Anna Kontula on kerännyt uuteen mainioon kirjaansa Pikkuporvarit – pohdintaa aikamme hengestä yhteen kaikki meidän poroporvareiden paheet: korostamme ihmisen kunniallisuutta, pelkäämme elämämme kurjistumista, kaipaamme turvallisuutta, asiat pitää olla järjestyksessä, kaikella tulee olla oma paikkansa, omia tunteita on hillittävä viimeiseen asti, julkisivu on pidettävä puhtaana, elämän on jatkuttava ilman suurempia häiriöitä, keskinkertaisuus riittää hyvin; silti, vaikka tämä elämä saattaa tuntua tukahduttavalta, se on viettelevä, on vain pystyttävä keskittymään elämän edellytysten, välineiden ja siten rahasta huolehtimiseen.
Yllättäen Kontula kirjoittaa kirjansa aivan lopussa, että mikään näistä ”pikkuporvarillisuuteen ihmisiä viettelevistä tarpeista ei sinällään ole väärin tai teennäinen. On hyvää ja luonnollista, että ihmiset pyrkivät huolehtimaan omasta ja läheistensä turvallisuudesta ja hyvinvoinnista. Vasta näiden halujen yhtyminen kapitalistiseen tuotantoon tuottaa pikkuporvarillisuuden ilmiön täydellistymisen. Se pakottaa ihmiset jatkuvaan kriisitilaan ja pudotuspeliin, maailmaan ilman turvallisuutta ja solidaarisuutta. Kapitalismi myös tarvitsee pikkuporvaria, sillä kapitalismin moottoreita ovat ahkera työkansalainen, velka ja kulutuskulttuuri. Siten pikkuporvarillisuuden hillitseminen edellyttää kapitalismin hillitsemistä: Aluksi pienempiä sosiaalisia taskuja, joissa ihmiset voivat oppia luottamukseen, yhteistyöhön ja demokratiaan. Sitten toisenlaista tuotantotapaa, joka voi toimia asettamatta jokaista joka hetki kuilun reunalle. Sen tiedostamista, että meidän ei ole pakko pelätä.” (Kontula 2021, 75).
Pikkuporvarillisuus onkin ylihistoriallista, ”hyvää ja luonnollista”, jonka kapitalistinen tuotanto saa ”täydellistymään” velkaisina (palkka)työkansalaisissa maailmassa, joka toimii ilman ”turvallisuutta ja solidaarisuutta”. Paheemme ovatkin siis kapitalismin vääristämiä hyveitä, jopa siihen mittaan, että saatamme hyväksyä Hologaustin historiallisena välttämättömyytenä. Siten ”pikkuporvarillisuuden hillitseminen edellyttää kapitalismin hillitsemistä”.
Porvaristo ja porvarillisuus
Se, että olemme poro/pikkuporvarillisia ei tee meistä vielä porvareita, vaikka kaupungeissa sattuisimmekin asumaan (rans. borgeoisie, borgeois, kaupungin asukas, borc kaupunki, kylä; juuresta *bhergh– korkea, kukkula ja linnoitus). Miksi?
Me työkansalaiset emme ole ottaneet käyttöömme porvarillisen yhteiskunnan laillisesti sallimaa oikeutta hyötyä suoraan jonkun toisen työstä, sen sisällön ja hinnan määräten. Me olemme kyllä hyötyneet suunnattomasti välillisesti miljoonien, ehkäpä miljardien ihmisten työstä ympäri maapalloa ilman että meillä on mitään mahdollisuutta selvittää, onko se ollut reilua kaikille osapuolille. Miksi? Kun suhteemme heihin kaikkiin on välitetty vain rahan kautta, käteismaksusuhteena. Jos tarkastelemme tätä kaupankäyntiä yleisesti emmekä yksittäisinä sinun ja minun kauppoina, niin voimme sanoa aivan perustellusti ja todistetusti: olemme olleet mukana epäreilussa ja muita riistävässä kaupankäynnissä. Olemme siis poroporvarillisia, mutta emme porvareita: emme elätä ajatuksissamme pääomasuhteeseen liittyvää yhteiskunnallista välitöntä valtaoikeutta vuokrata toisen ihmisen työtä ja aikaa, tietoa ja taitoa omien tavoitteidemme toteuttamiseksi.
Porvaristossa on tätänykyä vähintäänkin kolmea eri sorttia, kauppias-, teollisuus- ja finanssiporvaristoa ja heissäkin paikallisesti, kansallisesti ja kansainvälisesti suuntautuneita ja historiallisesti vieläpä tässä järjestyksessä muotoutuneita, porvaristoluokan luonnenaamioita (Marx) kantavia ihmisiä – useimmiten ihan tavallisia mattimeikäläisiä poroporvarillisine tapoineen ja mietteineen.
