Loppiaisena (6.1.2022), Levin laduilla hiihdellessään Matti Vanhanen rohkaistui arvioimaan mediassa esiinräjähdytettyä NATO -keskustelua. Hän kommentoi erityisesti Ilkka-lehden pääkirjoitusta, jonka mukaan ”Keskusta on pahiten hukassa turvallisuuspolitiikassa” … ”Nato-optiolla huijaaminen on viimeinkin hyvä lopettaa. Joko jäsenyyttä haetaan tai sitten ei haeta.”
Vanhanen totesi muutama vuosi sitten (20. 11. 2014) sanomalehti Suomenmaan haastattelussa, että aito Nato -optio on Suomen kohdalla menetetty: “Se on sääli, se rajaa liikkumatilaamme. Nato-optio olisi toiminut monessa kansainvälisessä tilanteessa hyvänä painostuskeinona. …. – Olisi riittänyt, kun valtionjohto olisi ilmoittanut, että meidän täytyy ehkä ryhtyä keskustelemaan tästä kysymyksestä. Se olisi ollut erittäin vahva diplomaattinen ele.” (Suomenmaa 20.11.2014)
Linjapuheessaan KEPU:n puoluekokouksessa hän otti takaisin ja totesi (12.06.2016) että: ”En kannata Suomen hakeutumista Naton jäseneksi” lisäten hetimiten kuitenkin, että ”tuen puoluekokouksen täällä päättämää kannanottoa”, jossa todetaan: …. ”meidän on ylläpidettävä mahdollisuutta arvioida tilannetta tarvittaessa myös uudelleen”.
Vanhanen haluaa nyt Levillä hiihdeltyään muistuttaa meitä omasta keskeisestä roolistaan NATO –option määrittelyssä jo UTP -selonteossa vuonna 2004: ”Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan perustaan kuuluu kansallisen liikkumatilan ja valintamahdollisuuksien ylläpitäminen. Tämä säilyttää mahdollisuuden liittoutua sotilaallisesti ja hakea Nato-jäsenyyttä. Ratkaisuja tarkastellaan aina reaaliajassa kansainvälisen turvallisuusympäristön muutokset huomioiden. Yhteistyön kautta saavutetulla yhteensopivuudella varmistetaan, ettei mahdolliselle liittymiselle muodostu käytännön esteitä.” (kurs. mvv)
Tätä muotoilua on – Vanhasen mukaan – toistettu sittemmin yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Vasemmistoliitto vaati Kataisen hallituksen ohjelmaan toteamuksen ”Suomi ei tämän hallituksen aikana valmistele Nato-jäsenyyden hakemista”. – ”Sipilän hallitus palautti linjan alkuperäiseksi ja se on voimassa nytkin”, Vanhanen kehaisee keskellä Levin latujen sumaa eikä malta lopettaa:
”Liittoutumattomuus -käsitteestä luovuimme sitten johdonmukaisesti toisen hallitukseni (yhdessä Kokoomuksen kanssa) selonteossa, johon kirjasimme esityksestäni asemamme kuvauksena, että olemme sotilasliittoon kuulumaton. Tätä ilmaisua käytetään hieman eri variaatioina nykyäänkin”.
… siis reaaliaikainen, kansallisen liikkumatilan kattava valinnanmahdollisuus, aito optio. Mutta miksi se ei ole enää aito?
Aito optio?
Ajatus Nato -optiosta syntyi Suomessa, kun Euroopassa oltiin optimistisia Venäjän, EU:n ja Naton suhteiden lientymisestä. Tällöin Suomi ei tällöin enää olisi ollut kahden taloudellisen maailmanblokin rajamaata. Optiopolitiikka oli Suomen Venäjän diplomaattista kiristystä, uhkailua ja lahjontaa, liennytyksen toivossa, kuten Vanhanenkin asian näyttää ymmärtäneen.
Monen pettymyksen jälkeen Venäjä ilmoitti kuitenkin vuonna 2007 Münchenissä menettäneensä uskonsa liennytykseen Euroopassa. EU:n US/Nato -vetoinen liennytyspolitiikka epäonnistui perinpohjaisesti: Nato on nyt Venäjän ensisijainen ulkoinen uhka.
”Pidetään ovi raollaan NATOon” -politiikkamme seurauksena Suomeen on liittymistä valmistellen rakennettu valmiiksi NATO -talo viimeistä avainnippua ja isännöintiä myöten. Vain kutsu puuttuu. Natosta katsoen ovi sepposen selällään. Lisäksi Yhdysvaltojen geopoliittisella kartalla Suomi on nyt osa ”Artic-Baltic-Nordic” –sotilasstrategista kokonaisuutta. Nato -optiomme ei enää hillitse vaan provosoi Venäjää.
