Meillä kaikilla tulevaa yhteiskunnallista kehitystä arvuuttelevilla on ratkaistavana vähintäänkin neljä kysymystä:
1) kuinka tuotantoresursseja kohdennetaan (allocation) ts. mitä, miksi ja missä, miten ja milloin tuotetaan?
2) kuinka tuotantotuloset jaetaan (distribution) tasapuolisesti?
3) Kuinka tuotanto mitoitetaan (scaling)? ts. miten säädellään ja muokataan ketjua ”raaka-aineet – tuotanto – kulutus – jäte” siten, että se on kestävällä pohjalla,
4) Kuinka edetään demokratian syventämisessä ja laajentamisessa, eikä hyväksytä demokratian kaventamista?
Ainoakaan näistä kysymyksistä ei voida vastata erikseen vaan kaikki neljä on ratkaistava suhteessa toisiinsa: neliö on siis ympyröitävä.
Minkä kysymyksen ratkaiseminen on ehdoton edellytys kolmen muun ratkaisemiseksi? Mikä on siis ongelma, johonka kaikkien muiden kolmen ratkaisun on pakko tavalla tai toisella sopeutua ja ottaa siis omaksi edellytyksekseen? Se on tietysti kysymys reaalisesta suhteestamme luontoon, kysymys työn ja tuotannon mitoituksesta (scaling).
Paskavana vai läpijuoksutusputki …
Muistan nuoruudessani kuulleeni jonkun sananikkarin, jonka nimeä en nyt muista tähän hätään, todenneen kovin karusti ja yksi-ilmeisesti elämästä: elämä on paskavana synnytyslaitokselta krematorioon.
Kaikesta mieleen tarttuvuudestaan huolimatta tämä mielikuva on täysin väärä. Meidän mukana liikkuu paikasta toiseen aivan uskomaton määrä kaikenlaista muutakin kamaa, Suomesta ja ulkomailta. Vuositasolla kukin meistä suomalaisista, sinä ja minä, sieppaamme kumpikin luonnosta vajaat 100 tonnia mitä ihmeellisimpiä aineita ja materiaaleja.
Niistä on kasveja ja luonnoneläimiä noin vajaa kaksi tonnia, puuta 9 tonnia, erilaisia mineraaleja reilut 36 tonnia, maa-ainesta 21 tonnia ja tuontijalosteita noin 29 tonnia. Energiaa kuluu noin 240 GJ per nuppi, joka vastaa vajaan 6 raaja-öljytonnin energiamäärää. Tästä kokonaismäärästä on uusiutuvien energialähteiden osuus noin 35%.
Toisaalta jätteitä syntyy noin 19 tonnia vuodessa jokaista kohti. Tästä on mineraalijätettä noin 16 tonnia, puujätettä noin 600 kiloa, kemiallista jätettä noin 100 kiloa ja muuta jätettä noin tonni. Kaatopaikalle menee vajaat 15 tonnia vuodessa per lärvi. Kasvihuonekaasuja (C02ekv.) pääsee ilmakehään noin 10 tonnia jokaista suomalaista kohti. Jokaista kotitaloudessa kuluttamaamme euroa kohden ruopattiin luonnosta käyttöömme noin 5 kg mitä erilaisempia aineksia.
Miksi tässä näin on käynyt, vaikka kaikki olemme nyt niin vihreää että? Kun hyväksymme ja melskaamme taloudellisen kasvun puolesta, se merkitsee aina ja välttämättä luonnosta – tuotantoon – kulutukseen – jätteeksi -läpivirtauksen määrällistä lisääntymistä.
Kun vuonna 1975 tuotettua euroa kohti käytetiin vajaat 4kg luonnonmateriaaleja, niin vuonna 2015 sama luku oli alle 3Kg. Samalla ajanjaksolla kuitenkin luonnonmateriaalien kokonaiskäyttö nousi 307 milj. tonnista 539 milj. tonniin. Siten vaikka euroa kohden laskettu luonnon ruoppaus laski jonkin verran, kasvoi käytettyjen eurojen määrä huomattavasti nopeammin ja siten ruoppaustulos nousi noin 76%:lla.
Kuitenkin viime vuosina taloudellisen kasvun nopeuden ja materiaalien läpivirtausten kasvun välillä on tapahtunut pientä erkaantumista. Ne eivät kulje enää aivan käsi kädessä, vaan läpivirtaus kasvaa hieman hitaammin. Olisiko tämä suhteellisen pieni eriytyminen (decoupling) mahdollista tehdä täydelliseksi, ts. voisimme lisätä taloudellista kasvua ilman että se lisäisi luonnon raaka-aineiden kulutusta ja jätteiden tuottamista?
Nykyisen talousjärjestelmämme päätuote – määrällisesti – on jäte. Vuonna 1997 Yhdysvalloissa 99% tuotannossa käytetyistä materiaaleista päätyi kuudessa viikossa jätteeksi. Jokaista jätetonnia kohden käytettiin viisi tonnia tuotantomateriaalia ja 25 tonnia luonnonaineksia (McMurtry, 1999).
