Suomen vuonna 2009 kirjattu kansantalouden bruttoarvonlisäys oli noin 158MM€. Kotitalouksien tuottamasta bruttoarvonlisäyksestä (noin 82,6MM€) jää kuitenkin noin 70MM€ kansantalouden kirjanpidon ulkopuolelle (Varjonen, Aalto 2013). Siten kokonaisarvonlisäys oli noin 228MM€.

Jos otamme tämän huomioon, voimme jakaa kokonaiskansantalouden kolmeen sektoriin: funktionaalinen tavara ja palvelutuotanto (yritykset, rahoitus- ja vakuutuslaitokset) noin 101MM€ (44%), huolenpitotalous (care economy, julkisyhteisöt) 32MM€ (14%), koti- ja yhteisötalous (kotitaloudet, kotityöt ja kotitalouksia palvelevat voittoa tavoittelematon toiminta, vapaaehtoistyö) 94MM€ (41%).

Meidän on tehtävä ero arvon (value) ja merkitysarvon (common wealth) välillä. Yhteisesti merkityksellisiä, siis meille arvokkaita asioita ovat mm. terveys, sivistys, yhteistyö, yhteisöllisyys, luottamus, turvallisuus – kaiken kaikkiaan hyvä, tosi ja kaunis elämä.

Aika ei ole rahaa, mutta se on arvokasta ja merkityksellistä meille kaikille, koska se on rajallista, meille itse kullekin. Se, mitä ajan myötä syntyy tai kehittyy, mitä tuotetaan, riippuu siitä, miten liikevoimat on organisoitunut tai organisoitu – kuten usein mainutut luonnonvoimat, markkinavoimat, elinvoimat ja yhteisövoimat.

Meillä jokaisella on käytettävissä aikaa 24 tuntia vuorokaudessa. Suomessa yli kymmenvuotiaiden kokonaisaikaresurssi vuodessa on noin 40,9 miljardia tuntia. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2009 käytimme siitä henkilökohtaisin tarpeisiin noin 45%, vapaa-aikaan noin 27%, kotityöhön, työmatkoihin ja opiskeluun noin 16%, ja ansiotyöhön vajaat 10%. Kaikki osallistuvat päivittäin henkilökohtaisten tarpeiden hoitamiseen (100%) ja vapaa-ajan käyttöön (99,5%), kotityöhön, työmatkoihin tai opiskeluun osallistuu päivittäin lähes kaikki (92,2%), palkkatyöhön vajaa kolmannes (30,4%) yli kymmenvuotiaista suomalaisista. (Tilastokeskus, 2014).

Tehdyistä työtunneista huomattava osa, noin neljännes käytettiin hoivatalouteen, ei siis välittömään tuotantoon, ts. sosiaali- ja terveydenhoitoon, koulutukseen, tieteelliseen tutkimukseen ja julkiseen hallintoon.

Siten yhteisömme (commonwealth) tärkeimmästä ja meille itse kullekin merkityksellisimmästä resurssista – omasta ajastamme – käytetään valtaosa meille merkityksellisten arvojen tuottamiseen yhteisövoimin: Me teemme, niin me saamme (Wir machen, damit wir bekommen). Tämä tuottamissopimus (commoning) poikkeaa olennaisesti funktionaalisen talouden piirissä sovituista vastavuoroisuusmuodoista, vaihtosopimuksista (exhange).  Ne jo roomalainen oikeus tunnisti ja luokitteli kolmeen ryhmään: 1) do ut des: minä annan, niin sinä saat, 2) do ut facias/facio ut des: minä annan niin sinä teet/minä teen, niin sinä saat, 3) facio ut facias: minä teen, niin sinä teet. (Siefkes, C., 2017).

Mikä ero on sitten tehdä sopimus tuottamisesta (commoning) tai vaihdosta (exhange)?

Työnjaon myötä meidän oli pakko kehittää jokin aika ja paikka – markkinat torilla – missä kunkin omia töitä vaihdetaan toisiin jollakin vaihtosuhteilla: minun viisi vasaraa vastaa toisen tekemää kolmea kirvestä. Asetamme siis tavaroiden välityksellä itsemme ja toistemme työt keskinäissuhteeseen ja määrittelemme toistemme työn arvon aikaansaannostemme suhteessa. Tämän teemme joka ainut kerta, kun ostamme tai myymme jotain. Tätä nykyä tämä tarkoittaa kymmenien, satojen ja tuhansien ihmisten aikaansaannosten arvon keskinäisarviointia ympäri maailmaa, ostammepa kupin kahvia tai lautasillisen keittoa.

