Äskettäin julkaistu Arvio suomen mahdollisen NATO-jäsenyydenvaikutuksista (UM 2016) nostatti vain lyhyen julkisuushälinän: ei mitään olennaista uutta. Ehkäpä vain ajatus ”fast track” -menettelystä hakuprosessin aikana elähdytti NATO –mielisiä: viidennen artiklan sitoumukset puolin ja toisin olisivat voimassa jo hakemusprosessin aikana, ts. myös Suomi sitoutuisi jo tuolloin puolustamaan omin joukoin Baltian –maita ja sallimaan tarvittaessa NATO -joukkojen saapumisen maaperällemme.
Ulkopoliittinen realismi ja sen käytössä ollut tulkinta NATO -option käytöstä ulkopoliittisena (kiristys)työkaluna on tullut tiensä päähän: Nato –talo on jo rakennettu Suomeen. Nyt keskustellaan siitä, otetaanko rakentamamme talo käyttöön vai jätetäänkö se kylmilleen odottamaan isännän tuloa myöhemmin.
Ulkoministerimme Timo Soini on jo pitkästynyt tähän vetkutteluun ja rakensi – fast track:in NATOn isännälle, USA:lle – ”salarakkaallemme” – tulla keittiönoven kautta taloon ilman nahjustelevia NATO -kumppaneita: ” Yhdysvalloissa päättäjien prioriteetit ovat muuttuneet ja muuttuvat vastakin – myös ulkopolitiikan suhteen. Akuutit kriisit ja sisäpolitiikka hallitsevat niin poliitikkojen ajankäyttöä kuin mediaa. Suomella tulee olla ketteryyttä ja nopeutta tehdä omia aloitteita ja vastata Yhdysvaltojen esittämiin meitä kiinnostaviin aloitteisiin, jotka samalla lujittavat kahdenvälisiä suhteitamme.” (Timo Soini 9.5.)
Juuri julkaistussa pohjoismaiden ja Yhdysvaltojen johtajien tapaamisen yhteisessä julkilausumassa (13.05.) monien kauniiden sanojen taakse peittyy se tosiasia, että Suomi on nyt liitetty osaksi US:n Baltic-Nordic-Artic – sotilaspoliittista strategiaa: ”Vuosikymmeniä Pohjoismaat ja Baltia tukeutui Yhdysvalloilta ja NATOlta saatuun turvallisuuteen. Nykyään alue pystyy lisäämään omaa turvallisuuttaan. Alueellinen lähestymistapa lupaa tehdä juuri sen, jolloin alue saa mahdollisuuden vaatia rooliaan Yhdysvaltojen aitona globaalina kumppanina.” (D. Wilson, M. Nordenman, 2011)
Tässä sitä nyt sitten ollaan osapuolena suurvaltojen geopoliittisessa vastakkainasettelussa. Kuten muistamme, Suomen eduskunta muotoili tilanteen muutama vuosi sitten Vasemmistoliitonkin myötävaikutuksella seuraavasti: Suomen “sotilaallinen liittoutumattomuus ei käytännössä ole enää täysin mahdollista keskinäisriippuvuuksien vuoksi.” Näinkö on? Sallikaa minun epäillä.
NATO -selvityksen yksisilmäisyys
NATO -selvityksessä on kuitenkin perustavanlaatuinen yksisilmäisyys ja sitä johtuva sokea, musta piste. Selvitys pitäytyy ja rajautuu tarkastelemaan NATO -kysymystä politiikan kannalta (geopolitics).
Selvitys lähtee perinteellisestä ajatuksesta itsenäisistä kansakunnista ja niiden ristiriitaisista turvallisuuspoliittisista intresseistä, jotka sovitetaan yhteen eri osapuolten tekemällä kompromissilla hyväksyttävissä olevan jännityksen tasolla. Tasapainotason yksipuolinen muuttaminen aiheuttaisi sitä muuttavalle liian suuria menetyksiä. Turvallisuuspolitiikka on tällöin joko jännitystason laskemista – liennytystä – tai jännitystason nostamista – siis sodan valmistelua. Nyt on kysymys jälkimmäisestä.
