Markus Mustajärveltä erinomainen eriävä mielipide puolustusvaliokunnan lausuntoon.
Suomi ja Vasemmistoliitto kansallisen yhtenäisyyden nimissä ovat ajautuneet tukemaan USA:n neokonservatiivista geopolitiikkaa, jossa Ukrainan sota on sijaissota USA ja Kiinan tulevassa voimainmittelössä. Tässä mittelössä pääakseli ei mielestäni ole itä/länsi – siis kolmen eri tavoin oligarkkisen suurvallan – kamppailusta. Kysymys on pikemminkin etelä/pohjoinen -akselista, siis maapallon rajallisten luonnonvarantojen jakamisesta reaalipoliittisin perusteluin: voima vastaan voimaa, sovinto tai sota. Tässä kamppailussa pohjoinen länsi on historiallisesti ollut aina väärällä puolella – ylimielinen ”maailman puutarhuri viidakkoa vastaan” (Josep Borrell).
Kansallisvaltiokeskeinen reaalipoliittinen maailman jäsennys ei ole ollut enää pitkään aikaan realistista – ei sen jälkeen kun käytössämme ovat ydinaseet eikä sen jälkeen kun globalisaatio – sekä hyvässä että pahassa – on saattanut kansallisvaltiot syvästi keskinäiseen monitahoiseen riippuvuuteen rajallisista luonnvarannoista – jos oletamme, että kaikilla kansakunnilla on oikeus omaan kohtuulliseen osuuteensa. Siitä on nyt kysymys: tunnustetaanko, että valtiokeskeinen sotarealismi on nyt kääntynyt ekorealismiksi: kuinka ihmiskunta – kaikki kansakunnat – saavat tehtyä oman oikeudenmukaisen osuutensa ekosfäärin pelastamisessa.
Neokonservatiivinen politiikka sanoo: Me ensin – muille mitä yli sattuu jäämään. Halla-aho yrittää vielä lieventää omatuntomme soimausta todeten – ne muuthan eivät ole edes ihmisiä.
Jotta voisimme siirtyä ekorealismiin, meillä tulee olla realistinen käsitys siitä mitä, miksi, milloin, missä ja miten tuotetaan ja kuinka mahdollinen ylijäämä hyödynnetään. Tämä käsitys meille voi muodostua vain ja jos vain olemme mukana päättämässä näistä kysymyksistä. Se on ekologista demokratiaa, EKODEM. Tämä ajatus vei eteenpäin Euroopan edistyksellistä sanomaa.
Kun neokonservatismi olettaa, että ”emme voi olla todellisia ystäviä ilman todellisia vihollisia. Jos emme vihaa sitä, mitä emme ole, emme voi rakastaa mitä olemme” (Huntingon).
Euroopalainen edistys, siis ekologinen realismi, ekodemokratia, sanoo juuri päinvastoin:
Emme voi olla todellisia ystäviä ilman todellista, hyväksyttyä erilaisuuttamme. Jos emme rakasta sitä, mitä emme ole, emme voi rakastaa sitä, mitä olemme.
Kysymys NATOsta ja siihen liittymisen ehdoista on siis kysymys mille puolelle asetumme: edistyksen vai taantumuksen. Minulle – jos sanonta sallitaan – NATO on mato, joka kalvaa kansallisen ja euroopplaisen edistyksen ydintä, tasapainoista ja harmoonista suhdettamme Äiti maahan, kuten YK:n juuri päättynyt biodiversiteetti kokous asian ilmaisi. Toivontunnustukseni onkin nyt:
Äiti maa siunatkoon meitä ja varjelkoon meitä. Kirkastukoon hänen voimansa meille ja olkoon ne meille armollisia. Ilmaiskoon Äiti maa luontonsa meille, jotta kykenisimme ansaitsemaan leipämme rauhaa rakentaen. Luonnon, historian ja ihmishengen nimeen. Aamen.
Mustajärvi. M. 2023. Eriävä mielipide puolusvaliokunnan lausuntoon.
https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/Lausunto/Sivut/PuVL_15+2022.aspx