Periaatteessa kunkin yksittäisen tuotteen hinnalla mitattu arvo pyrkii putoamaan kilpailun myötä sen tuottamisen keskikustannuksia kohden. Vaikka meillä on pakolliset tuoteselosteet tavaroissa, meillä ei ole hintaselosteita, josta voisimme nähdä millä työ- ja tuotantoehdoilla kukin tavara on tuotettu. Emme siis pysty arvioimaan omaa yhteiskunnallista suhdettamme tuotteen tekijään, ts. emme pysty tunnistamaan tuotteen yhteistä merkitysarvoa hyvän, toden ja kauniin elämän kannalta (common wealth of commonwealths).

Liikevoima ei siis organisoidu tarpeesta ja sitä tyydyttävästä hyödykkeestä, joka rahan kautta muuntuu toiseksi, tarvituksi hyödykkeeksi vaan lähtökohta on kaupankäynti, jossa raha tavaran vaihdon kautta muuttuu suuremmaksi rahaksi.

Teollisen toiminnan edistyessä myös meistä itsestämme on tullut (työvoima)tavaraa, jota ostetaan – keskimäärin – sillä hinnalla mitä sen tuottaminen maksaa. Suhteemme toisiimme ja luontoon ei siis määrity yhteisen merkityksellisyyden – hyvän, toden ja kauniin elämän pohjalta –  vaan työvoimatavaran tuotantokustannusten keskinäisen vertailun pohjalta. Tämän hintalapun – palkan – hintaseloste puolestaan tunnetaan melkoisen hyvin siltä osin, kun se on kirjattu kansantalouden tilinpitoon: julkinen talous ja sen kulut kertovat mistä työvoimatavaran tuotantokustannukset syntyvät.

Kustannusten mittakaava ja tuotantotapa kertoo myös sen, että työvoimatavarasta on tullut pääomaa. Ei kuitenkaan vain pääoman varastoa, inhimillistä pääomaa (human capital) vaan työvoiman tuottamisen ehdot ovat tulleet suoraan riippuvaiseksi julkisen vallan ja kotitalouksien velkaantumisen kautta finanssimarkkinoista ja niiden vaatimista voitoista, koroista. Julkisen hoivatalouden ja kotitalouksien olemassaolon rajat määrittyvät pääomakierron vaatimien kustannusten jälkeen jättämistä jäännöseristä. Mitä tämä tarkoittaa? IMF luonnehti tilannetta jo 2005 avoimesti:

”Kaiken kaikkiaan rahoitusriskiä on siirretty useita vuosia pois pankkisektorilta ei-pankkisektoreille … Tämä riskin hajauttaminen (dispersion) on tehnyt rahoitusjärjestelmästä joustavamman (resilient), ei vähiten siksi, että kotitaloussektori toimii nyt laajemmin talousjäristysten viimeisenä iskunvaimentajana (shock absorber of last resort), mutta samalla näiden finanssiriskien uusien vastaanottajien täytyy oppia kuinka hallinnoida näitä uusia annettuja riskejä” (IMF 2005, 89)

Kuten tiedämme vuonna 2008-2009 kotitalouksien lainojen johdannaiset romahtivat Yhdysvalloissa ja miljoonat kotitaloudet menettivät kotinsa. Muutamaa vuotta myöhemmin keskuspankit viimeisinä lainanantajina (last lender of resort) alkoivat pumppaamaan markkinoille uskomattomat määrät rahaa, joka johti täysin tolkuttomaan omaisuusarvojen ansiottomaan arvonnousuun, arvoinflaatioon.

IFM ehdotti siis jo vuonna 2005, ennakoivasti, että työnvoiman edustajat, työntekijät, ottaisivat pääoman omistajan roolin ja huolehtisivat oman pääomansa riskienhallinnasta. Tämähän vaatisi osakeyhtiöihin verrattavan oikeudellisesti rajoitetun vastuun omaavan toimijan (limited liability) perustamista, joka edustaa työtä, mutta ei sitä ole.

Tämä on kuitenkin mahdotonta: työntekijää ei voida erottaa työvoimasta, työntekijä on yhtäaikaisesti markkinahintaan ostettu työvoimatavara ja arvoa tuottavaa vaihtuvaa pääomaa, ja lisäarvo perustuu juuri näiden kahden väliseen arvoeroon. ”Näiden kahden näkökulman erottaminen toisistaan riskinhallinnan nimissä tuhoaisi lisäarvon tuottamisprosessin. Näin ollen pääoman ydinriskin hallinnointistrategia on systemaattisesti kiellettävä työntekijöiltä.” (Bryan, D., et al 2009, 469-470). Heidän tulee olla ja pysyä viimekätisinä finanssikuplien puhkeamisen maksajina (unlimited liability), kun taas valtiovallan edustajien – keskuspankkien – tehtävänä on huolehtia voittojen ja riskien uudelleen jaosta: voitot on pidettävä yksityisinä ja realisoituneet riskit, siis tappiot, on hajautettava toisille, viattomille ja osattomille.

