa. Joten hallituksen tuhlaaminen (dissaving) on kielteistä kapitalistisille sijoituksille. Julkiset menot eivät vahvista (boost) kapitalistista taloutta, koska se syö kannattavuutta poistamalla kapitalistiselta sektorilta osan potentiaalisista voitoista.” Roberts esittää myös empiiristä näyttöä tämän ajatuksen tueksi. (Roberts 2017).

 

Yltäkylläisyydestä toteen, hyvään, kauniiseen ja reiluun elämään: luonto

On yltäkylläisyyteen pyrkivän, suhteessa luontoon rajattoman ja avoimen talonpidon ajatus, että rahantekemiseen (money-making) perustuva tarjonta luo riittävän, efektiivisen kysynnän (Say). Asiaa ei ratkaise valtio valjastaminen tuon kysynnän varmistamiseen välinein, jotka EIVÄT ole määrällisesti riippuvaisia luonnosta, siis fiat-rahoilla.

 

Emme varmaan tätä nykyä enää ajattele, että pelastaisimme itsemme ja paratiisielämämme säästämällä täällä ja nyt, mutta turvaammeko lastemme ja tulevien sukupolvien kohtuullisen elämän säästämällä nyt ja täällä?

 

Emme siis voi lähteä liikkeelle verrannoista tulot = menot tai tarjonta = kysyntä. Miksei? Koskapa niissä on oletettu, annettu, uskottu tai väitetty, että luonnon resursseista EI tule pulaa, että meillä ON mahdollisuus yltäkylläiseen elämään – ainakin joillakin, jos ei kaikilla.

 

Mistä meidän pitäisi sitten aloittaa? Tuotannosta – siis reaalisesta luontosuhteestamme, tarkemmin sanoen sisäisen ja ulkoisen luonnon keskinäisestä suhteesta – kuinka herätämme luonnon ja siten itsemme henkiin (Marx) kestävällä tavalla sisäisen ja ulkoisen luonnon vuorovaikutuksessa, dialogissa – mikä on siis teoriamme todesta, hyvästä, kauniista ja reilusta elämästä.

 

Siis mitä? Ensimmäiseksi on purettava tuotannon ja kulutuksen vastakkaisuus: ei ole olemassa kuluttamatonta tuotantoa eikä tuottamatonta kulutusta. Voittoperustaisen rahatuotannon aiheuttama luonnonvarojen – sisäisten ja ulkoisten – kulutus suhteessa tuotannon tulokseen on täysin kestämätön: Tuotannon päätuote on – luonnon kannalta – tuhoisa jäte sekä kulttuurisesti että aineellisesti. Vain murto-osa luonnosta luontoon kulkevasta energia- ja materiaalivirrasta kulkee hyötykäytön kautta. Vain murto-osa tuotantoprosessin ylläpitämisen vaatimasta (palkkatyö)ajasta tuottaa yksilö- tai yhteisökohtaista inhimillistä edistystä.

 

Samanaikaisesti kulutukseen liittyvä tuotanto tavara- ja yksityispalvelutuotannon (consum economy) vaatimaan ”työvoiman uusintamiseen” – kuten sitä vääristävästi kutsutaan – tarkoitettu koti-, yhteis- ja julkistuotanto (care economy) luokitellaan pääosin kulutukseksi.

 

Käytämme suurimman osan ajastamme yhteiskunnalliseen tuotantoon yhteiskunnallisina tuottajina, ts. päätämme mitä, miksi, milloin, missä ja miten (M5) tuotetaan. Valtiovalta on – tai pitäisi olla – valtioalusta(state platform) tälle tuotannolle, ts. sosiaaliturva muodostaa yleistakuun (unversal guarantee/safety net) elämälle.

 

Joudumme lopullisesti ja iäksi hylkäämään yltäkylläisen elämän ideaalin sekä tuon että tämän puolisen elämän osalta. Se tarkoittaa, että care ja consum talouksien keskinäiset riippuvuussuhteet on muutettava. Ei siis consum => care kuten nyt vaan care => consum jotta voitaisimme määrittää 1) uusiutumattomien luonnonvarojen käytön rajoitukset ajatellen tulevia sukupolvia, 2) uusiutuvien luonnonvarojen uusiutumistahti ja niiden sen mukainen käyttö.

