Nomos

Kuvitelkaamme hetken ajan, että minulla on pätkä tietokonekoodia, jolla voin haalia somesta kauppiaita kiinnostavaa tietoa niin, että he pystyvät kohdentamaan omaa markkinointiaan. Minkä arvoinen tämä koodi olisi? Kun se on minun keksimä ja siten omistama, niin minulla on oikeus itse määrittää millä ehdoilla itse kukin pääsee sitä hyödyntämään. Minulla on siis valta päättää, millä ehdoilla itse kukin voidaan sulkea ulkopuolelle (exclusion).

Minun pitää siis pääomittaa (capitalizate) tämä tuotantoväline. Ensin minun on arvattava, kuinka paljon vuodessa voisin kuvitella myyväni sen käyttöoikeutta. Sanotaanpa vaikka noin 10 000€:lla. Sitten minun pitää arvioida mikä voisi olla tuottoprosentti pääomalle? Ollaan vaatimattomia, 5% (0.05). Kaava on yksinkertainen 10 000€/0.05 = 200 000€. Minun Konekoodi Oy on siis laskennallisesti 200 000€ arvoinen. Jos siis olisi 1000 osaketta, myisin niitä 200€ hinnalla – niille jotka uskovat koodinpätkäni mahdollisuuksiin tuottaa tuloja tulevaisuudessa. He miettivät siis, mitä kannattaa maksaa nyt tulevista – mahdollisista – tuloista.

Pitkässä saatossa – yli vuosikymmenien kuljettaessa – on kuitenkin niin, että keskimääräisesti ottaen nämä puhtaasti arvaukseen pohjautuvat pääomitukset ja niistä maksettavat osingot pääsääntöisesti realisoituvat, ts. puhtaasti ideaalisesta kehittyy jotain reaalista. Pääomittaminen on siis vallan käyttöä, nomos, siitä  kuinka muuttaa nominaalinen, ideaalinen reaaliseksi.

Tätä nykyä kysymys on myös siitä, kuinka muokata meidän keskinäisiä yhteisöllisiä suhteitamme niin, että ne realisoivat nomoksen: kuinka mahdollistaa ennakoitavissa olevien, tulevia tulojen (earnings) pääomittaminen muokkaamalla yhteisöjemme toimintatapoja.

Kun näin on, miellä parikin periaatteellista ongelmaa: ensiksi, poliittinen ja taloudellinen ovat syvästi kiedoksissa toisiinsa ja, toiseksi, ideaalista ja reaalista, niitäkään ei voida jakaa jyrkästi toisistaan erilleen.

Politiikka ei siis ole talouden ulkopuolella vaan talous on politiikkaa ja pääomittajalle nominaalinen on reaalista tai ainakin realisoitavissa olevaa: pääoman nomos on siis tulevien odotettavissa olevien tulojen pääomittamista, ei siis omistuksen vaan omistusoikeuksien hankkimista, ts. valtaa päättää siitä kuinka omaisuutta käytetään (exclusion). Pääomittaminen on omistusoikeuden mitoittamista, sen saattamista määrällisesti mitattavaan muotoon, siis myös rahallisesti ilmastavaksi.

Pääomittajille tämä nominaalinen, omistusoikeuksien ilmaiseminen rahassa on todellista, real-thing. Miksi? Koskapa pääomittaminen on menetelmä (nomia) tuottaa todellisuutta. Se on siis mitoitettua valtaa, joka ilmaistaan määrällisesti numerona, kuten rahana.

Mihin tämä mitoitus perustuu?  Hyödyn (utility) mittaamiseen vai tarvittuun ”sosiaalisesti keskimääräiseen abstraktiin työaikaan” (Marx)?

Kun pääomittaminen tehdään ex ante, etukäteen arvuutellen tulevaa, niin kuinka voisimme mitata näitä, ex post, jälkikäteen saavutettuna hyötynä tai käytettyinä työtunteina?

Onhan meillä valtava taivuttelukoneisto väittämässä, että kaikki se, mitä meille tarjolle saatetaan, on hyödyllistä ja tarpeellista. Eikö myös tuotetuista tavaroista ole tullut varsinaisia hieroglyfejä (Marx), joista on mahdoton kaivaa esille ”abstraktin työn” substanssia, jota mitataan työajalla? Tavaroista on tullut aistimellis-yliaistimellisia yhteiskunnallisia olioita. Meidän ihmisten keskinäissuhteet on luettavissa tavaroiden välisinä suhteina siten kuin ne on pääomituksessa asetettu toteuttavaksi.

Kun juon kupin teetä, maksettuani siitä säädetyn maksun, asetun suhteeseen satojen ellei tuhansien ihmisten kanssa – voin vain arvuutella, millä ehdoilla, missä oloissa kaikki heidän tekemänsä työ on tehty minun teehetkeni mahdollistumiseksi. Minun työni ja noiden tuhansien ihmisten työ sidottiin yhteen sillä kolikolla, jonka maksoin teehetkestäni. Asetamme siis työmme ja sen ehdot rinnakkain ja uskottelemme itsellemme sopivamme vaihdosta reilusti.