Kokonaistaloudessa – huolenpito ja yhteisötaloudessa – valtaosa taloudellisista tapahtumista (transactions) ei välity vaihtosopimusten kautta (exhange). Esimerkiksi valtion kauppakirjanpidossa vaihtosopimuksellisten tapahtumien (exchange transactions) kirjaukset tehdään toteutumisperiaatteen mukaan: kirjataan kun palvelu tai tavarat on toimitettu tai tuotannon edellytykset (factors) on saatu. Ei-vaihtosopimuksellisten tapahtumien (non-exchange transactions), jotka muodostavat yli puolet budjetin kuluista ja 85% tuloista, kirjaus tapahtuu pääosin käteis- ja lyhytaikaisvastuun pohjalta (Oulasvirta 2008, 228). Tämä viimeksi mainittu kirjaamistapa on tietysti ongelmallista monestakin syystä, mutta en mene nyt siihen.

Myös funktionaalisen talouden piirissä käydään vaihtokauppaa (corporation barters), jossa tuotteita tai palveluita vaihdetaan keskenään sovituissa vaihtosuhteissa. Usein tällaisiin järjestelyihin kehitetään myös vaihdon merkkejä, eräänlaista rahaa (tokens), joilla on arvoa ensisijaisesti vain kussakin vaihtoverkostossa. Yleisvastikkeellisen käteisen rahan tarve vähenee ja eikä ulkopuolinen kolmas osapuoli (kuten pankki) ota välistä omaa osuuttaan.

Tilannetta sumentaa myös siirtyminen tavarakeskeisestä logistiikasta palvelulogistiikkaan. Tällöin yhteistyöverkostoissa liitetään yhteen erilaisia, eri osapuolien hallinnassa olevia resursseja uuden arvon tuottamiseksi, keskeisessä asemassa ovat hyvin tietointensiiviset työvälineet eivät niinkään työn kohteet. Annetut arvolupaukset eivät välttämättä välity markkinoiden kautta vaan jäävät moninaisten keskinäissopimusten verkkoon ja arvolupaus realisoituu vasta loppukäyttäjän ostotapahtuman kautta pitkän arvoketjun realisoitumana toisella puolella maapalloa.

Raju rajankäynti ja kädenvääntö vaihtosopimuksellisten ja ei-vaihtosopimuksellisten tapahtumien välillä onkin juuri nyt menossa. Julkistaloudenpuolella juuri ilmestyneessä IPSASB:n (International Public Sector Accounting Standards Board) konsultaatiomuistiossa yritetään rakentaa vaihtosopimuksellisten ja ei-vaihtosopimuksellisten tapahtumien väliin kolmas vaihtoehto ”täytäntöönpanokelpoisista sopimuksista, joihin liittyy velvoitteita ja määräyksiä käyttää tai kuluttaa resurssit sovitulla tavalla tai/ja muista sopimusta, jotka vaativat resursseja käytettäväksi tiettynä sovittuna ajanjaksona” ja kehittää näille tapahtumille kansainväliset kirjanpitonormit (IPSASB August 2017, 27).

Yksityisellä puolella uusi lohkoketjuteknologia ja sen viimeisimmät kehitelmät (kuten esimerkiksi ECSA, SPACE, GRAVITY, Bank of Commons, Token economy) siirtävät koko kysymyksen aivan uuteen maailmaan. Periaatteessa, mutta toistaiseksi vain periaatteessa, on hahmottumassa kaikille avoin, suhteellisen yksinkertainen tuotantoalusta, jossa voidaan tehdä verkon kautta maailmanlaajuisesti merkitysarvoisia (common wealth), sitovia sopimuksia ja niihin liittyviä tuotantotapahtumia (commonings) hyvin erilaisissa ja yhteisön itsensä tuottamissa sosiaalisissa ympäristöissä, koodimuodossa siten, että tapahtumat tapahtuvat vain ja jos vain kaikki sille yhdessä asetetut ja sovitut ehdot täyttyvät. Kaikkea tätä on kaikkien mukana olevien mahdollisuus seurata ja tarvittaessa tarkastaa, kuitenkin niin että itse kunkin yksityissuoja säilyy. Palaan tähän kaikkeen myöhemmin laajemmin.

 

Meidän olisi siis hahmotettava kokonaistalous tuotantosopimusten (commonings) ja merkitysarvojen (common wealths) pohjalta ja uudistaa niiden mukaisesti taloudellinen kirjanpito. Vaihtosopimus- ja arvopohjainen (exhange, value) talouden hahmottaminen ja kirjanpito jakavat meidät ikävällä tavalla kahteen porukkaan: niihin, jotka miettivät kuinka tehdä rahalla enemmän rahaa, ja niihin, jotka yrittävät selvitä elämästä hengissä.

 

…. Jatkuu

 

(lähdeluettelo viimeisessä osassa)