 

Velkarahasta lupausrahaa …

Raha on tapamme siirtää ajassa ja paikassa toinen toisillemme sitoutuksiamme suhteessa luontoon. Nyt kun rahasta on tullut fiat -rahan myötä puhtaasti sosiaaliseen luottamukseen perustuvaa sitoumusten kauppaa ilman että tuon kaupan sidos luontoon tulee välttämättä lainkaan esille, rahan ilmaisemat sidokset saavat yhä selkeämmin ilmaisunsa suhteessa toisiinsa eivätkä suhteessa luontoon. Niinpä rahan ilmaiseman sitoumuksen viimekäteistä vastinetta ja maksajaa ei enää pystytä määrittelemään vaan kysymys on vain siitä, että rahan käyttäjät uskovat, että sellainen aina joskus jostakin löytyy.

 

Voimme kuitenkin aina esittää rahalla vaatimuksen luonnolle, vaikka tosiasiassa me olemme velkaa luonnolle eikä luonto meille.  Jos ymmärtäisimme luonnon taloudellisena toimijana – jota se muuten on – niin meidän tulisi tietysti maksaa jokaisesta hippusesta ja energiakvantista, jonka otamme käyttöömme puhumattakaan siitä, että työnnämme jätöksemme sinne takaisin tuhoamaan syöttäjäämme.

 

Tässäkin mielessä kaikki rahamme ovat velkarahaa. Tämän velkarahan olemme saaneet ilman lupausta maksaa takaisin edes miinuskorolla. Sen sijaan olemme luvanneet maksaa velkamme takaisin korkojen kera vieraalle taholle – pankille, joka on luonut velkamme tyhjästä ilman minkäänlaista sidosta viimekäteiseen maksajaan.

 

Voisiko rahamme olla lupausrahaa – luonnolle ja kanssalaisille? Siirtäisimme siis ajasta ja paikasta toiseen, toinen toisillemme lupauksia luonnolle 1) uusiutumattomien luonnonvarojen säilyttämisestä ja 2) uusiutuvien luonnonvarojen kiertokulun  edistämisestä – ja mikä tärkeintä tämä raha ilmaisisi sen kuinka jaamme käytettävissämme olevan rajallisen ajan kaiken tuon toteuttamiseksi niillä ehdolla mitä YK:n Agenda 2030 ja 17 kehitystavoitetta meille asettavat.

 

Selitykset https://www.etymonline.com

(1) lat. austerus ”kuiva, ankara, hapan, hapokas”, kr. austeros ”katkera, kova, erityisesti ”kuivattaa kielen” hedelmiin ja viineihin viitaten; vuodesta 1580 lähtien ”vakava itsekuri, askeettinen elämä”, ”vaativa yksinkertaisuus, koristelujen tai ylellisyyden puuttuminen)

(2) invest  myöhään 1400 -luvulla ”pukeutua toimiston virallisiin kaapuihin”, lat. investire pukeutua, peittää, ympäröidä, in (sisään) + vestire, pukeutua. Tarkoitus ”käyttää rahaa voiton tuottamiseen” vuodesta 1610 lähtien Itä-Intian kaupan yhteydessä, it. vestire, antaa pääomalle uusi muoto.

 

 

Lähteet

Draghi, M. 2016. Addressing the causes of low interest rates.  Meeting of the Asian Development Bank, Frankfurt am Main, 2 May 2016. https://www.ecb.europa.eu/press/key/date/2016/html/sp160502.en.htmlHaettu 29.05.2020.

Foster, G. P 1990. Keynes and Kalecki on Saving and Profit: Some implications.  J. of Economic Issues 14 (2), 415-422.

Holappa, L. R. A. 2020. The Bond-market-power Fallacy.  Academic Dissertation. Faculty of Social Sciences (World Politics), University of Helsinki Finland (27. 5. 2020). https://helda.helsinki.fi/handle/10138/314691Haettu 28.05.2020.

Marx, K. 1962. Das Kapital Kritik der politischen Ökonomie Erster Band. Berlin: Dietz Verlag.

Parguez, A.  2012. The Fundamental and Eternal Conflict Hayek and Keynes on Austerity Intern. Journal of Political Economy, 41 (4), 54–68.

Roberts, M. 2017. The profit-investment nexus: Keynes or Marx? Paper to Historical Materialism New York, April 2017. https://thenextrecession.files.wordpress.com/2017/04/the-profit-investment-nexus-michael-roberts-hmny-april-2017.pdf Haettu 10.04.2019.