NATO -selvityksen näkökulma on, että jännitystasoa nostamalla saavutetaan uusi turvallisuuspoliittinen tasapainotaso, jonka rikkominen tulee kaikille osapuolille liian kalliiksi. On siis mentävä kohti kauhun tasapainoa. Edessä on siis mahdollinen umpikuja ja sota, jolla jännitteet puretaan ja jännitetaso asetetaan toiseen asentoon riippuen sodan tuloksesta.
Tämä tarkastelukehys on kuitenkin jo mennyttä maailmaa. Jo ainakin 1990 –alusta – miksei jo aikaisemminkin – globaalin politiikan kehys on muuttunut toiseksi, geotaloudeksi (geoeconomics).
Vuonna 1990 ilmestyneessä klassisessa artikkelissa E. N. Luttwak asetti kysymyksen geotalouden vaatimista uusista säännöistä (rules of the new game) geopolitiikassa: on pystyttävä ratkaisemaan viekö kauppa lippua vai lippu kauppaa, ts. onko yritysten taloudelliset intressit ratkaisevampia kuin valtiolliset (turvallisuus)intressit?
Hillary Clinton liitti geotalouden ja –politiikan yhteen taloudelliseksi valtio(mies)taidoksi (economical statecraft) todeten (2012):
”… Meidän ongelmat eivät ole koskaan noudattaneet jakolinjaa maailmantalous vs. kansainvälinen diplomatia. Eikä se voi olla ratkaisumme. Siksi olen laittanut taloudellisen valtiotaidon ulkopolitiikkamme asialistan ytimeen ….
… Amerikan taloudellinen vahvuus ja sen globaali johtajuus ovat yksi kokonaisuus. Vahva talous on aina ollut Amerikan vallan peruspilari, ja meidän täytyy asettua johtamaan maailmaa, jossa turvallisuutta rakennetaan niin yritysten johtokunnissa ja kauppatiloissa kuin taistelukentilläkin.”
Valtiotaitoa tämä vaatiikin ja paljon. Kun geopolitiikan lähtökohta on valtio-kansakunta-talous –kokonaisuus maantieteellisesti määritettyjen rajojen sisällä, niin geotalouden perusintressi on purkaa kaikkia kaupankäynnin esteitä ja rajoja. Se on uusmerkantilismia, ”laissez-nous-faire” (= antakaa meidän tehdä) –hengessä, ts. poliitikkojen ei tulisi sekaantua talouselämään vaan antaa yrittäjien pyörittää talouselämää.
Kaikki tiedämme, että maailman talous on uskomattoman keskittynyt ja varallisuus jakautunut vielä uskomattomamman epätasaisesti. En tässä yhteydessä lähde listaamaan tilannekuvaa, se on yleisesti tiedossa. Olennaista on ymmärtää, että valtioiden ja kansanvälisen kapitalismin välttämätön liitto purkaa systemaattisesti kokonaisuuden kolmatta elementtiä, kansakuntaa (nation), josta tulee illusorinen pakopaikka ja kansallismielisen politiikan perusta.
Venäjä
NATO -selvitys lähtee ajatuksesta, että toinen puoli, länsi ajattelee loogisesti ja rationaalisesti kun taas Venäjä on arvaamaton ja ennustamaton maa, siis maa, jota emme voi eikä tarvitsekaan ymmärtää.
Venäjän politiikalla on kuitenkin oma logiikkansa. Venäjän keskusteluissa oli muutama vuosi sitten esillä otsikko “Uudet säännöt tai peli ilman sääntöjä”. Uudet säännöt merkitsivät sitä, että kylmän sodan jälkeisessä maailmassa uusien sääntöjen mukaan USA:n on luovuttava yksinapaisesta geopolitiikastaan ja siirryttävä moninapaiseen malliin, jossa mm. Venäjällä ja Kiinalla olisi tasavertainen asema USA:n kanssa.
