Kun kysymme miksi, emme kysy vain mitä on, tai miten voimme tietää mitä on, tai miten pitäisi olla ja kuinka saisimme sen aikaiseksi, vaan kysymme olemisen perustetta, syytä olemiseen. Emme tee sitä kuitenkaan loogisessa mielessä deduktion, induktion, abduktion tai prakduktion kautta pääteltynä vaan historiallisesti todennettuna. Kysymme siis syitä ja seurauksia ja niiden perusteita.
Kun tätä nykyä emme enää ajattele, että kaikki mahdollinen on sekä etu- että jälkikäteen jossakin tallessa, joko ideoiden taivaissa tai luontoon kätkettynä valmiina, vaan, että vaikka meillä on ollut mennyt, sitä ei enää ole missään, ja että vaikka osaamme kuvitella mitä tuleman pitää, sitä ei ole missään valmiina odottamassa. ”Maailmassamme ei ole mennyttä eikä tulevaa on vain nykyhetki, joka todennetaan alati uudelleen, joka hetki.” (Hidalgo, 2015, 781).
Emme myöskään ajattele, että aika ja paikka ovat jonkinlainen laatikko, jonka puitteissa kaikki tapahtuu, vaan että sekä aika että paikka on riippuvainen energiasta, sen eri muodoista ja virroista. Olemme myös oppineet, että ajalla on suunta, järjestyksestä epäjärjestykseen, vieläpä niin, että vähiten energiaa kuluttava, nopein ja lyhin etenemispolku toteutuu. Jos kuitenkin energiaa on saatavilla runsaasti ja lämpötila on käypä, niin tämä energiavirta kiteytyy, organisoituu muodoiksi, järjestykseksi, aineeksi/informaatioksi, aluksi atomeiksi ja kiteiksi, ja sittemmin, paljon paljon myöhemmin, bio-, tekno- ja merkitysmassaksi, kuten täällä, meidän maapalollamme on tapahtunut (Beck & Irwin, 2016; Annila, 2019).
Usko ideoista piilossa olevina taivaassa tai luonnossa alkoi murtumaan jo keski-ajalla kun ryhdyttiin ihmettelemään, mikä on ihmisen tekemän artefaktan, esimerkiksi puulusikan, idea (solo humana arte), ja miten ihmeessä se voisi olla etukäteen taivaissa tai puun sisällä odottamassa toteutustaan (imitatur naturam) kun käsityöläinen itse – aivan itse – kehitti ajatuksen lusikasta ja työsti ajatuksensa puun muodoksi.
Sittemmin, Valistuksen myötä, tämä sisäinen, res cognitas, irrotettiin täysin ulkoisesta, res extensa, luonnosta. Tällöin miksi -kysymys muutti ratkaisevasti luonnettaan. Miksikö? Siksi, että minä, ihminen ajattelen, siis olen: minä haluan, tahdon ja teen mitä haluan. Miksi -kysymys jätettiin siis itse kunkin vastattavaksi: Kuka ja miksi minä olen ja mitä minä siten tarvitsen ja tahdon.
Tätä määrittelyä pidettiin ja pidetään vieläkin synnynnäisenä luonnonoikeutena, joka kuuluu kiistämättä kaikille. Nyt kuitenkaan vastaus kysymykseen kuka minä olen minulle itselleni ja ystävilleni ei riitä vaan asetettava kysymys miksi minä olen se mikä olen. Miksikö?
Tätä itse itsellemme antamaamme ja ottamaamme luonnonoikeutta itsemäärittelyyn me emme ei tietenkään saaneet luonnolta – luonnossa ei ole oikeutta vaan luonnonlakeja – vaan me itse annoimme itse itsellemme, omalle järjellemme tämän oikeuden, lainkaan miettimättä mitä seurauksia siitä voisi olla luonnolle. Mikä katastrofaalinen virhe!
Miksi kysyä nyt, ja erityisesti nyt, Miksi?