Taloudellisen ja läpivirtauksen kasvun eriyttämisen ajatusta on kehitetty mm. seuraavilla ideoilla (mm. Rammelt, Crisp 2014):
– Kehdosta-kehtoon ajatus (The cradle-to-cradle framework): suunnitellaan tuotanto, kulutus ja tekniikka täysin uudella tavalla eliminoimaan taloudellisen kasvun ja ympäristön konflikti, joka nyt aiheutuu huonosta suunnittelusta ja onnettomista markkinamekanismeista.
– Teollinen ekologia (Industrial Ecology) on ”keinovalikoima, jonka avulla ihmiskunta voi tarkoituksellisesti ja järkiperäisesti lähestyä ja ylläpitää tavoiteltavaa luonnon kantokykyä, joka antaa mahdollisuuden jatkuvaan taloudelliseen, kulttuuriseen ja teknologiseen kehitykseen” (Graedel and Allenby 1995: 9).
– Luonnollinen kapitalismi (Natural capitalism) ”sisältää ne liiketoimintojen strategiat, jotka tukeutuvat radikaalisti paremmin tuottavaan luonnon resurssien käyttöön ja jotka siten voisivat ratkaista monet ympäristöongelmat, kuitenkin voittoa tuottaen” (Lovins et al. 1999: 145).
– Kiertotalous (Circular economy) pyrkii tuote- ja niihin liittyvien materiaalivirtojen muutokseen sillä tavalla, että ne muodostavat ekologisten järjestelmien ja tulevan taloudellisen kasvun toinen toistaa tukevan keskinäissuhteen” (Ellen MacArthur Foundation 2013: 23).
– Vaihtoehto kasvulle (Degrowh, la décroissance (ranskaksi), la decrescita (italiaksi): paluu normaaliin joen juoksuun tulvan jälkeen). Kestävä Degrowth pyrkii tuotannon ja kulutuksen vähentämiseen siten, että se lisää ihmisen hyvinvointia ja parantaa ekologisia olosuhteita ja tasa-arvoa maapallolla.
Se edellyttää tulevaisuutta, jossa yhteiskunnat tulevat kestävästi toimeen käytettävissä olevilla ekologisilla voimavaroilla avoimissa paikallistalouksissa, joiden resurssit ovat nykyistä tasavertaisemmin jakautuneet uusimuotoisten demokraattisten instituutioiden myötä.
Tällaisten yhteisöjen ei enää tarvitse ”joko kasvaa tai kuolla”. Aineellinen kasautuminen ei enää ole ensisijainen pyrkimys väestön kulttuurisessa mielikuvituksessa. Tehokkuuden ensisijaisuus korvataan keskittymällä riittävyyteen ja innovaatiot eivät enää keskity tekniikkaan tekniikan vuoksi, vaan keskittyvät uuteen yhteiskunnalliseen ja tekniseen järjestelyyn, joka antaa meille mahdollisuuden elää rattoisasti ja säästäväisesti.
Degrowth ei pelkästään haasta BKT:n keskeistä merkitystä yleisenä poliittisena tavoitteena, vaan ehdottaa mallia siirtymiseksi alhaisemmalle, kestävälle tuotannon ja kulutuksen tasolle, ja taloudellisen järjestelmän supistamiselle, joka jättää enemmän tilaa ihmisten yhteistyölle ja ekosysteemeille. (Degrowth määritelmä, Pariisi 2010).
Kaikissa näissä ideoissa on vähintäänkin yksi puute: niistä ei käy ilmi, miksi on aivan välttämätöntä, että taloudellisen kasvun myötä läpikulku raaka-aineesta jätteeksi lisääntyy ja nopeutuu. Niin miksi?
Imu- ja tyhjennyspumput
Paskavana –mielikuvan sijaan todempi on pumppuasemien verkostot, jotka toiselta puolen imevät/ruoppaavat laajoilla imuputkiverkostoillaan aineksia ympäri maailman ja toisella puolen puskevat ulos viemäriin kaiken sen mikä on käytetty tai jäänyt käyttämättä.
Luonnon systeemit ovat kiertokulkuun perustuvia. Ne ovat paikallisia ja hajautettuja. Ne kehittyvät hyvin hitaasti ja yhä suljetummiksi, vähentäen siten jatkuvasti jätteen määrää. Niissä on hyvin pitkälle kehittynyt työnjako ja jokaiselle eliölajilla on oma lokeronsa kokonaisuudessa ja vuorovaikutussuhteet ovat tiiviit. Luonnon järjestelmiä pyörittää vahvan työpotentiaalin omaava energia (exergy) ja ne päästävät ulos toisille eliöille vielä käyttökelpoista, työpotentiaalia sisältävää energiaa.
Tekniset järjestelmämme ovat kasvaneet yhä globaaleimmiksi ja vaativat yhä enemmän kuljetus- ja tiedonvälitysresursseja. Lisäksi tekniset systeemit käyttävät työpotentiaaliltaan kehnoja energiamuotoja ja ulkoistavat ihmisen kannalta työkyvytöntä energiaa, joka jatkaa ”työtään” mm. sulattamalla jäätiköitä.