Tämä ei sopinut USA:lle. Päinvastoin, se siirtyi yhä painokkaammin geopolitiikasta geotalouteen, ts. ryhtyi levittämään ympäri maailman kulttuuri- ja neoliberalistisia näkemyksiä kansalaisyhteiskunnan ja talouden pidosta ohi kansallisvaltioiden hallinnon. Kulttuuriliberalismi on yksi neoliberalismin ajatusmuoto ja siitä on tullut geotalouden työkalu neoliberalismin edistämisessä.
Tähän strategian muutokseen liittyi myös tavoite saada Venäjän valtavien luontoresurssien hyödyntäminen länsimielisen finanssikapitalismin ohjaukseen. Tämä ei puolestaan sopinut Venäjälle. Venäjä siirtyi “peliin ilman sääntöjä”, ts. korostuneen kansallisen ja konservatiivisen talous- ja yhteiskuntapolitiikan tekoon. Lopputulos on vastenmielinen kaikkien kannalta. Se on myös eurooppalaisen liennytyspolitikan nolo loppu.
Suomi – ajopuu?
Meidän kotimme ei ole jossakin kaukana lännessä vaan täällä Suomessa. Emme jää kuitenkaan kotiimme istumaan vaan viemme ajatuksemme ja kokemuksemme, tietomme ja taitomme maailmalle, koko ihmiskunnan käyttöön, hyödyksi ja iloksi kuten jokaisen kansakunnan tuleekin tehdä.
Meidän tulee itse määrittää ne ehdot, joilla osallistumme geotaloudelliseen ja –poliittiseen maailmanjärjestykseen. Meille tarjotaan pienen, sankarillisen sotilaskansan kurjaa kohtaloa. Minä toivoisin, että ottaisimme käsiimme seppä Ilmarisen maailmantakojan vasaran ja alasimen.
Perinteellinen ulkopoliittinen realismi tarvitsee tuekseen kriittisyyttä ja aloitteellisuutta. Sen on siirryttävä geotalouden aikaan mutta geopolitiikan saattamana. Suomen on astuttava aktiivisen, aloitteellisen ja rakenteellisen vakautuspolitiikan tielle, jonka lähitavoitteena on Itämeren ja Pohjois-Euroopan vakauden ja turvallisuuden edistäminen. Tällöin ei ole kysymys oletetuista tai olemattomista optioista vaan aktiivisesta ja rohkeasta astumisesta maailmannäyttämölle rauhanrakentajana.
Aktiivinen ja rakenteellinen turvallisuuspolitiikka johtaa myös aloitteisiin, joiden tavoitteena on määrittää uudelleen kansallisvaltioiden oikeudet ja velvollisuudet suhteessa tuotannollisiin ihmisoikeuksiin, globalisoituvaan talouteen ja luonnonvaroihin. Helsingin ETYK -kokous on kannustava esimerkki. Nyt vain haasteet ja mahdolliset menetykset ovat moninkertaisesti suuremmat.
Viitteet
Clinton, H. 2012. Economic Statecraft: U.S. Foreign Policy in an Age of Economic Power. http://www.state.gov/documents/organization/184395.pdf
Luttwak E. N., 1990. “From Geopolitics to Geo-Economics: Logic of Conflict, Grammar of Commerce”. The National Interest, 20, summer.
Soini, T. 2016. Suomen ulkopolitiikan kulmakiviä: suhteemme Yhdysvaltoihin. Ulkoministeri Timo Soinin puhe Pohjois-Kymen Paasikiviseuran 30-vuotisjuhlassa 9.5.2016 Kouvolassa.
Ulkoministeriö. 2016. Arvio Suomen mahdollisen NATO-jäsenyydenvaikutuksista. Ulkoministeriön julkaisu 4/2016.
Wilson,D., Nordenman, M. 2011. Nordic-Baltic Security in the 21st Century: The Regional Agenda and the Global Role. Atlantic Council report.