Olemme kaikki, joka ainoa meistä, yhdessä ja itse kukin erikseen sotkeutuneet viheliäiseen ongelmaan. Itse olen kirjannut sen itselleni näin:
Meidän on tehtävä nopeasti sovinto luonnon kanssa säilyttäen rauha kansakuntien kesken ohjelmalla, jona ydin on Kohtuus kaikessa, kaikille, aina!
Tämän ohjelman olemme kirjanneet ja hyväksyneet YK:n Agenda2030:ssa ja 17 kehitystavoitteessa. Tämä tarkoittaa massiivisen suurta luontoresurssien ylikäytön rajoittamista ja käyttöön otettavien rajallisten resurssien radikaalia uudelleenjakoa niin kansakuntien kesken kuin kansakuntienkin sisällä.
Ennen kuin ryhdymme arvuuttelemaan miten tästä haasteestamme selviämme, meidän on ensin kysyttävä miksi olemme nyt tämän kivuliaan haasteen edessä.
Se, miten vastaamme kysymykseen miksi ohjaa sitä, mitä teemme tai jätämme tekemättä. Selityksen etsiminen, siis miksikysymyksiin vastaaminen, on meidän henkilökohtainen ja yhteinen tapa tuottaa yhteistä, yhteiskunnallista todellisuutta.
Jokainen, joka asettaa ja vastaa kysymykseen miksi tuottaa yhteisöllisen siteen, laittaa kiertoon perinteen uudelleentulkinnan. Jokaisen meistä on nyt vastattava henkilökohtaisesti yhä haastavampiin kysymyksiin Miksi?
Minä Matti Vesa ja miksi
Miksi -kysymys on herättänyt minussa aina levottomuutta. Minun matkani pimeyden ytimeen kävi lyhykäisesti esitettynä näin:
Miksi1: Lauantain toivotut levyt
Jokainen minun sukupoveni kasvatti muistaa kuulleensa – toistuvasti – iki-ihanan Miliza Korjuksen J. W. Goethen (1749-1832) runon muutamaan säkeiseen perustuvan Theo Mackebenin (1897-1953) laulun Warum? aina lauantaisin iltapuhteella, alkuillan uutisten jälkeen, Lauantain toivottuna levynä.
Laulun sanat menevät jotensakin näin (käännös Johan Vikstedt):
Miksi niin katseet syvät onkaan,
elon huomisesta ne vain luo.
Ei lempeen, onnen tuokioonkaan,
meidän autuaina luottaa suo.
Miksi näin kohtalomme antaa,
nyt nähdä toisiamme sydämiin,
läpi pauhun, harhan meitä kantaa,
luokse totuuden jo särkyneen.
Kaikki pois katoaa,
miksi? Oi miksi?
Sanoistahan en tuolloin tietysti ymmärtänyt mitään, mutta tuon laulun surumielinen kaipuu johonkin jo menetettyyn on jäänyt mieleeni pysyvästi.
Miksi2: Leiri ilman miksejä …
Joskus 1950/1960 -luvun vaihteessa sattumalta menin, ala-ikäisenä ilman vanhempiani ja yksin, katsomaan dokumenttielokuvaa Keskitysleireistä. Mieleeni on lähtemättömästi syöpynyt kuvia kaasutetuista ihmiskasoista ja telaketjutraktoreista, joilla noita kasoja siirrettiin haudattavaksi tai poltettavaksi. Miksi? En ymmärtänyt, en lainkaan.
Huomattavasti myöhemmin, kun hitaasti mutta ahdistavalla tavalla minulle alkoi valjeta tämän kysymyksen eurooppalaisen aatehistorian syvät juuret, käsiini sattui monen muun kauhukertomuksen ohessa Primo Levi:n kuvaus keskitysleiristä, Tällainenko on ihminen (Se questo è un uomo, 1947). Siinä asettuu kysymys Miksi? mm. seuraavalla tavalla (oma käännökseni englannista):
”Janoisena huomasin ohuen jääpuikon ikkunan ulkopuolella. Se oli aivan käteni ulottuvilla. Avasin ikkunan ja irrotin sen. Samalla kuitenkin isokokoinen ja tukeva vartija sipaisi sen minulta raa’asti pois. Warum? kysyin huonolla saksallani. ’Hier ist kein warum’, hän vastasi tunkien minut takaisin sisälle parakkiin. Selitys on vastenmielinen mutta yksinkertainen: tässä paikassa kaikki on kiellettyä, ei piilotetuista syistä, vaan siksi, että leiri on rakennettu juuri ihmisyyden kieltämistä varten. Jos täällä haluaa elää, on opittava nopeasti ja tehtävä itselle selväksi: ”Jeesuksen Pyhät Kasvot eivät sinua auta täällä! Emme ole Serchion kylpyläjuhlissa” (Serchio bathing party, viittaus Danten teokseen Helvetti, Infern, mvv). (Levi, 2013, 31)
Jos siis ihmiseltä on kielletty kaikki, myös oma inhimillisyys, on turhaa kysyä miksi, Warum?