Venäjä elää nyt harvainvaltaisen, keskittyneen finanssikapitalismin kourissa. Tässä suhteessa Venäjä paljonkaan poikkea Yhdysvalloista tai Kiinasta. Sympatiapisteitä Venäjälle ei ole mitään syytä erikseen jakaa. Kaikilla kolmella on syvällä kyntävät energia- ja luonnonvaroihin sekä kauppaan liittyvät kansalliset elintärkeät intressit, joita ne ajavat keinoja kaihtamatta.
Kauppaa ei edistetä moninkeskeisesti tasa-arvoisten valtioiden yhteistyöprosessina vaan muodostumassa olevien taloudellisten ja erityisesti niiden viimekätisen päättäjän
muodostamien blokkien sisällä (USA (EU) vs. Kiina (BRICS – maat)). Tosin EU yrittää nyt epätoivoisesti päästä irti nykyisestä USA:n etupiiriasemastaan omaa strategista suvereniteettiaan korostaen.
Kun ”aito optiopolitiikka” oli Suomen harrastamaa kiristystä suhteessa Venäjään liennytystä toivoen, nyt reaaliaikainen optiopolitiikka Suomen on harrastamaa kiristystä poliittisen ja sotilaallisen vastakkainasettelun voimistamiseksi. Optiopolitiikka oli kansallista kansainvälisen liennytyksen hyväksikäyttöä, uskoa sen painostusvoimaan, kun kaikki uskovat tai toivovat liennytystä. Jos ei ole liennytystä, ei ole aitoja optioita, joilla kiristää lisäetuja etuajassa uskoen edistävän liennytystä vaan on reaaliaikaisia optioita, joilla kärjistetään ja kiihdytetään sotilaallisen konfliktin eskalaatiota. Optioiden reaaliaikaisuus – kansallisen valinnan mahdollisuuksien aikahorisontin radikaali lyhentäminen – tarkoittaa, että Suomi on vapaaehtoisesti sitoutunut US/NATO:n taktiseen päätöksentekoon.
Voidaanko Suomen kansallinen liikkumavara rajata ajallisesti reaaliaikaan ja alueellisesti yhden toimijan taktisiin intresseihin? Minusta ei.
Kansallinen suvereniteetti
Ajatus kansallisvaltioiden täysivaltaisesta itsenäisyydestä, suvereniteetista, olettaa, että jos jokainen kansakunta pelastaa ensin ja ensisijaisesti itsensä, muilta paljon kyselemättä, niin kaikki pelastuvat. Niin kauan, kun oletetaan luonnonvarojen ehtymättömyys, se saattaisi onnistua, tosin lähes loputtomien luonnon resursseista käytävien sotien määrittämänä; olihan iskulauseena vielä viime vuosisadalla ”jos haluat rauhaa, varustaudu sotaan”. Ei onnistunut – rauha siis.
YK:n pääsihteerin António Guterres arvio maailman tilanteesta on synkkä: ”Ihmiskunta käy sotaa luontoa vastaan. Tämä on itsemurhaa. Luonto iskee aina takaisin – ja se tekee sen jo kasvavalla voimalla ja raivolla. Biologinen monimuotoisuus romahtaa. Miljoona lajia on vaarassa kuolla sukupuuttoon. Ekosysteemit häviävät silmiemme edessä… Ihmisen toiminta on syynä siihen, että laskeudumme kohti kaaosta. Mutta se tarkoittaa, että ihmisen toiminta voi auttaa ratkaisemaan sen.” (Guterres, 2020).
Nykyinen tavara- ja palvelutuotanto ja niiden nykyinen kasvupakko kulkevat käsikädessä energian kulutuksen ja siihen luonnonlakien välttämättömyydellä liittyvän hukkalämmön lisääntymisen kanssa. Jos oletamme edes runsaan 2% vuosittaisen tuotannon kasvun, niin muutamassa vuosisadassa maapallomme alkaa kirjaimellisesti kiehua sen saavuttaessa 100 C° pintalämpötilan. (Murphy, 2021).
Luonto on siis nyt ensin ja ehdottomin, vasta sitten ihminen ja hänen ajatuksensa maailmanjärjestyksestä ja sen alkuperästä. Korkein arvo on elämä, ekosfääri kaikkinensa, ihminen mukaan lukien.
Ei edes ihmiskunta ole suvereeni luonnonlakien edessä, saati sitten yksittäiset kansakunnat. Kansakunnat eivät enää kirjoita yksin historiaa. Jos jokin kansakunta niin uskottelee itselleen ja toisille, se samalla tuhoaa mahdollisuudet siltä, että ihmiskunta alkaa yhdessä kirjoittamaan historiaa reaalisessa dialogissa luonnon kanssa, tekemään sovinnon luonnon kanssa.