Se arvo (value), jonka vaihdamme, ilmaisee yhteiskunnallisen suhteemme, kaikesta irtireväistynä, abstraktina arvona, siis abstraktina työnä, yhteiskunnallisena aikana. Se on siis aikaa, jolloin emme puutu siihen mitä, miksi, milloin, missä ja miten tuotamme. Se on meille yhteisöllisesti tyhjää aikaa: emme tuota itsellemme emmekä itseämme. Mieltämme siis ei hallitse oma käsityksemme maailmasta (logos) vaan vieras voima (nomos),  ts. tuotamme arvoa (value) pääomituksen realisoimiseksi, osana pääomasuhteen määrittelemää tuotantoa. Tämä pääomitettu kuluttava tuotanto (consum economy) kuluttaa loppuun kaikki käytettävissä olevat voimavarat vain ylläpitääkseen tuotannon kasvua.

Tätä nykyä olemme kuitenkin päässeet mukaan miettimään missä, miten ja milloin työmme teemme, ainakin jossakin rajoissa, alasta ja työtehtävästä riippuen, mutta mitä ja miksi tuotamme jää meidän päätöstemme ulottumattomiin – vaikka ne, jotka nuo päätökset ovat tehneet, joutuvat ainakin johonkin mittaan meille perustelemaan päätöksensä julkisestikin.

Mitä ja miksi tuottaa? Tähän meillä on ratkaisu työn ulkopuolella – velka. Kuten tiedämme yksityiset pankit luovat rahaa tyhjästä. Kaksoiskirjanpidon mukaisesti pankki kirjaa lainamme as real thing (vastaavaa) ja as ideal (vastattavaa). Mielessämme on siis oma tavoite, logos, jonka realisoimme työllämme lupaamalla toteuttaa pankin pääomittamisen vaatiman ennakoitavissa olevan tulovirran ja siten voitot.

 

Logos

Lähtekäämme siitä, että olemme oman elämämme tuottajia kaiken aikaa, pidämme yllä ja alati ohjaamme elintoimintojamme, myös nukkuessamme. Tuotamme siis oman elämämme. Se, miten ajankäyttömme jakaantuu eri toimintoihin, on monin osin työnajosta riippuvaa. Tuotamme vapaa aikamme toinen toisillemme työnjaon kautta. Vapaa aika – ei siis vapaa-aika palkkatyön vastakohtana – on siis yhteiskunnallista aikaa. Se on siis aikaa, jolloin itse määrittelemämme logos (koulutus, terveys, sivistys, ystävyys, ilo, riemu) realisoituu omassa työssämme.

Vaikka aika on itse kullekin yksilöllistä, on sen kuluminen kiistattomasti määritettävissä. Jos tiedämme asukkaiden määrän Suomessa tiedämme Suomen elävän aikaresurssin vuorokautta kohden. Tilastollisesti tiedämme myös suhteellisen tarkkaan kuinka käyttämämme aika jakaantuu eri elämänpiireihin, lepoon, syömiseen, kaupassa käymiseen, harrastuksiin, palkkatyöhön, liikuntaan jne.

Palkkatyön vaatima aika muodostaa tästä elämän kokonaisuudesta vain pienen osan. Voimmekin sanoa, että saamme palkan siltä ajalta, kun lupaudumme ulkoisen tahon määräysvaltaan, ts. asetumme osaksi pääomittamisprosessia, jossa meistä riippumatta päätetään mitä, miksi, miten, milloin ja missä tuotetaan.

Siinä, kun työmme tulokseen kiteytyy tietoa ja taitoa, uutta järjestystä, informaatiota (in-form) – kun siis puramme luonnon tuottamaa järjestystä ja annamme työmme kohteelle uuden muodon ja yhteiskunnallisen sisällön (logos) –  on kysymys yleisestä (allgemein), usein tietopohjaisesta mutta konkreettisesta työstä, siis kyvystämme upottaa konkreettiseen työn kohteeseen itse määrittelemämme muodon samalla tullen itsekin muotoilluksi (in-formed). Tämän lisätuote (surplus) syntyy vain jos tasa-arvoiset ihmiset rakentavat yhteisönsä moninaisuudelle eikä siis eriarvoiset ihmiset universaaliutensa varaan (value).

Kuten tuotanto on aina kuluttavaa tuotantoa niin kulutus on aina tuottavaa kulutusta (Marx). Pohjoismaissa tuottava kulutus, siis koti-, yhteisö- ja julkistalous (friends&care economy) muodostaa ajankäytöltään keskeisen osan itse kunkin elämästä.  Se onkin logoksen – ei nomoksen – ohjaamaa vapaata työtä, ts. me toimimme etukäteen sovitun tavoitteen, logoksen, saavuttamiseksi. Tämä tuottava kulutus pitää siis kulutusta yllä tuottaakseen itselleen muodon ja sisällön.