Miksi3: Bildung – Warum?
Ajatus sivistyksestä ja minulle erityisesti ammatillisesta yleissivityksestä on ollut keskeinen teema läpi tutkijahistoriani. Huomasin verrattain varhain, että saksankielen sana Bildung ja suomenkielen sana sivistys ovat lähes täysin vastakkaisia toisilleen – ja myös sen, että lukio vs. ammatillinen koulutus -jaon perusteet ovat lähes kaikissa maissa hyvin syvällä eurooppalaisessa aatehistoriassa.
Kuten kaikki tiedämme, saksan kielen sana sivistys, Bildung, on keskiaikaisen katolisen papin ja mystikon Eckhart von Hochheimin eli Meister Eckhardtin (n. 1260 – n. 1328) uusmuodostelma sanoista kuva ja muokkaus (Bil-dung). Hänelle kysymys oli siitä, kuinka ihminen muokkaa itse itselleen Jumalan kuvan sulautuakseen ilman säröjä tähän löytämäänsä jumaluuteen. Hän kirjoittaa:
”Miksi rakastat Jumalaa? – En tiedä, Jumalan takia.
Miksi rakastat totuutta? – Totuuden takia.
Miksi rakastat oikeutta? – Oikeuden takia.
Miksi rakastat hyvää? – Hyvän takia.
Miksi sinä elät? – Totta tosiaan! En tiedä! Mutta elän mielelläni.”
Elämällä ei ole mitään syytä, Meister Eckhart sanoo. Se on sen oma syy: ”Elämä elää omasta maastaan ja lähtee itsestään; siksi se elää ilman syytä, koska elämä elää vain itselleen.” (Schurmann, 1973, 112).
Meidän tulisi siis elää kysymättä miksi. Kysymällä miksi, eroamme elämästä ja siten jumaluudesta. ”Sielumme kipinä ei ole mitään muuta kuin yksi ainut ykseys (ein einic ein) jumaluuden itsensä kanssa.” (Moore, 2019, 139). Vapautuminen jumaluuteen on silleen jättäytymistä (Gelazenheit, letting-be). Tämä Eckhardin ikuinen, historiaton Gelazenheit kääntyy sittemmin Martin Heideggerilla historialliseksi, aikakauteen sidotuksi irrottautumiseksi, (Gelassenheit, releasement), jonka hän yrittää tavoittaa.
”Eckhardt ei ollut moderni filosofi, mutta hänen ymmärryksensä olemisesta vapautumisena valmistelee tietä modernille filosofialle. Hänen aikakautensa uskonnolliset viranhaltiat eivät voineet seurata hänen opetuksiaan, mutta tunnistivat kyllä hänen sanojensa tuhoisan voiman kirkolle. Nykyään tämä tuho on jo tapahtunut: metafyysinen Jumala on julistettu kuolleeksi. Vapautumista ja vapauttamista voidaan nyt ajatella muutenkin kuin ihmisen sisäisenä kokemuksena” (Schürmann, 118-119). Vapautumisessa ei olekaan kysymys suhteestamme yliluonnolliseen, jumalaan, vaan luonnolliseen, ja siis meihin itseemme.
Eckhardin oppilaana Heidegger jäi velkaa mystiselle perinteelle ajatellessaan Olemista tapahtumana, ei niinkään järkenä tai sen perusteluna. Jos Heidegger yritti voittaa historian, Eckhard ei ollut koskaan kuullutkaan historiasta.