Meillä on vastattavana pian 10 miljardia ihmistä ja biosfääri kaikkinensa. Se tarkoittaa radikaalia luontoresurssien käytön rajoittamista ja niiden uudelleenjakoa sekä kansakuntien välillä että kansakuntien sisällä.
Kansallisen suvereniteetin, itsemäärittelyn korostaminen tilanteessa, jossa kaikki ovat keskinäisesti toisistaan riippuvaisia peruuttamattomasti mitä moninaisimmilla tavoilla, ei vain kamppailuissa mitä erilaisimmista resursseista vaan nyt myös sen vuoksi, että nuo resurssit ovat ehtymässä, herättää pelon siitä, että ehtymässä olevia luonnonresursseja ei ole tarkoituskaan jakaa sillä reilulla tavalla kuten YK on Agenda2030 ja 17 kehitystavoitteessa asian määrittänyt.
Globalisaation rajat ja raja
Talousliberalismivetoisen globalisaation ohjelma on täsmälleen vastakkainen kansallisvaltioille ja niiden suvereniteetille: kaikki rajat ja esteet on purettava kaupankäynniltä, onpa se tai olivatpa ne millaisia tahansa. Maantiede, geography, kansallisine rajoineen, aitoineen ja kulttuureineen on korvattava sen vastakohdalla: maantiede ei ole enää rajojen ja erojen määrittelyä ja kartoittamista vaan yhteystiedettä, connectography: on olennaisempaa tietää ja ymmärtää toiminnalliset yhteydet, tuotantoketjut ja niiden infrastruktuuri, kuin kansalliset rajat ja tavat. Sotaa ei käydä maantieteellisistä alueista vaan käydään käydenvetosotaa (tug-of-war) globaaleista palveluketjuista, energiamarkkinoista, teollisesta tuotannosta sekä teknologian, tiedon, finanssipääoman ja lahjakkuuden arvovirroista. Kauppa vie lippua, ei lippu kauppaa. (Khanna 2016)
Monikansalliset tuotannolliset suuryritykset ajavat agressiivisesti etujaan murtaakseen kansalliset rajoitteet, niin ruoka-, teollisuus- kuin palvelutuotannon osalta. Pitkään näytti siltä, että kansainväliset finanssikeskittymät valmistelevat myös yhä laajempaa irrottautumista valtiosidonnaisista valuutoista ja maksujärjestelmistä, väläytellen jopa siirtymistä yksityisiin cryptovaluuttoihin.
Nyt kuitenkin valtiolliset keskuspankit ovat tulleet pelastamaan mitä pelastettavissa on massiivisilla rahoitus- ja suunnatuilla investointiohjelmilla aiheuttaen yhä jyrkempää varallisuuserojen kasvua kansakuntien välillä ja kansakuntien sisällä; esiin on nyt nousseet myös kansalliset aseteolliset intressit. Lisäksi dollarin asema reservivaluuttana on heikentynyt USA:n sisäisen taloudellisen ja poliittisen vastakkainasettelun sekä kansantalouden velkaantumisen myötä. Niin on käymässä myös sen myötä, kun Kiinan talous on nousemassa suurimmaksi kansantaloudeksi maailmassa.
Kun globalisaatio on siis edennyt pääoman väkevällä voimalla toiminnallisia verkostoja ja tuotantoketjuja rakentaen samalla purkaen alueellisia raja-aitoja (bourders), siis kansallisvaltioita, niiden toiminnan ehtoja ja rakenteita yhteismitallisiksi normittaen, on globalisaatio nyt törmännyt luonnon rajoihin (limits), joita se ei pysty ylittämään. Alueelliset toimijat – kansallisvaltiot keskuspankkeineen – ovat pelastusyrityksissään nostaneet esiin myös kansalliset turvallisuus- ja sotilasteolliset intressit ja siten kestämättömän oletuksen ylikäymättömästä kansallisesta suvereniteetista.
Suomi – nyt
Meillä oli 1800 -luvulla Pax Russica, joka oli kansallisen edistyksen vuosisata. Meillä on ollut toisen maailmansodan jälkeen sodan hävinneen maan erillisrauha Pax Finlandia, joka sisälsi monia sosiaalisen edistyksen vuosikymmeniä, tosin maailmanpoliisin valvoman Pax American varjossa ja YYA-sopimuksen rajaamana. Meillä olisi saattanut olla myös Pax Paneuropana, jos Gorbatshovin ja sittemmin Putinin aiempi liennytyspolitiikka olisi otettu optiona. Nyt meillä ole kuin yksi mahdollisuus Pax Urbanica, selvitä kahdesta eksistentiaalisesta uhasta: vauhdilla etenevästä biosfäärin tuhosta ja ydinsodasta.
Vanhan sanonnan mukaan ”ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tule, olkaamme siis suomalaisia.” Tämä kahden kieltämisen sotasuomalaisuus sulkee oven niitä kysymyksiltä, joita meidän tulisi nyt asettaa itsellemme, kun nyt määrittelemme itsemme turvallisuusoptioita geo- ja ekopolitiikan kentällä: ne kulkevat nyt käsi kädessä.