Mikä on olennaista tässä ja nyt: nämä toiminnallisesti ja alueellisesti eriytyneet porvaristoryhmittymät käyvät nyt keskinäistä ja usein väkivaltaista taistelua vaikutusvallasta: kuinka jakaa ja pääomittaa ne aivan uskomattomat määrät rahaa, jota ensin yksityiset ja nyt myös julkiset (keskus)pankit ovat syytäneet markkinoille pelastaakseen maailman talouden ylituotantokriisiltä, siis siltä, että meillä palkansaajilla ei ole rahaa eikä mahdollisuutta realisoida kulutuksellamme kaikkea sitä työtä ja tuskaa, jonka rajusti kehittynyt tuottavuus on tehnyt mahdolliseksi riistämällä luonnosta yhä kiivaammin aineksia meidän iloksi ja nautinnoksi – sitten luontoon takaisin heitettäväksi.
Miten näin pääsi käymään?
Kun moderni, valkoinen, eurooppalainen mies päätti Valistuksen lapsena katkaista suhteensa sekä isä jumalaan ja äiti maahan, tehden itsestään paikallisen jumalan ja ajautuen itse eksistentiaaliseen kriisiin – elämän tyhjyyteen ja merkityksettömyyteen – niin elämän tuottamisen sijaan astui haasteeksi, elämän sisällön lähteeksi, elämän välineiden tuottaminen kehystämään elämää. Elämän sisällöksi riitti nyt tieteellinen tai taiteellinen kuvaus (mimesis) elämästä, jota kehystää elämän välineiden tuotanto, kuitenkin jossakin muualla, kauempana, tehtaissa, maalla, niiden muiden tuottamana. Syntyi siis porvaristo ja porvarillinen, viime kädessä kaupallinen kansalaisyhteiskunta.
Niinpä elämän tuottamiselle (care&life economy) asettui tehtäväksi uusintaa (reproduction) elämän välineiden tuottamisen edellytyksiä (consum economy). Kun nyt elämän välineiden tuottamisen on välttämättömyyden pakosta käännyttävä ulkoisen luonnon uusiutuvien ja uusiutumattomien varantojen uusintamiseksi, niin elämän tuottamisen on asetettava ehdot elämän välineiden tuottamiselle. Uusintamisesta tulee tuotantoa ja tuotannosta uusintamista: arvot (values) määrittelevät arvon (value) eikä päinvastoin. Ja mikä tärkeintä: Elämän tuottamisen on sitouduttava niihin rajoihin, jotka ulkoisen luonnon uusintaminen uusiutuvine ja uusiutumattomine varantoineen asettaa.
Siten porvarillinen, kaupallinen kansallisyhteiskuntamme on ylitettävä, sidottava niihin ehtoihin, joita reaalinen luontosuhteemme, työ ja tuotanto, meille teknokaupungilaisille asettavat. Joudumme nyt ensin välillisesti – Greendealin keskuspankkirahoituksen kautta – ohjaamaan pääomittamista ja investointeja, ja sittemmin myös olemaan itse kukin päättämässä mitä, miksi, missä, miten ja milloin tuotetaan ja kuinka ylijäämät hyödynnetään.
Me emme siis voi enää uskotella itsellemme olevamme poroporvaristoa, joka sivusta seuraa tieteen ja taiteen esityksien kautta kuinka maailma tuhoutuu. Ei, joudumme ottamaan harteillemme yhteiskunnallisen tuottajuuden, vastuun luonnon uusintamisesta ja siten elämän tuottamisen ehdoista reaalisesti myös omassa työssämme, kulutuksessamme ja tuotannossamme.
Siihen ei porvariston luonnenaamio eikä sosiaaliset kuplat, ”taskut” kuten Kontula ehdottaa, riitä. Ajanhenki ratkeaa muualla. Meidän on palautettava osaksi työtä modernin teollisen vallankumouksen työstä irrottamat kysymykset todesta, hyvästä, kauniista ja reilusta. Se on runoutta, poeta faber, jota tarvitsemme Auschwitz- ja ympäristökatastrofin ylittämiseksi.
Hyvän lähtökohdan tämän ajanhengen jäsentämiselle avaa esimerkiksi Frigga Haug’in ajatuskehys kirjassa Neljä yhdessä kokonaisuudessa – naispolitiikkaa uudelle vasemmistolle. … mutta se on jo pitempi juttu se, palaan asiaan.
Viitteet
Haug, F. Die 2008. Vier-in-einem-Perspektive: Politik von Frauen für eine neue Linke (German Edition) Argument Verlag mit Ariadne. Kindle Edition.
Kontula, A. 2021. Pikkuporvarit pohdintaa aikamme hengestä. Helsinki: Into kustannus.