Sittemmin Heidegger etuoikeuttaa saksalaisuuden juuri Saksan kansan (Volk) ainutlaatuisella ja luonnonhistoriallisesti aidolla suhteella olemiseen, siis luontoon ja elämään, samalla kiistäen tämän aitouden mahdollisuuden muilta, erityisesti juutalaisilta. Siten sivistyksestä, Bildung, tulikin väline oikeudellinen väline jakaa aitoa ihmisyyttä itselle ja muille. Se oli ja on väline vetää rajaa ihmisyyden ja barbarian välille, pystyttää rintama meidän ja niiden muiden väliin ja perustella tappamista ja tuhoamista tuolla erotuksella.
Jos siis jätämme kysymättä miksi, menetämme itsemme joko itse tahtoen tai sen mukaan täytämmekö jonkun toisen määrittelemän aidon olemisen ehdot – siis joko paluu äidin kohtuun tai isän tottelevaiseksi lapseksi, Sigmund Freud varmaan sanoisi.
Miksi4: Vankileirien saaristo Gulag
Kyllä, ostin ja luin Aleksander Solzenitsynin romaanin Ensimmäinen piiri (1968, suomeksi Tammi, 1970) heti miten, kun se oli julkaistu suomeksi. Kun olin jo ehtinyt ihmetellä sitä, mitä natsit ajattelivat saavuttavansa ryhtyessään lisäämään omaa elintilaansa, erityisesti Itä-Euroopan tuhoamisella, luin Solzenitsynin romaania ensi alkuun kertomuksena siitä, mitä neuvostovalta teki estääkseen oman tuhonsa. Sittemmin kyllä opin, että kysymyksessä ei ollut ”sosialismi yhdessä maassa”, jota yritettiin pelastaa, vaan Venäjän valtiokapitalismi.
Miksi5: Pimeyden ydin
Joskus 1980 -luvulla näin Francis Ford Coppolan elokuvan Ilmestyskirja. Nyt (Apocalypce Now, 1979). Luin myös sen perustana olevan Joseph Condradin teoksen Pimeyden sydän (Heart Of Darkness, 1902). Ymmärsin, että Holokausti ja Itä-Euroopan tuhoamissota oli ja on Eurooppaan kohdistunut versio Euroopan kansojen Euroopan ulkopuolella toteuttamasta hävityksestä, kolonisaatiosta, jonka ytimen Condrad kirjaa teoksessaan näin:
”Exterminate all the brutes” – Hävittäkää kaikki ne sivistymättömät.
(”Brute … on tarkin ilmaisu määrittämään eron ihmisen ja pedon välillä, irrationaalisuus… Brutish on erityisen sivistymätön, tyhmä, mateleva … Brutal merkitsee julmuutta tai tunteen puutetta: raakuutta kielen käytössä tai käyttäytymisessä”). (1)
Sven Linquist otsikoi sittemmin kirjansa tällä samalla ajatuksella, tosin käännöksellä Utrota varenda jävel (1992, suom. Tappakaa ne saatanat, 2015). Hän tekee myös yhteenvedon:
”Auschwitz oli nykyaikainen, teollinen sovellus sille tuhoamiselle, jonka varassa Euroopan maailmanherruus oli jo pitkään levännyt … Pimeyden sydän on osa Euroopan sydäntä” (Lindqvist, 2015, takakansi).
Perillä? …. ei vielä!
Miksi6: Patriarkaatti – alkemiaa?
Joskus 1980 -luvun alkupuolella Joensuun yliopiston ruokalassa puhuin tutkijatoverini kanssa niitä näitä maailman menosta, varmaan jotakin miesten ja naisten eroistakin. Pöydässä oli mukana nuori naistutkija, joka jonkin aikaan kuunneltuaan puheenparttamme, totesi meille yllättäin ja tiukasti: ”Minä, emmekä me kaikki naiset ole mitään kilttejä tyttöjä kuten tunnutte kuvittelevan.” Sen jälkeen saimme selvityksen siitä, miten patriarkaatti, siis me miehet olemme pilanneet maailman ja kaiken lisäksi yritämme hävittää se kaiken sen hyvän mitä naiset, matriarkaatti on historian saatossa saanut aikaan.