Kulttuuri ei ole, tai sen ei pidä olla, talouden ulkopuolinen asia, koriste, juhlakalu tai lisuke. Päinvastoin. Sen tulee olla talouden ytimessä. Talouden ytimessä on suhteemme luontoon, se, kuinka sen järjestämme. Ja juuri kulttuuri ilmaisee suhteemme luontoon. Lähtökohtamme on kulttuurisuomalaisuus; on siis rakennettava kulttuurien kulttuuria, joka määrittää jokaiselle kansakunnille oman polun, jonka kautta voimme yhdessä rakentaa sovun luonnon kanssa.
Voidaksemme hahmottaa kulttuurisuomalaisuuden ehtoja on Suomen ja suomalaisten vastattava seuraaviin viiteen kysymykseen:
- Suomen kansallisen selviämisen minimiehto: Mitä olemme valmiit puolustaman, keinolla millä hyvänsä, tarvittaessa jopa yksin, omin voimin? – Demokratia?
- Suomen kansallisen strategian minimitavoite: Mitä haluamme saavuttaa vaikka sitä ei kannattaisi mikään monikansallinen yhteishanke? – Kaikkien kohtuullinen toimeentulo?
- Suomen strateginen tavoite osana maailmanjärjestystä: Mihin olemme valmiit pyrkimään tai mitä puolustamaan vain jos sitä kannattaa jokin liittoutuma? – YK:n Agenda2030 ja 17 kehitystavoitetta?
- Suomen ehto maailmanjärjestykseen osallistumiselle: Mihinkä emme sitoutuisi vaikka jokin monikansallinen ryhmittymä tai liittoutuma meiltä sitä vaatisi? – Fasismi ja rasismi.
- Suomen arvot: Mitkä ovat ne arvot, joita haluamme edistää? Mitkä ja miten näiden arvojen sovellutukset riippuvat paikallisista ja historiallisista olosuhteista? Tasa-arvo, oikeudenmukaisuus, kansallisen kulttuurin moninaisuus ja avoimmuus, kanssalaisuus (conviviality)?
Voimmekin todeta S. G. Elmgrenin (1848) sanoja hieman päivittäen: ”Olemme saaneet nähdä, kuinka koko maailman mielipiteet ovat kääntyneet uuteen suuntaan. Oli aika, jolloin vapauden asia ja kansallisuusasia erotettiin toisistaan. Se oli luontoa tuhoavien voimien keksintöä. Nyt tiedämme, että ne kaksi ovat saman isän ja äidin lapsia”.
Kun siis tarkastelemme – kuten meidän on nyt pakko tehdä – historian kulkua aikakauden ja ihmiskunnan näkökulmasta – NATO on siis osa ongelmaamme, ei sen ratkaisua.
Viitteet, kirjallisuutta
Asmus, R. D. 2002. Opening NATO’s Door: How the Alliance Remade Itself for a New Era. New York: Columbia University Press.
Engdahl, F. W. 2009. Full Specrum Dominance – Totalitarian Democracy in the New Word Order. Wiesbaden: Edition.engdahl.
Guterres, A. 2020. Secretary-General’s address at Columbia University: ”The State of the Planet” [scroll down for language versions] 02 December 2020.
Haukkala, H. 2010. The EU-Russia Strategic Partnership: The Limits of Post-Sovereignty in International Relations New York: Routledge.
Khanna, P. 2016. Connectography: Mapping the Global Network Revolution A W&N ebook. Kindle Edition.
Kissinger, H. 2014. World Order: Reflections on the Character of Nations and the Course of History. NewYork: Penguin Press.
Murphy, T. 2021. Energy and Human Ambitions on a Finite Planet Assessing and Adapting to Planetary Limits, eScholarship, University of California https://escholarship.org/uc/energy_ambitions
Palmgren, R. 1948. Suuri linja Kansallisia tutkielmia. Helsinki: Kansankulttuuri Oy.
Wolff, R. 2012. Democracy at Work, A cure for Capitalism. Chicago: Haymarker Books.
Vanhanen, M. 2022. Alla pohdintani NATO-keskusteluun Levin laduilla.
https://www.facebook.com/matti.vanhanen.5
Volanen, M. V. 2015. Optiopolitiikan loppu – vakauttamispolitiikan uusi alku
Volanen, M. V 2016. Suuri linja – nyt. https://blogit.kansanuutiset.fi/volanen-vasemmalta/suuri-linja-nyt/
Volanen, M. V. 2016. Rautaa rajalle vai rauhaa rannoille?
https://blogit.kansanuutiset.fi/volanen-vasemmalta/rautaa-rajalle-vai-rauhaa-rannoille/