Julkinen valtakin – niin voidaan ajatella – rahoittaa julkista  ja yksityistä tuotantoa (ex ante: opetus, terveys, liikenne, turvallisuus, infrastruktuuri …) ja kerää rahansa takaisin veroja keräämällä. Julkinen valta ei siis kerää rahaa jälkikäteen ulkoisten kulujen maksamiseen (ex post). Verotuksen tasolla päätetään mikä on annetun lainan korko riippuen siitä mikä on rahoitustilanne, ts. onko korko positiivinen tai negatiivinen. Tarvittaessa voidaan kääntyä keskuspankin puoleen rahoituksen ohjauksen toteuttamiseksi. Tällä rahoituksella on siis mahdollistettu yhdessä sovittujen arvojen, logoksen, tuottaminen eikä siis vain kuluttaa jotain muualla tuotettua (nomos).

 

Sovitus

Nykyinen globalisaatio toteutuu ilman logosta, pelkän (talous)vallan nomoksen ajamana, jonka sisältö on kaikesta irtireväisty kasvu kasvun vuoksi, ts. tuotantoa on mahdollista jatkaa vain ja jos vain sen kasvulle ei aseteta ehtoja tai rajoja; ne on pakko murtaa tai ylikäytävä romahduksen estämiseksi.

Miten siis jäsentää uudelleen pääomittamista (capitalization)? Pääomasuhde – pääomittamisen edellytys – perustuu eriarvoisten ihmisten yhteisten intressien etsiminen, jotka viimekädessä määritetään kaikesta irtireväistynä, abstraktina käteismaksusuhteessa (cash-nexus) markkinoilla.

Jos hyväksymme YK:n Agenda2030 ja 17 kehitystavoitetta käsitykseksemme maailmasta ja sen tulevaisuudesta, siis logokseksi itsestämme, on meidän välttämättä levitettävä friends&care -talouden piiristä consum -talouden piiriin ajatus samanarvoisten ihmisten erilaisuuteen perustuvasta yhteisöjen rakentamisesta, kanssalaisuudesta.

Pääomittamisen (capitalization) sijaan siis humanisointi (humanization)?

Kyllä, mutta tarvitaan välttämätön lisämääritys. Nykytilanne on monin osin seurausta ihmisen ylivertaisuuteen uskovan valistuksellisen humanismin, tieteen- ja tekniikan ja pääomasuhteen onnekkaasta liittoutumisesta porvariston maailmanvalloituksen alkaessa.

Vastaliikkeenä syntynyt saksalainen sivistyshumanismi jäi etsimään sovitusta (Versöhnung) toiminnassa realisoituvien käsitteiden ja toimintana käsitteellistyn todellisuuden yhteisyydestä, identiteetistä, valtion rakentamisen kautta: ihminen vapautuu valtiossa ja valtion kautta.

Vaikka sovitus ei siis enää ollut ihmisen ja jumalan (Logos) välinen, se ei myöskään ollut vielä ihmisen ja luonnon välinen. Vasta kun ihmiskunta on määrittänyt logoksensa ei vain teoriana maailmasta, eikä käytäntönä maailmassa vaan kulttuurina maan ja ilman kanssa, se pystyy kääntämään nomoksen logokseksi ja rakentamaan sovinnon sisäisen ja ulkoisen luonnon kanssa – siis määrittämään itse itselleen kulttuurien kulttuurin (culture of the cultures) rajat ja ehdot  monimuotoiselle kulttuuriselle kehitykselle. Tätä nykyä tämä määrittely on tehty juuri YK:n Agenda2030:ssa ja 17 kehitystavoitteessa.

Sovinnon tie on siis kulttuurien kulttuurin määrittelemä käytännöllinen humanismi.

 

Etymylogiaa (https://www.etymonline.com)

Logos

logos sana, puhe, lausuma, diskurssi, laskenta, tili, myös syy PIE: * leg– kerätä, puhua, poimia sanoja. Uusplatonistit käyttivät kreikkalaista sanaa metafyysisissä ja teologisissa merkityksissä. Uuden testamentin kirjoittajat ottivat sen myöhemmin käyttöön. 1580-luvulla: jumalallinen sana.

Nomos

nomia menetelmä, –nomos hallinta, laki, käytös, tapa, verbistä nemein hallita, PIE-juuri *nem– anna, jaa, ota. Muinaisessa kreikkalaisessa uskonnossa Nomos on lakien, asetusten ja järjestyksen jumala. Nomos myös ihmistä koskevan lain säätäminen.

Capital

Kaikenlainen omaisuus, mukaan lukien raha, maa, tulot; englantilais-ranskalaisesta catel omaisuus, chatel vanha ranskalainen linna, keskiaikaisesta latinalaisesta capitale omaisuus, kalusto;  lat. capitalis päämies, päällikkö, caputkirjaimellisesti pää. Myöhemmin keski-englannissa irtain omaisuus, karja (1400 -luvun alku). Vuodesta 1640 lähtien tietyn liiketoiminnan harjoittamiseen käytetty varallisuus, sitten laajemmin poliittisessa taloudessa se osa teollisuuden tuotannosta, joka on käytettävissä jatkotuotantoon” (1793).

 

Käytetty kirjallisuus

Nitzan, J., Bichler, S. 2009. Capital as Power A study of order and creorder. New York: Routledge