Yht’äkkiä minulle avautui aivan uusi tapa katsoa miehiä ja naisia, historiaa, syyllisyyden tunto alkoi kalvamaan mieltäni: minäkin siis. Äkkiä valkeni myös se kaksimielisyys jota lähes kaikissa niissä yhteisöissä, joissa olin ollut mukana, oli arkipäivää miesten ja naisten välisissä suhteissa ja työnajossa. Tätä nykyä asiaa eritellään esim. seuraavasti ((Werlhof, C. v. 2015, 2021):
”Ymmärryksemme mukaan kukin sivilisaatio sisältää viisi perustavaa laatua olevaa suhdetta, jotka määrittelevät sen luonteen:
- kaikkien muiden olosuhteiden taustalla oleva suhde luontoon, johon talous ja teknologia kuuluvat,
- poliittinen suhde, jossa yhteiskunnan säännöt on muotoiltu;
- sukupuolisuhde, joka vaikuttaa miesten ja naisten rinnakkaiseloon sekä suvun lisääntymiseen;
- sukupolvien välillä, esi-isistä ja vanhuksista nuoriin ja syntymättömiin, ja
- transsendenssi-suhde, joka kysyy ihmiselämän merkitystä luonnon ja maailman keskellä.”
Nämä olosuhteet voivat olla enemmän tai vähemmän luonnollisia ja elämänystävällisiä tai vihamielisiä, autoritaarisia tai egalitarisia, väkivaltaisia tai väkivallattomia, pakonomaisia tai yhteistyökykyisiä lyhyellä ja pitkällä aikavälillä ilman vastuuta tai tietoisuutta vastuusta.
Nämä hahmottavat erot eri sivilisaatioiden välillä, erityisesti matriarkaalisen ja patriarkaalisen sivilisaatioiden ”perusmallien” välillä, jotka voimme erottaa maailmanlaajuisesti ja historiallisesti. Käytämme siis sivilisaatio -käsitettä, joka ei kutsu muita sivilisaatioita ”villiksi”, ”primitiiviseksi” tai ”barbaariseksi” – kuten yleensä nykyaikana kolonianismin pohjalta tehdään – vaan käsitettä, joka pohjimmiltaan tunnustaa ja asettaa arviointiperusteen, jota voidaan käyttää määrittelemään kunkin sivilisaation erityisluonne, huomioiden niiden omat perusteet itsestään.
Patriarkaalista sivilisaatiota taas hallitsee kaikkialla vastakkainen hahmotus olosuhteista, jotka kehittyvät sosiaalisten ristiriidoiksi, samalla kun alun perin matriarkaalinen yhteiskunta alistetaan väkivaltaisesti, tuhotaan ja muunnetaan. Tämän seurauksena patriarkaalinen sivilisaatio on ollut alusta alkaen sotaisa vastamalli (”sotajärjestelmä”) matriarkaaliselle, mutta silti ei voi pärjätä ilman matriarkaalisen jäännöksiä ”toisena kulttuurina”. ”Puhdasta” patriarkiaa ilman mitään matriarkaalisia jäämiä siis haetaan, mutta lopulta sitä ei voida saavuttaa, koska se johtaisi sen ”hedelmättömyyteen”. Tämä dialektiikka on patriarkian todellinen kehitys, mukaan lukien sen radikalisoitunut moderni muunnos, kapitalismi. Samaan aikaan sen apologistit olettavat, että patriarki, joka on täysin ”vapautunut” matriarkiasta, voi olla ja on jo aiemminkin ollut olemassa, ja siis lopulta määrittää tulevaisuutemme.”