Tekniset järjestelmämme ovat tahtomme mukaisesti avoimia, nopeasti rakentuvia ja purkautuvia. Niissä on kuitenkin sisäisiä kiertosilmukoita, joissa kulkee toiseen suuntaan energia- ja tavaravirrat ja vastakkaiseen suuntaan rahavirrat. Ulkoista Imu- ja tyhjennysvoimaa ylläpitää rahavirtojen liikesääntö: liikkeelle laitettu työpotentiaali (raha), joka on sidoksissa materiaalivirran liikuttamiseen, on saatava takaisin suurempana, jotta prosessi voisi jatkua. Miksi näin?
Kasvun pakko?
Ottakaamme esimerkki (Ortlieb 2010, soveltaen). Jos jokin yritys pystyy jo vanhentuneella tekniikalla tuottamaan – sanokaamme – 10 000 paitaa 1000:ssa työpäivässä käyttäen vain kangasta ja työvoimaa, silloin yhtä paitaa kohden käytetään 1000/10 000 = 0,1 työpäivää, josta paidan hinta tällöin pääosin muodostuu.
Kun yritys ottaa käyttöön uuden tekniikan, saadaan aikaiseksi sama määrä paitoja, sanokaamme, 500 työpäivässä. Tällöin on otettava käyttöön uudet koneet ja lisäenergiaa, joiden tuottaminen puolestaan on vienyt 300 työpäivää. Paitaa kohden käytetään siis (500+300) / 10 000 = 0,08 työpäivää. Siis koneiden ja energian osuus kustannuksista nousee ja elävän työn osuus laskee, mutta paitakohtaiset valmistuskustannukset laskevat ja siten paitojen hintaa voidaan haluttaessa laskea.
Uudella tekniikalla yrittäjä saa näin hetken ylimääräistä voittoa, mutta kun kilpailijat ottavat käyttöön saman tekniikan, se menetetään: kaikkien paitojen valmistuskustannukset ja kilpailun vuoksi hinnatkin laskevat.
Nyt yrittäjä joutuu myymään vähintäänkin 12500 paitaa saadakseen saman tuloksen kuin ennen uuden teknologian käyttöönottoa. Kun kuitenkin työntekijät voivat nyt ostaa paitansa halvemmalla, periaatteessa myös tehdyn työn arvo ja siten sen hinta ja siitä maksettu palkka laskevat, muuta tämä ei pelasta yrittäjää. Nyt työntekijöiden on osattava yhtä ja toista, he eivät ole enää vain energian lähde. Työvoiman uusintamiskustannukset siis nousevat ja siten palkatkin.
Jos reaalipalkat pysyvät ennallaan tuottavuuden lisääntyminen mahdollistaa voittojen suurenemiseen, mutta samalla tuotettujen tavaroiden arvo laskee. Yrittäjämme pysyy siis yrityksineen hengissä vain, jos hän pystyy toisaalta hankkimaan lisävoittoja kehittämällä tekniikkaa ja tuottavuutta ja tämän seurauksena lisäämään tuotantoa määrällisesti ja siten imemään luonnosta yhä enemmän raaka-aineita sekä laajentamaan markkinoitaan. Se, minkä on pakko toimia yksittäisen yrityksen kannalta, johtaa talouden kokonaisuudessa katastrofiin.
Karkeasti arvioiden tuottavuus on maailmantaloudessa kaksinkertaistunut viimeisten noin 30-40 vuoden kuluessa. Tämä merkitsee, että samassa ajassa tuotetaan kaksi kertaa enemmän tavaroita ja palveluita kuin 70 -luvulla. Tuottavuutta edelleen lisättäessä ja voittoja turvattaessa on tuotantoprosessin läpi virrattava yhä suurempia tavaramääriä ja niiden raaka-aineita, jotta saavutettaisiin uusi tuottavuustaso: tuottavuuden lisääntyessä tuotannon läpi kulkevien ainesten määrän on kasvettava nopeammin kuin lisäarvo. ”Jos nyt työllistäisimme puoletkin maailman saatavilla olevasta työvoimasta (vuonna 2015, 20-64 -vuotiaita noin 4,25MM, joista nyt noin 1,66MM palkkatyössä, mvv) tuottavuustasolla, joka nyt on välttämätön pääoman kasaantumiselle (huomioiden resurssien käyttö ja tuotteiden vaatiman raaka-aineet) niin se johtaisi maapallon ekosysteemin välittömään romahtamiseen” toteaa Klaus Peter Ortlieb (Ortlieb, 2010).
Umpikuja?
Jatkuu …
… talouden uusjako, institutionaalisen talouden nousu, palvelulogistiikan synty, lohkoketjuteknologian mahdollistamat uudet alustat; elinvoima, joukkovoima, yhteisövoima ja valtioliberalismi … (lähdeviitteet seuraavassa osassa)