Tietysti Suomi päättää itse liittyykö se NATO:on vai ei. Nyt kuitenkin kansamme enemmistö vastustaa sotilaallisesta puolueettomuudesta luopumista.
NATO:n jäsenenä määrittelisimme venäläiset vihollisiksi. Luopuisimme siis ajatuksesta, että Suomi ei hyökkää eikä anna maaperäänsä kolmannelle osapuolelle hyökkäysalustaksi.
Kansakuntana Venäjällä on tietysti samat oikeudet kuin Suomellakin. Venäjäkin määrittelisi Suomen vihollisekseen ja varustautuisi kuin Suomikin – sotaan.
Tämä sodan(inho)realismi hyväksyy lähtökohdakseen kansakuntien ehdottoman suvereniteetin.
Edes ihmiskunnalla kokonaisuudessaan – puhumattakaan kansakunnista – ei ole ehdotonta suvereniteettia suhteessaan luontoon. Olemme jo sodassa tämän parhaan liittolaisemme ja tukijamme kanssa – sodassa, jota emme voi voittaa ja jossa on pakko löytää sovinto, tavalla tai toisella. Ihmiskunnan ja siten kansakuntien suvereniteetti on ehdollistunut nopeasti ja peruuttamattomasti.
Sodanrealismi – valmistaudu sotaan säilyttääksesi rauhan – olettaa, että vain kansakunnat tekevät historiaa, viimekädessä sotien keskenään. Tämä lähtökohta ei enää päde – eikä se ole koskaan pätenytkään kuten viime vuosisadan historia meille maailmansotineen on meille karvaasti opettanut.
Rauhanrealismi – varustaudu rauhaan mahdollistaaksesi sovinnon luonnon kanssa – lähtee siitä, että ihmiskunta pystyy tekemään yhteistä historiaa pysyen niissä rajoissa, jotka luonto meille on asettanut.
Kun nyt sodanrealismin pystyttämän, kansallisiin ydinaseisiin perustuvan kauhuntasapainon rinnalle on asettunut ihmiskunnan eksistentiaalinen kauhu biosfäärin tuhosta, ihmiskunnan historian edistäminen YK:n Agenda2030 ja 17 kehitystavoitteen pohjalta on nyt realismia – rauhanrealismia.
Tämä tarkoittaisi, että presidentti Niinistönkin olisi osattava sovittaa yhteen ne kaksi eripuraista puhetta, jotka hän piti vierailullaan Saksassa, rauhanrealismin eikä – kuten nyt – sodanrealismin pohjalta.