”Tämä paradoksi on patriarkian salaisuus. Koska patriarkaalinen kerronta kertoo meille, että muutosprosessissa ei ole väkivaltaa muuttaa luonnollinen keinotekoiseksi — koneeksi — meille kerrotaan myös aina, että tulos on kiistämättömän erinomainen. Sitä kutsutaan edistykseksi! Mutta salaisuus, joka meidän on paljastettava, kertoo meille, että väkivalta ei johda parempaan ja parantuneeseen maailmoihin, joita meille luvataan, vaan siihen, mitä se todella tuottaa: tuhoon!” (Werlhof, C. v. 2015, 2021)
Tässä patri/matriarkka -keskustelussa minulle jää mietityttämään raja laji- ja kulttuurikehityksen välillä, ts. onko kysymys jo muinoin muodostuneesta työjaosta miesten ja naisten välillä ja sen kiteytymistä kulttuurissamme vai onko kysymys lajiominaisuuksista, jotka syystä tai toisesta ovat jakautuneet eri tavoin miesten ja naisten kesken?
Miksi7: Phallos … sittenkin?
Psykologian opiskelijana olen tietysti tutustunut Freudin ajatuksiin, tosin niitä vierastaen, myös ajatukseen peniskateudesta. Asia tuli minulle kuitenkin todeksi yllättävässä yhteydessä.
Olin mukana Leipzigissa Psykologien maailmankongressissa vuonna 1980. Minä hämmästelin free jazz:in ahdistusta herättävien tulkintojen suosiota nuorten keskuudessa. Samoin muistan ihmetelleeni paikallisten psykologian opiskelijoiden rankkaa ja hyvin kyynistä huumoria, jota he harrastivat maansa johtohenkilöistä jo silloin. Kuten nyt tiedämme, Leipzig oli keskeinen paikka myöhemmissä DDR:n sortumiseen johtaneissa tapahtumissa.
Mieleeni on jäänyt myös suomalaisen opiskelijatoverini tyly kommentti: ”Täälläkin näyttävät harrastavan noita typeriä miehisiä potenssitorneja!” viitatessaan paikallisiin pilvenpiirtäjiä jäljitteleviin rakennuksiin. Tähän huomioon olen törmännyt viime aikoina yhä useammin, esimerkiksi (Kailo & Dukat, 2014):
”Mestari Phallos on yhdistetty symbolinen kuva Baabelin -tornista, kilpailusta yhä korkeampien pilvenpiirtäjien pystyttämisestä ja maailman jäljellä olevien, nyt nopeasti hupenevien resurssien hyödyntämisestä. Nykymuodossaan kuva viittaa alati dynaamiseen liikkeeseen kohti taivasjumalaa, joka toteutetaan tuhoamalla samanaikaisesti ”taivaan vastakohta” – äiti maa. Phallos mestarin mielikuvituksen lähteenä on merkitysten kaleidoskooppi, jonka laukaisee jokin, joka ylittää yksinkertaistetun näkemyksen miesten tunnistamattomasta kohdun kateudesta (Ducat, 2014)”
”Vaikka kaikilla anatomisesti koskemattomilla miehillä on penis, kenelläkään ei ole Phallosta – myyttistä, pysyvästi pystyvää arkkityyppistä monoliittia maskuliinisesta kaikkivoipaisuudesta, joka merkitsee päättymätöntä kasvua, haavoittumattomuutta ja vapautta kaikesta riippuvuudesta. Häneltä, jolla näyttää olevan tällainen Phallos, ei näy kaipaavan mitään eikä ketään. Hän näyttää käyttävän talismaania, joka suojaa hänet kaikilta naisellisilta vaaroilta, erityisesti niiltä, joka nousevat sisältä käsin.” (Ducat, 2004).
Minulle penis/kohtu -kateus ja taivaan isä/maan äiti -vastakkainasettelut viittaavat yhteen ja samaan asiaan: esityksellisen (schole, theorie, mimesis) sulautumisesta ihmistenväliseen, kaupunkilaiseen (praxis, polis) etsintään vapaudesta (mitä on, mitä pitäisi olla) olettaen, että jotkut muut (aluksi orjat ja naiset, sittemmin koneet ja työvoima) huolehtivat tuon vapauden ulkoisista ehdoista – siis reaalisesta suhteestamme luontoon, työstä ja tuotannosta.
… jatkuu (lähdeluettelo sarjan lopussa; käännökset raakakäännöksiä)